Uskonnosta on tulossa tyyli- ja elämäntapakysymys. Liikkeellä on paljon uusia jumalia, joita voidaan vaihdella tarpeen mukaan.


TEKSTI:Erkki Kauhanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uskonnosta on tulossa tyyli- ja elämäntapakysymys.
Liikkeellä on paljon uusia jumalia, joita voidaan vaihdella tarpeen mukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

Suurimman osan historiastaan suomenheimo on kunnioittanut samanistisen maailman olentoja. Varovaisesti arvioiden niitä on palvottu täällä ainakin 5 000-6 000 vuotta.

Sittemmin meillä on ollut noin tuhannen vuoden mittainen kristinuskon kausi. Aluksi Suomi kuului Rooman paavin reunamaihin, mutta Västeråsin valtiopäivillä 1527 tilanne muuttui. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa käänsi maansa Martti Lutherin oppiin - ei niinkään uskonnollisista syistä kuin vahvistaakseen poliittista asemaansa ja kassaansa, joka oli tyhjä Tanskaa vastaan käydyn sodan jälkeen.

Kristillisyyden huippukausi osui Suomessa ehkä 1900-luvun alkupuolelle. Silloin kansa oli uskonnollisesti homogeeninen ja luterilaisella kirkolla oli yhteiskunnassa uskonnollinen yksinoikeus. Peräti 98 prosenttia suomalaisista kuului kirkkoon.

  Nykyään siihen kuuluu noin 85 prosenttia väestöstä, eräissä Helsingin seurakunnissa enää 70 prosenttia. Kirkkoon kuuluvatkin käyvät jumalanpalveluksissa juhlapyhiä lukuun ottamatta jokseenkin harvoin.

Tilastojen takana piilee ehkä vieläkin suurempi muutos. Jo sosiologian klassikot Max Weber ja Emile Durkheim ennustivat, että yhteiskunnat maallistuvat ja ihmisten uskonnollisuus muuttuu. Näin on tapahtunut.

Yksi merkki tästä on kasvava kiinnostus idän uskontoja, new agea ja nyttemmin uuspakanuutta ja wiccaa kohtaan. Muutosta on vahvistanut myös ihmisten halu kapinoida kulttuurin globalisoitumista vastaan etsimällä "omaa juttua". Maallistuminen ja uususkontojen suosio ei kuitenkaan kunnolla näy kirkon jäsentilastoissa, sillä monet säilyttävät jäsenyytensä kauan sen jälkeen, kun suhde kirkkoon on muuttunut muodolliseksi.



Etsijä vaihtaa kultista toiseen

Kirkkojen kanssa kilpailevaa uudenlaista uskonnollista alakulttuuria pohdiskeli jo 1972 ansiokkaasti yhdysvaltalainen sosiologi Colin Campbell artikkelissaan The Cult, Cultic Milieu and Secularization. Nykyisin Yorkin yliopiston sosiologian professorina toimivan Campbellin mukaan "kulttisessa miljöössä" elävän ihmisen hengellisyydelle on ominaista "jatkuva etsijyys", joka saa ihmisen vaihtamaan kultista toiseen monta kertaa elämän aikana.

Viime vuosikymmeninä postmoderni narsismi on entisestään vauhdittanut kulttisen miljöön kasvua. Uskonto yksityistyy ja muuttuu osaksi yksilöiden elämänhallintaa, tulkitsee London School of Economicsin professori Eileen Barker. Näin uskonnosta tulee terapeuttinen järjestelmä lukuisten tarjolla olevien psykoterapioiden rinnalle. Samalla kristinuskolle ominainen käsitys synnistä ja armosta katoaa, kun siirrytään omaa suoritusta korostavaan "hengelliseen bodaamiseen".

Yhä useammalle ihmiselle uskonnosta tuleekin tyyli- ja trendikysymys. Tämä on tuonut uskontoon myös markkinavoimat, jotka myyvät hengellisiä suuntauksia kuin television viihdesarjoja.

Oxfordin yliopistossa uususkontoja tutkiva Bryan Wilson on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkot ovat uudessa markkinatilanteessa pehmentäneet viestiään. Tämä saattaa vähentää ristiriitoja kirkon ja vieraantumassa olevien seurakuntalaisten kesken, mutta samalla hämärtyvät kirkon ja muiden hengellisten liikkeiden väliset erot. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi ei-kristillinen usko jälleensyntymiseen on yleistynyt kristittyjen keskuudessa.

Uudet kultit hämmentävät myös uskon ja tieteen rajaa. Amsterdamin yliopiston hermeettisen filosofian historian professori Wouter Hanegraaff sanoo, että monet kultit ovat onnistuneet ammentamaan uskottavuutta tieteen arvovallasta esiintymällä uutena vallankumouksellisena tieteenä.

Muuttoliike kasvattaa kirjoa

  Se on itse asiassa jopa paljon nopeampi kuin ns. kansainvaellukset, jotka 1 500 vuotta sitten mullistivat Euroopan etnisen kartan.

Pelkästään jo siirtolaisuuden ja pakolaisuuden ansiosta muutaman sadan vuoden kuluttua Euroopassa vallitsee suuri uskontojen kirjavuus. Siitä voi olla huolissaan tai sitten voi lohduttautua sillä, että historian kuluessa useimmat kukoistuskaudet ovat alkaneet, kun eri kulttuurit ovat kohdanneet toisensa.

Niin kävi esimerkiksi Välimeren seudulla 2 000-3 000 vuotta sitten, jolloin eurooppalaisen kulttuurin pohjia purjehdittiin. Paljolti kulttuuriseen kirjoon perustui myös Yhdysvaltain nousu eurooppalaisten karjalaitumesta ökyimperiumiksi.

Yleensä aatehistorialliset murroskaudet näyttävät jälkeenpäin selväpiirteisemmiltä kuin tapahtuma-aikanaan. Voi olla, että eurooppalaisten uskonnot ovat juuri nyt murrosvaiheessa. Toisin kuin joskus väitetään uskonnollisuus ei suinkaan ole kuolemassa, mutta liikkeellä on paljon uusia jumalia ja siksi vanhatkin joutuvat tarkistamaan asemiaan.


 


Erkki Kauhanen on valtiotieteen tohtori ja tiedetoimittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla