Elokuvien ja tv-sarjojen hemaisevat soturinaiset silpovat niin, että veri roiskuu. Naisen voiman, erotisoidun ulkonäön ja radikaalin väkivallan kiehtova keitos on suunniteltu maistumaan monenlaisille katsojille.


Naisen voiman, erotisoidun ulkonäön ja radikaalin väkivallan kiehtova keitos
on suunniteltu maistumaan monenlaisille katsojille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Kaunis nainen keltaisessa verryttelyasussa taistelee raivoisasti japanilaista rikollisjoukkiota vastaan. Veri ja ruumiinosat lentävät näyttävästi, ja sankarittaren vaalea tukka liehuu vauhdissa. Kohtaus on Kill Bill Vol. 1 -elokuvasta, mutta samankaltaisia näkyjä vilisee muuallakin viihdeteollisuuden kuvissa. Soturinainen on populaarin median uusi lempilapsi.

Taisteleva sankaritar tuntuu ensi silmäyksellä uudentyyppiseltä hahmolta. Vahvoja, itsenäisiä naisia on nähty elokuvien ja sarjojen pääosissa jonkin verran, mutta naisen asettaminen toimintatarinan väkivaltaiseksi johtohahmoksi vaikuttaa radikaalilta.

- Hahmojen ulkonäkö kuitenkin sotii sarjojen radikaaliutta vastaan, huomauttaa Tampereen yliopiston Kaarina Nikunen, joka on mediakulttuurin tuntiopettaja. Hän tutki väitöskirjassaan muinaisajan soturiprinsessa Xenasta kertovan tv-sarjan faneja.

Korostetun seksikkyytensä vuoksi sankaritar on vaarassa esineellistyä pelkäksi himokkaan katseen kohteeksi. Erotisoitu ulkonäkö vahvistaa perinteistä ja ahdasta täydellisen naisen ihannetta. Perinteisiä ovat yleensä myös tarinoiden juonenkulku ja ympäristö. Taustalla vaikuttaa populaarikulttuurin konservatiivisuus.

Mitä kalliimpi viihdetuote on kyseessä, sitä enemmän tekijät tahtovat pelata varman päälle ja tarjoilla katsojille sellaista, minkä on aiemmin havaittu tekevän kauppansa. Elokuvien ja tv-sarjojen tuotannossa tämä näkyy nimenomaan kliseisinä hahmoina ja juonina mutta myös uudelleenfilmatisointeina ja jatko-osina.

Tutut tarinat ja hahmot myyvät, mutta eivät kuitenkaan ilman sävähdyttävää ripausta "jotain uutta". Tämän vuoksi viihdeteollisuudessa on jatkuvasti tasapainoiltava tutun ja turvallisen sekä uuden ja kiehtovan välillä.


Tarinahistoria ulottuu amatsoneihin

Taistelevan naisen idea ei sinänsä ole uusi. Soturinaisten esiäidit ovat jättäneet jälkensä eri kulttuurien taruihin ja historiaan. Ajatus kyti jo antiikin Kreikassa, jossa kirjattiin tarinoita villeistä barbaarinaisista, amatsoneista.

Myös nykyajan viihdekulttuuri löysi hahmon jo varhain. 1960-luvulla syntynyt sarjakuvasankaritar Modesty Blaise on tästä hyvä esimerkki. Ideaa hyödynnettiin aina silloin tällöin myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta varsinainen suursuosio antoi odottaa itseään.

1960- ja 1970-luvuilla tuotettiin pornahtavia pienen budjetin toimintaelokuvia, joissa väkivaltaiset, muodokkaat naiset olivat pääroolissa. Lajityyppiä viljelivät muun muassa elokuvantekijät Andy Sidaris ja Russ Meyer. 1970-luvulla alkoi syntyä myös joitakin valtakulttuuriin lukeutuvia tv-sarjoja, joissa taistelivat miesten sijaan sankarittaret. Näitä ovat esimerkiksi Charlien enkelit, Bionic Woman ja Wonder Woman.

Barbaarielokuvat kokivat 1980-luvulla lyhyen kulta-ajan, ja niissäkin esiintyy harvakseltaan naissotureita. Klassisia esimerkkejä päättäväisistä voimanaisista ovat myös Alien- ja Terminator-elokuvien Ellen Ripley ja Sarah Connor. Voimakkaat naiset pysyivät viihteen sankaritarinoissa kuitenkin suhteellisen pienenä ja marginaalisena vähemmistönä - ainakin vuosituhannen vaihteeseen asti.

2000-luvun alun länsimaissa naisten vapautuminen kodin hengettäristä yhteiskunnan täysivaltaisiksi toimijoiksi on jo niin pitkällä, että viihteen naishahmoja on melko helppo asettaa johtavien, voimaa käyttävien sankarien rooleihin. Tuotteen menestys ei tästä kärsi, vaan lopputulos saattaa olla jopa päinvastainen.

Siinä missä länsimainen nykynainen voi ajatella olevansa oman elämänsä hallitsija, sankarittaret raivaavat tiensä viidakoissa ja tulevaisuuden suurkaupungeissa. Voimakkaat naissankarit ovat nyt itsenäisempiä ja suositumpia kuin koskaan aiemmin.


Taustalla tabuja ja parodiaa

Toisaalta naisen väkivaltaa on länsimaissa aina pidetty erittäin kielteisenä ilmiönä. On ajateltu, että naisille on luontaista synnyttää ja hoivata, ei vahingoittaa tai tappaa. Siksi naisen väkivaltaisuuden näyttäminen viihteessä voi järkyttää mutta samalla kiehtoa.

Yhdysvaltalainen filosofi Douglas Kellner kuvailee värikkäästi kaupallisen median johtotähtiä teoksessaan Media Culture (1995). Hänen mukaansa media tarttuu hanakasti jopa tabuina pidettyihin aiheisiin saadakseen yleisöä tuotteilleen, sillä ristiriitaisia tunteita herättävät aiheet vangitsevat katsojan huomion tehokkaasti.

Aiheen synkkä kiehtovuus ei kuitenkaan ole ollut ainoa syy väkivaltaisten naiskuvien yleistymiseen. Toimintasankarittarille raivasi tietä myös 1990-luvun toimintaelokuvien ja -sarjojen aiempaa kevyempi ja parodioivampi asenne.




1960-luku
- Russ Meyerin b-luokan pornahtavat elokuvat voimanaisineen
- Peter O’Donnellin sarjakuvasankaritar Modesty Blaise


1970-luku
- Andy Sidarisin pienen budjetin pornahtavat toimintaelokuvat kurvikkaine naistähtineen
- Uusia "kiltimpiä" tv-sarjoja, joiden pääosissa toiminnalliset naiset


1980-luku
- Toimintaelokuvien nousukausi, sankareina useimmiten viileät machomiehet
- Barbaarielokuvien lyhyt kulta-aika


1990-luku
- Kevyempi ja sarjakuvamaisempi tyyli toimintaviihteeseen
- Sankarittarien suosion kasvu


2000-luku
- 1970-luvun naistoiminta-hahmojen uusiokäyttöä
- Sankarittarien vakiintuminen osaksi toimintaviihteen henkilögalleriaa




Pamela Andersonin

Perinteistä silmänruokaa miehille

Toimintagenret on perinteisesti suunnattu nuorille miehille, ja niiden pääosassa on ollut macho miessankari. Kaupallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sankarittarien yksi tehtävä on saada myös nuoret naiset viihtymään toiminnan äärellä. Mieskatsojia ei tietenkään haluta menettää, joten heihin pyritään vetoamaan totutuin keinoin.

Susanna Paasonen, mediatutkija ja digitaalisen kulttuurin yliassistentti Jyväskylän yliopistosta, muistuttaa, että naispuolisia toimintahahmoja kohdennetaan monenlaisille yleisöille.

- Tämän vuoksi silmänruoka ja kamppailukyvyt kulkevat yhdessä paketissa. Monet toimintasankarittaret ovat lisäksi lainaa supersankarisarjakuvista, joissa on omanlaisensa ruumiinestetiikka.

Sankarittaret ovat lähes poikkeuksetta hyvin kauniita, nuoria ja kaikin puolin viehättäviä neitokaisia. Niukoilla asusteilla ja harkituilla kuvakulmilla saatetaan korostaa ruumiinmuotoja.

Taistelun tiimellyksestä aggressiivinen soturinainen siirtyy suihkuun huuhtomaan nujakoinnin pölyt, kuten elokuvassa Lara Croft: Tomb Raider. Feminiininen vesielementti ja alastoman kehon pyöreät muodot muistuttavat katsojia siitä, että kyseessä on nainen, vaikka hahmo käyttääkin maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Vaikuttaa myös siltä, että pääosan esittäjän tulee olla mieluummin siro ja hento kuin uskottavan näköinen taistelija. Naisten liiallista lihaksikkuutta ei pidetä kauniina ja eroottisena, joten sitä pyritään välttämään. Naisruumiin erotisoinnilla on elokuvahistoriassa pitkät perinteet, ja tuttuja kaavoja toistetaan.


Uutta naisen dramaattinen kosto

Kaikki ei sentään mene vanhan kaavan mukaan. Soturinaisen myötä toimintatarinan tuttuihin juonikuvioihin saadaan uutta potkua. Tunteet ja ihmissuhteet saadaan istutetuiksi tarinaan entistä helpommin, kun päähenkilö ei olekaan kivikasvoinen, katkeroitunut yksinäinen susi.

Toimintagenreissä tavallinen kantava rakenne ja jännitteen luoja on oikeutettu kosto. Kun päärooliin asetetaan nainen, kosto voidaan oikeuttaa esimerkiksi äitiydellä tai raiskausuhalla.

Kostajan naispuolisuus ei välttämättä vähennä koston verisyyttä ja väkivaltaisuutta.

Tästä tyylipuhtaita esimerkkejä ovat kulttimaineeseen nousseen yhdysvaltalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Niiden punaisena lankana on sankarittaren kostoretki, jonka syynä on hänen omissa häissään tapahtunut verilöyly. Naisen sulhanen ja häävieraat ovat kuolleet, ja hän luulee menettäneensä myös lapsensa. Lisäksi sankaritar on maannut pitkään koomassa, jolloin sairaalan yöhoitaja on myynyt hänen ruumistaan. Kosto tuntuu vähintäänkin oikeutetulta - ehkä erityisesti juuri naisnäkökulmasta.


Voimantunnetta naiskatsojille

Hallitseva sankaritar voi tehdä toimintatarinoista helpommin lähestyttäviä naisille. Samastuminen ei riipu pelkästään sukupuolesta, mutta aktiiviseen hahmoon sekä itselle tuttuihin tuntemuksiin ja kokemuksiin on helpointa samastua.

Erotisoidusta ja kliseisestä ulkonäöstään huolimatta voimakkailla naishahmoilla on selvästi myönteistä merkitystä naisille. Hahmojen faneja tutkinut Kaarina Nikunen on havainnut, että sankarittaret voivat antaa naisille hetkellisen voimantunteen ja rohkeutta.

- Monet fanit ovat kertoneet voimakkaiden hahmojen auttaneen esimerkiksi ujouden ylittämisessä, mutta myös faniyhteisöllä on tässä oma roolinsa, Nikunen arvelee.

Faniyhteisö antaa tunteen kuulumisesta johonkin, ja sen parissa fani saa tukea omille näkemyksilleen ja tulkinnoilleen. Scifin ja fantasian piirissä myös niin sanottu fanituotanto on varsin laajaa. Naiset kirjoittavat fanfictionia eli omia jaksoja ja tarinoita sarjoista sekä analysoivat ja pilkkovat tarkkaan sarjojen eri kerroksia.
Entä ulkonäköpaineet? - Pelkkä hahmojen ulkonäkö tuskin vääristää fanien omaa ruumiinkuvaa, mutta jos koko kulttuuri esittää samanlaista vaatimusta, se on jo ongelma, Nikunen pohtii.

Kohti moniulotteisempia hahmoja

Ehkä seuraavan sukupolven naissankarit ovat nykyistä selvemmin muutakin kuin pitkäsäärisiä potkutaitureita. Mediatutkija Susanna Paasonen huomauttaa, että sankarittarista on jo karissut voimakkain uutuudenviehätys. Fantasia ja seikkailu -lajityypistä ollaan siirtymässä uusille alueille, jolloin hahmot monipuolistuvat.

- Kehityslinja on todennäköisesti samankaltainen kuin televisiofiktiossa yleisemminkin. Reality-buumia vastaan taistellaan kunnianhimoisemmin käsikirjoitetuilla sarjoilla, joiden henkilöhahmoissa on monenlaista tarttumapintaa, Paasonen ennustaa.

Hänen mukaansa uuden Taisteluplaneetta Galactica -sarjan Kara "Starbuck" Thrace on hyvä esimerkki tästä. Henkilöhahmossa toiminnallisuus on yksi ulottuvuus muiden joukossa.



Johanna Ylipulli on filosofian maisteri ja vapaa toimittaja. Hänen kulttuuriantropologian pro gradu -työnsä "Taistelua ja tasapainoilua: mediakulttuurin uudet naiskuvat" (Oulun yliopisto 2005) käsitteli artikkelin aihepiiriä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla