Varsinaisesta ympäristöpakolaisuudesta ei ole kovin vankkaa kokemusta.





Merenpinnan noususta johtuva pakkomuutto on tavallaan oma lukunsa ympäristöpakolaisuudessa. Kun vesi nousee polviin, on pakko muuttaa pois.

Mikään muu ympäristöpakolaisuudessa ei sitten olekaan yksiselitteistä. Tutkijat ja poliitikot ovat yrittäneet määritellä ympäristöpakolaisuutta jo kaksi vuosikymmentä pääsemättä yksimielisyyteen. - Ympäristön huonontumisen ja pakolaisuuden välistä yhteyttä on käytännössä erittäin vaikea osoittaa, sanoo kehitysmaatutkija Jussi Raumolin.

Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä Pohjois-Koreaa koettelivat ennennäkemättömät tulvat ja niiden jälkeinen kuivuus, joiden seurauksena ainakin 2-3 miljoonaa ihmistä kuoli ja tuhannet pakenivat Kiinaan. Vaikka päällimmäisin syy pakolaisuuteen näyttää olleen ympäristötekijöissä, yhtä tärkeitä olivat Pohjois-Korean hallituksen välinpitämättömyys ja suunnitelmatalouden tehottomuus. Kun kansainvälinen ruoka-apu käytettiin lähinnä armeijan tarpeisiin, kansalle jäi valittavaksi varma nälkäkuolema tai rajan ylittäminen. On siis tulkintakysymys, olivatko pohjoiskorealaiset ympäristöpakolaisia vai poliittisia pakolaisia.


Ihmiset myötäilevät aavikon liikkeitä

Toisen esimerkin määritelmän ongelmallisuudesta tarjoaa globaali aavikoituminen. Siinä missä merenpinnan kohoaminen on johtanut vasta yhden atollin autioitumiseen, aavikoitumisen arvoidaan aiheuttaneen jo nyt miljoonien ihmisten muuttovirtoja etenkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Myös Kiinassa Gobin aavikko laajenee 10 000 neliökilometriä joka vuosi, ja Saharan pohjoislaidalla Marokko, Tunisia ja Libya menettävät vuosittain tuhat neliökilometriä hedelmällistä viljelysmaata aavikoiden alle.

Aavikoitumisen suhde ympäristöpakolaisuuteen ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Viime vuosina on havaittu, että etenkin Saharan kaltaiset vanhat hiekkaerämaat reagoivat herkästi sääolojen muutoksiin. Kuivina aikoina aavikon pinta-ala kasvaa, mutta sateisina jaksoina se kutistuu, ja reuna-alueiden ihmiset elävät sen mukaisesti. Pitkä kuivuus saa heidät lähtemään liikkeelle ja sateiden tulo palaamaan takaisin. Tämäkin muuttovirta on laskettu osaksi aavikoitumisen aiheuttamaa ympäristöpakolaisuutta, vaikka kyse on pikemminkin sopeutumisesta aavikon oloihin.

Pohjois-Kiinassa tilanne on toinen, sillä siellä aavikoitumisen kiihtyminen on pitkälti ihmisten aiheuttamaa. Kiinasta ei kuitenkaan ole saatu mitään tietoja siitä, kuinka monen ihmisen elämään aavikoituminen vaikuttaa. - Kaikki luvut aavikoitumisen aiheuttamasta pakolaisuudesta ovatkin enemmän tai vähemmän hatusta vetäistyjä, Raumolin sanoo.

Oman jännitysmomenttinsa aavikoitumiseen tuo ilmastonmuutos. Nyt esimerkiksi Saharan liepeillä sademäärät jakautuvat siten, että Saharan eteläpuolella sijaitseva alue on hyvin vähäsateinen ja pohjoispuolella sijaitseva seutu sateisempi.

- Alustavat mallit näyttävät siltä, että Saharan tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kertoo meteorologian dosentti Kimmo Ruosteenoja Ilmatieteen laitoksesta. Mallien mukaan sateet lisääntyisivät etelässä mutta vähenisivät pohjoisessa. Ruosteenojan mukaan lisääntyvät sademäärät eivät välttämättä tuo helpotusta Saharan eteläosan ongelmiin. - Tuolle alueelle on ennustettu valtavaa väestöräjähdystä, joka voi tehdä tyhjäksi lisäsateista koituvan hyödyn, hän sanoo.


Niukkeneminen voi lisätä konflikteja

Ympäristön tuhoutuminen voi johtaa pakolaisuuteen myös lisäämällä konflikteja. Toronton yliopiston politiikantutkimuslaitoksen professori Thomas Homer-Dixon on esittänyt, että jo nyt monien väkivaltaisten konfliktien taustalla on kiista vähenevistä luonnonvaroista. Niiden hupeneminen aiheuttaa konflikteja, konfliktit tuottavat pakolaisia, ja pakolaiset synnyttävät lisää konflikteja.

Esimerkiksi Indonesiassa hallitus on pyrkinyt jo vuosikymmenten ajan hillitsemään Jaavan, Balin ja Maduran väestön liikakasvua rohkaisemalla ihmisiä siirtymään harvaan asutuille saarille. Tämän transmigrasi-politiikan ansiosta noin miljoona ihmistä on muuttanut uuteen ympäristöön vuosien 1974 ja 1988 välillä.

Vaikka transmigrasissa ei ole kysymys pakolaisuudesta, se käy malliksi suurten muuttovirtojen vaikutuksesta paikallisiin oloihin. Vuonna 1998, kun Suharton hallitus kaatui ja Indonesia ajautui poliittiseen sekasortoon, monilla saarilla puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja alkuperäisasukkaiden ja tulokkaiden välillä. Raivokkaimmat taistelut käytiin Kalimantanin saarella, missä dajakit hyökkäsivät Maduralta tulleiden muuttajien kimppuun. Satoja maduralaisia tapettiin, ja tuhannet pakenivat saarelta.

Konfliktin syy oli dajakkien ja maduralaisten erilaisissa maankäyttötavoissa. Dajakit harjoittivat kaskiviljelyä, jossa maaperän hedelmällisyys palautettiin antamalla metsän kasvaa vanhojen kaskien päälle. Maduralaiset taas raivasivat metsät pois pysyvästi ja istuttivat tilalle perinteisiä viljelykasveja tai kumipuita ja kookospalmuja. Metsien kadotessa dajakit joutuivat yhä ahtaammalle. Kun sotilaallinen kuri höltyi vuoden 1998 tapahtumien jälkeen, etninen jännite puhkesi avoimeksi konfliktiksi.


Ympäristö nyt paikallinen kiistakapula

Nykyisille ympäristökonflikteille näyttää olevan leimallista, että ne ovat pienimuotoisia ja paikallisia. Suuren luokan ympäristökonflikteista ei juuri ole todisteita.

Esimerkiksi Sussexin yliopiston tutkijan Richard Blackin mukaan yksikään 1990-luvun suurista väkivaltaisista konflikteista ei suoraan johtunut ympäristön huonontumisesta.

Persianlahden, Sudanin, Azerbaidžanin ja Kazakstanin kriiseissä oli kysymys öljyn tai muiden taloudellisesti arvokkaiden luonnonvarojen hallinnasta. Sierra Leonessa ja Somaliassa ympäristön tuhoutumisella oli osuutensa konfliktien synnyssä, mutta vielä tärkeämpiä syitä olivat etniset jännitteet ja poliittinen valtataistelu.

Laajassa tutkimuksessa, jossa käytiin läpi kaikki vuosina 1982-1992 puhjenneet konfliktit, havaittiin yhteys sisällissodan sekä maaperän köyhtymisen, hakkuiden ja vesipulan välillä. Näissäkin tapauksissa tärkeimpiä syitä olivat kuitenkin köyhyys, nopea väestönkasvu, hallintotyyppi ja poliittinen epätasapaino.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti