Suomalaiset nuoret tarvitsevat itsenäistyäkseen pesäeron vanhemmistaan. Vasta sitten pidetään aikuisena, kun on omillaan.


Vasta sitten pidetään aikuisena, kun on omillaan.



Nuoruus on venynyt. Siitä nautitaan pitkään ja hartaasti. Sitä eletään itselle ja hyvin yksilöllisesti. Perinnäiset siirtymät aikuisuuteen, kuten perhe ja työ, saavat odottaa.


- Yhtä kaavaa aikuiseksi kasvamiseen ei enää ole, mutta lapsuudenkodista muuttaminen on pysynyt itsenäistymisen merkkipaaluna, sanoo nuorten aikuistumispolkuja tutkiva tutkijalehtori Sinikka Aapola Helsingin yliopistosta.



Mitään tarkkaa "oikeaa" ikää kotoa muuttoon ei ole, mutta täysi-ikäisyyden saavuttaminen on jonkinlainen lähtömerkki, osoittaa Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorin Elina Lahelman ja sosiologian dosentin Tuula Gordonin tutkimus helsinkiläisnuorten muuttoaikeista ja tuntemuksista. Lähes jokainen 18-vuotias on ainakin harkinnut lähtöä, ja osa tuntee muuttamiseen sosiaalista painetta: lähteä pitää heti kun henkiset ja taloudelliset rahkeet vähänkin kestävät.


Suomalaiset ampaisevatkin lapsuudenkodistaan varsin varhain: naiset keskimärin 19-vuotiaina, miehet vuotta vanhempina. Parikymppisenä muuttaminen on niin norminmukaista, että nuori joutuu selittelemään, ellei ala kerätä kamppeitaan kasaan.


Jos ikä lähestyy kolmeakymmentä, lapsuudenkodissa asuminen hyväksytään ainoastaan erityisin syin ja vain tilapäisesti. Kotona voi asua esimerkiksi asunnonvaihdon, ulkomaille lähdön tai oman tai vanhempien sairauden takia, muussa tapauksessa nuoren otsaan läjähtää armotta peräkammarinpojan tai -tytön leima.


Omillaan asumista pidetään yhteiskunnassamme niin tärkeänä, että lapsuudenkotiin jääminen jopa kyseenalaistaa ihmisen aikuisuuden. Suomessa valtiokin tukee nuorten yksinasumista, mikä on maailman mitassa harvinainen käytäntö.


- Vaikka nuori saavuttaisi muita merkittäviä aikuisuuden mittareita - kävisi työssä, opiskelisi, seurustelisi vakavasti - mutta asuu kotona, hän ei tunne itseään aikuiseksi, Sinikka Aapola sanoo.


- Sen sijaan nuori, joka asuu yksin ja hoitaa omaa talouttaan, pitää itseään aikuisena, ikätovereitaan kypsempänä.



Lapsuudenkodista vetää maailmalle oma rauha ja vapaus määrätä itse asioistaan. Hinku irtiottoon on sitä kovempi, mitä tiukemmin vanhemmat nuoren elämää rajoittavat. Toisaalta välit vanhempiin ja sisaruksiin voivat olla mitä mainioimmat, mutta nuori tuntee silti itsensä muuttovalmiiksi.


Perhe on suomalaisnuorelle tärkeä, mutta aikuistumisprosessissa vanhempien on väistyttävä taka-alalle. Vapaus, jota muutolla haetaan, on ensisijaisesti vapautta vanhemmista.


Vapauttakin painavampi syy lähtöön on itsenäistyminen ja vastuun oppiminen. Lapsuudenkodissa itsenäistymistä ei pidetä mahdollisena, eikä se oikein onnistu seurustelukumppaninkaan kanssa asuessa. Yhä useampi nuori lähteekin asumaan yksin. Yksinään asuminen on kuitenkin suhteellista, sillä moni asuu ystävien kanssa, "yhdessä yksin".


Vaikka itsellinen elo houkuttaa, se myös pelottaa. Yksinäisyys kummittelee ja arjesta selviytyminen askarruttaa. Omilleen muutto on monesti paitsi emotionaalinen myös ekonominen kriisi. Vaikka taloudenpitoa harjoiteltaisiin kotona, monelle nuorelle tulee yllätyksenä, että vessapaperikin maksaa.


"Vapaus" tarkoittaakin lähes aina köyhtymistä. Oma tila on suomalaisnuorelle kuitenkin niin tärkeä, että hän on valmis tinkimään elintasosta. Omillaan asumisen itseisarvo ajaa kirkkaasti mukavuudenhalun ohi.


Kulttuurissamme vaikeuksien katsotaan kasvattavan. Hankaluudet otetaan haasteina, ja niiden selvittäminen kuuluu aikuistumisprosessiin.



Nuoruusvaiheen pidentyminen ilmenee Euroopassa eri tavoin. Pohjoisessa vanhempien suojista kiirehditään maailmalle yhä varhaisemmin, keskiosissa lähdetään niin kuin ennenkin, ja etelän ja idän perhekeskeisissä kulttuureissa lapsuudenkodissa pysytään entistä pidempään.


Esimerkiksi Espanjassa nuoret voivat asua vanhempiensa luona kolmikymppisiksi asti. Äidin tapaksista luovutaan tavallisesti vasta silloin, kun mennään naimisiin.


- Espanjassa ei ole sosiaalista painetta muuttaa omilleen. Lapsuudenkodissaan asuva kolmikymppinen ei ole mammanpoika tai -tyttö, tietää Reetta Salonen, joka on sosiologian pro gradu tutkielmassaan vertaillut individualistisen ja familistisen kulttuurin nuoria.


- Espanjassa vanhemmat hoitavat aikuistuvien lastensa asioita, eivätkä nuoret pane sitä pahakseen. Vastuu arjesta jaetaan. Suomessa vastuu aikuistumisesta on nuorella itsellään, eivätkä vanhemmat suostu lastensa palvelijoiksi.


Espanjalaisnuoret näkevätkin kasvuprosessin toisin päin kuin suomalaiset: ensin kasvetaan aikuiseksi ja sitten itsenäistytään. Espanjalaisilla ei ole samanlaista omin nokin pärjäämisen eetosta kuin suomalaisilla.



Aivan läpikotaista ei ole suomalaisnuortenkaan itsenäisyys. Lapsuudenkodista muuttaminen ei aina ole ainutkertaista, vaan nuori voi muuttaa useitakin kertoja oman ja vanhempien kodin välillä. Äiti saattaa aluksi pestä nuorensa pyykit, ja vanhemmilta otetaan vastaan monenlaista tukea, tavaraa ja rahaa.


Suomessa nuoret siis asuvat itsekseen, mutta harva on taloudellisesti täysin omillaan. Valtaosa nuorista saa tukea joko valtiolta tai vanhemmiltaan, osa molemmilta. Tuesta huolimatta nuori itse katsoo olevansa taloudellisesti itsenäinen.


Suomalaiset ja espanjalaiset eivät ehkä olekaan niin erilaisia kuin ensi vilkaisulla näyttää.
- Ero on oikeastaan siinä, nautitaanko tuesta lapsuudenkodin seinien sisä- vai ulkopuolella, Reetta Salonen huomauttaa.


Taloudellinen itsenäisyys käsitetään Espanjassa ehdottomaksi: lapsuudenkodista ei voi lähteä, ennen kuin siihen on taloudelliset edellytykset. Espanjalaisnuoret pitävätkin härskimpänä sitä, että vanhempi maksaa lapsen vuokran, kuin sitä, että nuori asuu lapsuudenkodissaan.


Suomessa olennaisinta on oma kokemus itsenäisyydestä, ei täydellinen itsenäisyys. Aikuistumisprosessi on tasapainottelua itsenäisyyden ja riippuvuuden välillä. Liika kumpaa tahansa on pahasta.


Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja.


Nuorten sitaatit Reetta Salosen pro gradu -tutkielmasta Tilaa aikuistimiseen?ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/pg/salonen

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.