Varsinaisesta ympäristöpakolaisuudesta ei ole kovin vankkaa kokemusta.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Merenpinnan noususta johtuva pakkomuutto on tavallaan oma lukunsa ympäristöpakolaisuudessa. Kun vesi nousee polviin, on pakko muuttaa pois.

Mikään muu ympäristöpakolaisuudessa ei sitten olekaan yksiselitteistä. Tutkijat ja poliitikot ovat yrittäneet määritellä ympäristöpakolaisuutta jo kaksi vuosikymmentä pääsemättä yksimielisyyteen. - Ympäristön huonontumisen ja pakolaisuuden välistä yhteyttä on käytännössä erittäin vaikea osoittaa, sanoo kehitysmaatutkija Jussi Raumolin.

Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä Pohjois-Koreaa koettelivat ennennäkemättömät tulvat ja niiden jälkeinen kuivuus, joiden seurauksena ainakin 2-3 miljoonaa ihmistä kuoli ja tuhannet pakenivat Kiinaan. Vaikka päällimmäisin syy pakolaisuuteen näyttää olleen ympäristötekijöissä, yhtä tärkeitä olivat Pohjois-Korean hallituksen välinpitämättömyys ja suunnitelmatalouden tehottomuus. Kun kansainvälinen ruoka-apu käytettiin lähinnä armeijan tarpeisiin, kansalle jäi valittavaksi varma nälkäkuolema tai rajan ylittäminen. On siis tulkintakysymys, olivatko pohjoiskorealaiset ympäristöpakolaisia vai poliittisia pakolaisia.


Ihmiset myötäilevät aavikon liikkeitä

Toisen esimerkin määritelmän ongelmallisuudesta tarjoaa globaali aavikoituminen. Siinä missä merenpinnan kohoaminen on johtanut vasta yhden atollin autioitumiseen, aavikoitumisen arvoidaan aiheuttaneen jo nyt miljoonien ihmisten muuttovirtoja etenkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Myös Kiinassa Gobin aavikko laajenee 10 000 neliökilometriä joka vuosi, ja Saharan pohjoislaidalla Marokko, Tunisia ja Libya menettävät vuosittain tuhat neliökilometriä hedelmällistä viljelysmaata aavikoiden alle.

Aavikoitumisen suhde ympäristöpakolaisuuteen ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Viime vuosina on havaittu, että etenkin Saharan kaltaiset vanhat hiekkaerämaat reagoivat herkästi sääolojen muutoksiin. Kuivina aikoina aavikon pinta-ala kasvaa, mutta sateisina jaksoina se kutistuu, ja reuna-alueiden ihmiset elävät sen mukaisesti. Pitkä kuivuus saa heidät lähtemään liikkeelle ja sateiden tulo palaamaan takaisin. Tämäkin muuttovirta on laskettu osaksi aavikoitumisen aiheuttamaa ympäristöpakolaisuutta, vaikka kyse on pikemminkin sopeutumisesta aavikon oloihin.

Pohjois-Kiinassa tilanne on toinen, sillä siellä aavikoitumisen kiihtyminen on pitkälti ihmisten aiheuttamaa. Kiinasta ei kuitenkaan ole saatu mitään tietoja siitä, kuinka monen ihmisen elämään aavikoituminen vaikuttaa. - Kaikki luvut aavikoitumisen aiheuttamasta pakolaisuudesta ovatkin enemmän tai vähemmän hatusta vetäistyjä, Raumolin sanoo.

Oman jännitysmomenttinsa aavikoitumiseen tuo ilmastonmuutos. Nyt esimerkiksi Saharan liepeillä sademäärät jakautuvat siten, että Saharan eteläpuolella sijaitseva alue on hyvin vähäsateinen ja pohjoispuolella sijaitseva seutu sateisempi.

- Alustavat mallit näyttävät siltä, että Saharan tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kertoo meteorologian dosentti Kimmo Ruosteenoja Ilmatieteen laitoksesta. Mallien mukaan sateet lisääntyisivät etelässä mutta vähenisivät pohjoisessa. Ruosteenojan mukaan lisääntyvät sademäärät eivät välttämättä tuo helpotusta Saharan eteläosan ongelmiin. - Tuolle alueelle on ennustettu valtavaa väestöräjähdystä, joka voi tehdä tyhjäksi lisäsateista koituvan hyödyn, hän sanoo.


Niukkeneminen voi lisätä konflikteja

Ympäristön tuhoutuminen voi johtaa pakolaisuuteen myös lisäämällä konflikteja. Toronton yliopiston politiikantutkimuslaitoksen professori Thomas Homer-Dixon on esittänyt, että jo nyt monien väkivaltaisten konfliktien taustalla on kiista vähenevistä luonnonvaroista. Niiden hupeneminen aiheuttaa konflikteja, konfliktit tuottavat pakolaisia, ja pakolaiset synnyttävät lisää konflikteja.

Esimerkiksi Indonesiassa hallitus on pyrkinyt jo vuosikymmenten ajan hillitsemään Jaavan, Balin ja Maduran väestön liikakasvua rohkaisemalla ihmisiä siirtymään harvaan asutuille saarille. Tämän transmigrasi-politiikan ansiosta noin miljoona ihmistä on muuttanut uuteen ympäristöön vuosien 1974 ja 1988 välillä.

Vaikka transmigrasissa ei ole kysymys pakolaisuudesta, se käy malliksi suurten muuttovirtojen vaikutuksesta paikallisiin oloihin. Vuonna 1998, kun Suharton hallitus kaatui ja Indonesia ajautui poliittiseen sekasortoon, monilla saarilla puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja alkuperäisasukkaiden ja tulokkaiden välillä. Raivokkaimmat taistelut käytiin Kalimantanin saarella, missä dajakit hyökkäsivät Maduralta tulleiden muuttajien kimppuun. Satoja maduralaisia tapettiin, ja tuhannet pakenivat saarelta.

Konfliktin syy oli dajakkien ja maduralaisten erilaisissa maankäyttötavoissa. Dajakit harjoittivat kaskiviljelyä, jossa maaperän hedelmällisyys palautettiin antamalla metsän kasvaa vanhojen kaskien päälle. Maduralaiset taas raivasivat metsät pois pysyvästi ja istuttivat tilalle perinteisiä viljelykasveja tai kumipuita ja kookospalmuja. Metsien kadotessa dajakit joutuivat yhä ahtaammalle. Kun sotilaallinen kuri höltyi vuoden 1998 tapahtumien jälkeen, etninen jännite puhkesi avoimeksi konfliktiksi.


Ympäristö nyt paikallinen kiistakapula

Nykyisille ympäristökonflikteille näyttää olevan leimallista, että ne ovat pienimuotoisia ja paikallisia. Suuren luokan ympäristökonflikteista ei juuri ole todisteita.

Esimerkiksi Sussexin yliopiston tutkijan Richard Blackin mukaan yksikään 1990-luvun suurista väkivaltaisista konflikteista ei suoraan johtunut ympäristön huonontumisesta.

Persianlahden, Sudanin, Azerbaidžanin ja Kazakstanin kriiseissä oli kysymys öljyn tai muiden taloudellisesti arvokkaiden luonnonvarojen hallinnasta. Sierra Leonessa ja Somaliassa ympäristön tuhoutumisella oli osuutensa konfliktien synnyssä, mutta vielä tärkeämpiä syitä olivat etniset jännitteet ja poliittinen valtataistelu.

Laajassa tutkimuksessa, jossa käytiin läpi kaikki vuosina 1982-1992 puhjenneet konfliktit, havaittiin yhteys sisällissodan sekä maaperän köyhtymisen, hakkuiden ja vesipulan välillä. Näissäkin tapauksissa tärkeimpiä syitä olivat kuitenkin köyhyys, nopea väestönkasvu, hallintotyyppi ja poliittinen epätasapaino.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla