Suomalaiset nuoret tarvitsevat itsenäistyäkseen pesäeron vanhemmistaan. Vasta sitten pidetään aikuisena, kun on omillaan.


Vasta sitten pidetään aikuisena, kun on omillaan.



Nuoruus on venynyt. Siitä nautitaan pitkään ja hartaasti. Sitä eletään itselle ja hyvin yksilöllisesti. Perinnäiset siirtymät aikuisuuteen, kuten perhe ja työ, saavat odottaa.


- Yhtä kaavaa aikuiseksi kasvamiseen ei enää ole, mutta lapsuudenkodista muuttaminen on pysynyt itsenäistymisen merkkipaaluna, sanoo nuorten aikuistumispolkuja tutkiva tutkijalehtori Sinikka Aapola Helsingin yliopistosta.



Mitään tarkkaa "oikeaa" ikää kotoa muuttoon ei ole, mutta täysi-ikäisyyden saavuttaminen on jonkinlainen lähtömerkki, osoittaa Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorin Elina Lahelman ja sosiologian dosentin Tuula Gordonin tutkimus helsinkiläisnuorten muuttoaikeista ja tuntemuksista. Lähes jokainen 18-vuotias on ainakin harkinnut lähtöä, ja osa tuntee muuttamiseen sosiaalista painetta: lähteä pitää heti kun henkiset ja taloudelliset rahkeet vähänkin kestävät.


Suomalaiset ampaisevatkin lapsuudenkodistaan varsin varhain: naiset keskimärin 19-vuotiaina, miehet vuotta vanhempina. Parikymppisenä muuttaminen on niin norminmukaista, että nuori joutuu selittelemään, ellei ala kerätä kamppeitaan kasaan.


Jos ikä lähestyy kolmeakymmentä, lapsuudenkodissa asuminen hyväksytään ainoastaan erityisin syin ja vain tilapäisesti. Kotona voi asua esimerkiksi asunnonvaihdon, ulkomaille lähdön tai oman tai vanhempien sairauden takia, muussa tapauksessa nuoren otsaan läjähtää armotta peräkammarinpojan tai -tytön leima.


Omillaan asumista pidetään yhteiskunnassamme niin tärkeänä, että lapsuudenkotiin jääminen jopa kyseenalaistaa ihmisen aikuisuuden. Suomessa valtiokin tukee nuorten yksinasumista, mikä on maailman mitassa harvinainen käytäntö.


- Vaikka nuori saavuttaisi muita merkittäviä aikuisuuden mittareita - kävisi työssä, opiskelisi, seurustelisi vakavasti - mutta asuu kotona, hän ei tunne itseään aikuiseksi, Sinikka Aapola sanoo.


- Sen sijaan nuori, joka asuu yksin ja hoitaa omaa talouttaan, pitää itseään aikuisena, ikätovereitaan kypsempänä.



Lapsuudenkodista vetää maailmalle oma rauha ja vapaus määrätä itse asioistaan. Hinku irtiottoon on sitä kovempi, mitä tiukemmin vanhemmat nuoren elämää rajoittavat. Toisaalta välit vanhempiin ja sisaruksiin voivat olla mitä mainioimmat, mutta nuori tuntee silti itsensä muuttovalmiiksi.


Perhe on suomalaisnuorelle tärkeä, mutta aikuistumisprosessissa vanhempien on väistyttävä taka-alalle. Vapaus, jota muutolla haetaan, on ensisijaisesti vapautta vanhemmista.


Vapauttakin painavampi syy lähtöön on itsenäistyminen ja vastuun oppiminen. Lapsuudenkodissa itsenäistymistä ei pidetä mahdollisena, eikä se oikein onnistu seurustelukumppaninkaan kanssa asuessa. Yhä useampi nuori lähteekin asumaan yksin. Yksinään asuminen on kuitenkin suhteellista, sillä moni asuu ystävien kanssa, "yhdessä yksin".


Vaikka itsellinen elo houkuttaa, se myös pelottaa. Yksinäisyys kummittelee ja arjesta selviytyminen askarruttaa. Omilleen muutto on monesti paitsi emotionaalinen myös ekonominen kriisi. Vaikka taloudenpitoa harjoiteltaisiin kotona, monelle nuorelle tulee yllätyksenä, että vessapaperikin maksaa.


"Vapaus" tarkoittaakin lähes aina köyhtymistä. Oma tila on suomalaisnuorelle kuitenkin niin tärkeä, että hän on valmis tinkimään elintasosta. Omillaan asumisen itseisarvo ajaa kirkkaasti mukavuudenhalun ohi.


Kulttuurissamme vaikeuksien katsotaan kasvattavan. Hankaluudet otetaan haasteina, ja niiden selvittäminen kuuluu aikuistumisprosessiin.



Nuoruusvaiheen pidentyminen ilmenee Euroopassa eri tavoin. Pohjoisessa vanhempien suojista kiirehditään maailmalle yhä varhaisemmin, keskiosissa lähdetään niin kuin ennenkin, ja etelän ja idän perhekeskeisissä kulttuureissa lapsuudenkodissa pysytään entistä pidempään.


Esimerkiksi Espanjassa nuoret voivat asua vanhempiensa luona kolmikymppisiksi asti. Äidin tapaksista luovutaan tavallisesti vasta silloin, kun mennään naimisiin.


- Espanjassa ei ole sosiaalista painetta muuttaa omilleen. Lapsuudenkodissaan asuva kolmikymppinen ei ole mammanpoika tai -tyttö, tietää Reetta Salonen, joka on sosiologian pro gradu tutkielmassaan vertaillut individualistisen ja familistisen kulttuurin nuoria.


- Espanjassa vanhemmat hoitavat aikuistuvien lastensa asioita, eivätkä nuoret pane sitä pahakseen. Vastuu arjesta jaetaan. Suomessa vastuu aikuistumisesta on nuorella itsellään, eivätkä vanhemmat suostu lastensa palvelijoiksi.


Espanjalaisnuoret näkevätkin kasvuprosessin toisin päin kuin suomalaiset: ensin kasvetaan aikuiseksi ja sitten itsenäistytään. Espanjalaisilla ei ole samanlaista omin nokin pärjäämisen eetosta kuin suomalaisilla.



Aivan läpikotaista ei ole suomalaisnuortenkaan itsenäisyys. Lapsuudenkodista muuttaminen ei aina ole ainutkertaista, vaan nuori voi muuttaa useitakin kertoja oman ja vanhempien kodin välillä. Äiti saattaa aluksi pestä nuorensa pyykit, ja vanhemmilta otetaan vastaan monenlaista tukea, tavaraa ja rahaa.


Suomessa nuoret siis asuvat itsekseen, mutta harva on taloudellisesti täysin omillaan. Valtaosa nuorista saa tukea joko valtiolta tai vanhemmiltaan, osa molemmilta. Tuesta huolimatta nuori itse katsoo olevansa taloudellisesti itsenäinen.


Suomalaiset ja espanjalaiset eivät ehkä olekaan niin erilaisia kuin ensi vilkaisulla näyttää.
- Ero on oikeastaan siinä, nautitaanko tuesta lapsuudenkodin seinien sisä- vai ulkopuolella, Reetta Salonen huomauttaa.


Taloudellinen itsenäisyys käsitetään Espanjassa ehdottomaksi: lapsuudenkodista ei voi lähteä, ennen kuin siihen on taloudelliset edellytykset. Espanjalaisnuoret pitävätkin härskimpänä sitä, että vanhempi maksaa lapsen vuokran, kuin sitä, että nuori asuu lapsuudenkodissaan.


Suomessa olennaisinta on oma kokemus itsenäisyydestä, ei täydellinen itsenäisyys. Aikuistumisprosessi on tasapainottelua itsenäisyyden ja riippuvuuden välillä. Liika kumpaa tahansa on pahasta.


Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja.


Nuorten sitaatit Reetta Salosen pro gradu -tutkielmasta Tilaa aikuistimiseen?ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sosio/pg/salonen