Naisten toimenkuva laajeni ravinnon keräilystä yhteistoiminnan strategioihin jo pystyihmisten eläessä. Kuva: Rebecca Wilf
Naisten toimenkuva laajeni ravinnon keräilystä yhteistoiminnan strategioihin jo pystyihmisten eläessä. Kuva: Rebecca Wilf

Ihmissuvun menestyksestä on kiitetty esi-isiä, mutta suuri kunnia kuuluu myös esiäideille, jotka hoksasivat sosiaalisten taitojen tärkeyden.

Perinnäisesti kehityshistoriamme on ollut urosten bisnes. Ensin heillä oli vimmaa ja voimaa tapella resursseista ja reviireistä. Sitten he kalkuttelivat kivestä elämää helpottavia työkaluja. Seuraavaksi heistä sukeutui suuria metsästäjiä, ja kun väki lopulta kerääntyi ryhmiksi, he alkoivat yksissä tuumin turvata kotinuotioitaan naapureiden iskuilta.

– Jos urokset olivat evoluutiomme moottori, miksi miehet ja naiset ovat harvinaisen samankokoisia ja tasavertaisia? Miksi me solmimme poikkeuksellisen tiiviitä parisuhteita? Miksi ihmislapsi vaatii huolenpitoa yli vuosikymmenen? Miksi naisilla on vaihdevuodet?

Näitä ihmettelee Missourin yliopiston antropologiaan erikoistunut anatomian professori Carol Ward, jonka mielestä lajimme menestystarina ja sen tärkeimmät siivittäjät, isot ja älykkäät aivot, vaativat uusia selityksiä.

Hän ei ole ajatuksineen yksin. Kasvava joukko evoluutiotutkijoita on alkanut epäillä työkalujen ja metsästystaitojen siunauksellisuutta. Monet eläimet saalistavat laumoissa, ja työkaluja käyttää taidokkaasti uudenkaledonianvariskin.

Sosiaalisuus moottorina

Uusia selityksiä kaipaavat tutkijat nostavat esiin yhden piirteen, joka erottaa meidät jopa lähimmistä apinasukulaisistamme.

– Se on tavaton sosiaalisuutemme, Carol Ward sanoo. Meidän verkostomme ulottuvat kauas yli sukulaispiirien, me osaamme luovia mitä erilaisimmissa joukoissa ja tilanteissa, ja me ymmärrämme vaivattomasti toistemme aivoituksia.

– Vaikka evoluution alkutaipaleella varmasti tarvittiin urosten voimaa, esimuotojemme elämä ei loppumattomiin ollut taistelua olemassaolosta. Kun meihin johtava kehitys oli päässyt vauhtiin, kilvoittelut siirtyivät luonnon tantereilta sosiaalisille areenoille, Ward kiteyttää.

Uusi tilanne vaati uutta järjestystä, jonka rakentamisessa yksin voima ei auttanut. Tarvittiin fiksua päätä – ja uusia toimijoita. 

Naiset ottivat paikkansa

Wardin mukaan sosiaalisilla areenoilla nousivat vahvasti esiin naaraat – paljolti siksi, että oletettavasti urokset tuolloinkin olivat usein poissa, ja sosiaalisen pääoman kerryttäminen, vaalinta ja siirtäminen jälkikasvulle valikoituivat naisten tehtäväksi.

– Jos haluamme ymmärtää evoluutiotamme, meidän on ymmärrettävä, että nimenomaan fiksut äidit koulivat yhteistoiminnan strategioita, Ward tähdentää.

– Yhdelläkään muulla kädellisnaaraalla ei ole samanlaista valtaa kuin naisella.

Ward uskoo, että sosiaaliset haasteet selittävät myös pitkän lapsuuden.

Taitava kanssakäyminen vaatii pitkän oppimäärän, sillä tilanteet vaihtuvat, ihmisiä tulee ja menee, ja suhteet muuttuvat. Kestää kauan ennen kuin ihminen on virittänyt sosiaalisen koneistonsa.

– Liikunnan ja kädentaitojen opetteluun tällaisia vuosimääriä ei tarvittaisi, Ward summaa.

Sosiaalisten kykyjen painoarvo näkyy myös aivoissamme. Syntymähetkellä niistä on valmiina vain kolmannes, mikä on selvästi vähemmän kuin muilla apinoilla. Myös lopputulos on omanlaisensa. Meillä on poikkeuksellisen kehittynyt etuotsalohko, jonne sijoittuvat korkeimmat toiminnot tietoisuudesta luovuuteen ja yhteisöllisyyteen.

Isiä ei sovi unohtaa

Esiäitien merkitystä korostaessaan Ward ei tarkoita, ettei esi-isillä olisi ansionsa.

Ihmisurokset käyttäytyivät jo varhain huomattavan vastuullisesti. He sitoutuivat kumppanuuteen ja tarjosivat jälkeläisilleen ruokaa ja turvaa. Simpanssilaumoissa asiat ovat yhä aivan toisin. Urokset parittelevat lähes kaikkien naaraiden kanssa ja isyyttä epäillessään vähät välittävät vanhemman velvollisuuksistaan.

– Isän tuki lienee aikoja sitten auttanut lasta jo ensimmäisessä parkaisussa, arvelee Karen Rosenberg, Delawaren yliopiston paleoantropologian professori, joka on perehtynyt kädellisten synnytyskäytäntöihin.

– Siinä missä simpanssinaaras synnyttää yksin ja helposti vetäisee poikasen nisilleen, nainen tarvitsee auttajaa, sillä lapsi navigoi maailmaan vaivalloisesti juuri ja juuri riittävän leveän synnytyskanavan läpi.

Isän apua tarvittiin myös lapsen synnyttyä, kun äiti ei pystynyt täyttämään ruoankeräilyvelvoitteitaan. Kumppaniaan tuuraamalla isä varmisti imetyksen, joka nyt tiedetään tärkeäksi voimavaraksi elämäntaipaleelle. Se edistää psykomotorista ja neurologista kehitystä ja turvaa läheisen ihmissuhteen, jolle myöhempi luottamus rakentuu.

Mukana koko suku

Silti elämä ei ollut helppoa. Vaikka isät ymmärsivät, että jälkeläisten huollossa rauhantila oli iso etu, he saattoivat kuolla metsästys­retkellä.

Ei hätää. Apuun tulivat isovanhemmat, etenkin isoäidit. – He pystyivät jelppaamaan ruoan­hankinnassa ja hoivassa, ja he tarjosivat verrattoman kasvatusavun, sillä he olivat ennättäneet kerätä paljon hyödyllistä tietoa, sanoo antropologian professori Rachel Caspari Michiganin yliopistosta.

Caspari pitää mahdollisena, että naisten vaihdevuodet kehittyivät edistämään lastenlasten eloonjäämistä, kuten niin sanottu isoäitihypoteesi esittää. Naisista poiketen simpanssinaaraat kykenevät näet lisääntymään käytännöllisesti katsoen koko elämänsä.

– Joka tapauksessa on oletettava, että isovanhemmat osaltaan varmistivat lajimme menestystä. Neandertalit, joiden aivot olivat jopa hieman omiamme isommat, eivät eläneet riittävän kauan. He näyttävät kuolleen viimeistään noin 35-vuotiaana.

Eivätkä  isovanhemmat olleet ainoa turva. Ennen kuin heitä oli suurin määrin saatavilla, apuun valjastettiin muut kynnelle kykenevät läheiset. Ihmisen suhteet ovat sikälikin uniikit, että suku rakentuu kummankin puolison kautta ja kattaa tädit, sedät ja serkut.

Näillä resursseilla lajimme oli lopulta hyvä kehittää kulttuuria ja viedä maailmanvaellus päätökseen.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2009  

Mihin muutokset ajoittuvat?

Aivot päättivät ensimmäisen spurttinsa 1,5 miljoonaa vuotta sitten 850 kuutiosenttimetrin tilavuuteen. Tästä kasvu jatkui, kunnes 600 000 vuotta sitten heidelberginihmisen aivot ylsivät lähes nykyiseen kokoon, 1 300 kuutiosenttimetriin.

Synnytyskanava laajeni viimeistään 1,2 miljoona vuotta sitten.

Sukupuolten kokoero kutistui rinta rinnan aivojen kasvun kanssa. Apinaihmisnaaras painoi noin 40 prosenttia vähemmän kuin uros, pystyihmisellä ero tasoittui 15–20 prosenttiin.

Ydinperheitä muodosti jo pystyihminen runsas miljoona vuotta sitten. Klaaneina eli varmasti vasta heidelberginihminen noin 500 000 vuotta myöhemmin.

Lapsen kehitysvauhti hidastui vähitellen 800 000–150 000 vuotta sitten. Nykyihmisen ilmaantuessa se oli siis jo melko lailla meille ominainen.

Elinikä piteni selvästi varsin myöhään. Jo pystyihminen saattoi elää yli 40-vuotiaaksi, mutta varsinainen isovanhempien buumi alkoi kulttuurievoluution vauhdittuessa 40 000–30 000 vuotta sitten.

Ajoitukset perustuvat fossiililöytöihin.