Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen pelästyy, huvittuu tai liikuttuu lähes kyyneliin? Turkulaistutkijat ottavat asiasta selvää.






TEKSTI:Jukka Ruukki



Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen pelästyy, huvittuu tai liikuttuu lähes kyyneliin?


Turkulaistutkijat ottavat asiasta selvää.

Julkaistu Tiede-lehdessä

5/2001



 Palopaikalla oli hirveä siivo! Jouduimme vaimon kanssa lakaisemaan tuhkaa päiväkausia ja vielä tappelemaan vakuutusyhtiön kanssa korvauksista.

Ottoa ja hänen perhettään on kohdannut katastrofi. Hartaudella ja hartiapankilla rakennettu koti on haihtunut savuna ilmaan, eikä hengenlähtökään ollut kaukana.

Psykiatri Hasse Karlsson kuuntelee kummastellen Oton yksityiskohtaista tilitystä tulipalon jälkiselvittelyistä.

Tarinasta puuttuu jotain. Mies ei tivaamallakaan saa kerrotuksi, miltä oman kodin menettäminen tuntui. Hänellä ei näytä edes olevan sanavarastoa siihen tarkoitukseen.

Häiriö herätti kiinnostuksen

Jo ennen erikoistumistaan psykiatriksi Karlsson törmäsi tavan takaa vastaanotollaan ihmisiin, joiden vaivoihin ei tahtonut löytyä järjellistä selitystä. Joku valitteli kipuja nivelissä, vaikka ne olivat täysin kunnossa. Toisilla temppuili vatsa, mutta laboratoriotutkimukset tuottivat vesiperän.

Oman erityisryhmänsä näiden ns. somatisoivien potilaiden joukossa muodostivat Oton kaltaiset ihmiset, joiden oli vaikea tunnistaa ja kuvata tunteitaan. Lääketiede kutsuu häiriötä aleksitymiaksi.

Helpointa olisi ollut määritellä oireet psyyken ristiriitojen ja rankkojen elämänkokemusten ilmentymäksi. Tulkinta sopi toki Ottoon. Vatsa oli alkanut kiusata pian tuhoisan tulipalon jälkeen.

- Se tuntui kuitenkin liian yksinkertaiselta selitykseltä, muistelee nykyisin Turun yliopiston psykiatrian klinikan professorina työskentelevä Karlsson. Olisiko tunnehäiriöiden ja oireilun taustalla myös neurobiologisia mekanismeja?

Neurobiologia pelissä

Tunnetuin esimerkki tunteiden neurobiologiasta on yhdysvaltalainen Phineas Gage. Syksyinen päivä vuonna 1848 muutti tarmokkaan työnjohtajan elämän kertaheitolla.

Ratatyömaalla Vermontissa tapahtunut räjähdys sinkosi rautatangon Gagen vasempaan poskeen ja tuhosi valtaosan etuaivojen otsalohkosta. Onnettomuuden uhri jäi henkiin, mutta muuttui toiseksi ihmiseksi. Miellyttävän ja vastuuntuntoisen isän ja ammattimiehen tunne-elämä kuihtui. Gagesta tuli kärsimätön röyhkimys, joka viis veisasi muista ihmisistä. Levoton sielu päätyi kiertolaiseksi ja vietti loput elämästään tallirenkinä ja hevoskuskina.

Vuonna 1861 kuolleen Gagen kallon tutkimukset ovat paljastaneet, kuinka tärkeä tehtävä etuaivojen otsalohkolla on tunteiden suodattamisessa. Rautatanko oli katkaissut Gagen otsalohkon yhteydet muualle aivoihin.

Tunnettu Iowan yliopiston neurologi Antonio Damasio on perehtynyt kuuluisaan kalloon, jota esitellään Harvardin yliopiston lääketieteen historian museossa. Damasio pitää otsalohkoa tunteiden ja järjen sulatusuunina, joka muovaa ihmisen eettistä ja sosiaalista omaatuntoa.

Mantelitumakkeella laajat yhteydet

Tunne-elämän orkesterissa on kuitenkin useita tahdittajia. Tunteita on pidetty aivojen limbisen järjestelmän tuotteena. Rakenne piilottelee isojenaivojen keski- ja etuosissa aivokuoren alla.

- Limbiset eli sisätila-aivot ovat lajinkehityksen puolesta vanha rakenne, jonka merkitys tunne-elämän säätelyssä havaittiin jo varhain, Hasse Karlsson kertoo.

Eniten on tutkittu amygdalaa eli mantelitumaketta, joka löytyy sivulta katsottuna hieman korvan etupuolelta. Kuuden päällekkäin kasatun viisikymmenpennisen kokoisella tumakeryhmällä on tiheät hermoratayhteydet moniin aivoalueisiin.

Mantelitumakkeen solut ovat erityisen kiinnostuneita aistisignaaleista. Tumake on eräänlainen orkesterinjohtaja, joka tulkitsee ympäristön viestejä ja muovaa ihmisen käyttäytymistä tilanteeseen sopivaksi.




Kun tunteille ei löydy sanoja

Harvardin yliopiston professori Peter Sifneos toi 70-luvulla psykiatriaan uuden käsitteen, aleksitymian. Termi on peräisin kreikan ja latinan kielistä (á = ei, lexis = puhe, thymos = tunne).

Tämä persoonallisuuden piirre löydettiin alun perin psykosomaattisilta potilailta. Myöhemmin on kirkastunut, että saman-laisia pulmia on muillakin mielen-terveyshäiriöistä kärsivillä ihmisillä ja myös normaaliväestöllä.

Tunteiden sanallinen kuvaaminen tuottaa tuskaa aleksityymikolle. Hänen mielikuva-maailmansa on köyhä; moni kutsuisi häntä tosikoksi.

Toiminnan miehiä

Monet aleksityymikot ovatkin enemmän toiminnan naisia ja miehiä - lähinnä jälkimmäisiä. Jostain syystä ominaisuus kulkee käsi kädessä miessukupuolen kanssa. Väestötutkimuksen mukaan lähes joka viides suomalaismies täyttää aleksitymian kriteerit, naisista noin joka kymmenes. Kansainvälinen vertailu on vaikeaa, koska pätevistä tutkimuksista on pulaa.

Tiukan jaottelun sijasta on järkevintä puhua persoonallisuuspiirteiden jatku-mosta: me kaikki olemme enemmän tai vähemmän aleksityymisiä.

Tunneälyn vastakohta

Aleksityymikolta puuttuu psykologinen oivalluskyky. Hänen taitonsa lukea muiden ihmisten kasvoja ja tuntemuksia ontuu. Myös kyky eläytyä, haaveilla ja nähdä unia on vajavainen.

Häiriötä pidetään pitkälti vastakohtana tunneälylle, joka koostuu omien ja muiden tunteiden tiedostamisesta ja ihmis-suhteiden hoidosta. Aleksityymikko koetaan helposti etäiseksi ja ikävys-tyttäväksi ihmiseksi.

Pomona tehokas mutta tuhoisa

Puutteistaan huolimatta aleksityymikko saattaa menestyä työelämässä, varsin-kin tiukan hierarkkisessa organisaa-tiossa.

Hänen valttinaan on tehokkuus ja ahkeruus, mutta etäisyys ja mekaaninen ajattelutapa rampauttavat työyhteisön: organisaatio jäykistyy ja työntekijöiden motivaatio hiipuu. Johtajuutta ja aleksitymiaa selvittäneet tutkimukset viestivät myös luovuuden ja oivallus-kyvyn kaikkoamisesta ja työilmapiirin kyynistymisestä.

Taustalla perimä ja kokemukset

Tämä persoonallisuuden piirre on yleensä pysyvä, ei esimerkiksi stressin aiheuttama ohimenevä oire. Sen taustalla on luultavasti sekä perinnöllinen aivojen ominaisuus että jokin psyykkinen mekanismi. Elämänkokemukset saattavat laukaista aleksitymian siihen alttiilla henki-löllä.

Häiriön on arveltu johtuvan osin siitä, että limbisen järjestelmän ja aivokuoren välisessä viestiliikenteessä on vikaa. Toisen tulkinnan mukaan impulssien kulku vasemman ja oikean aivopuoliskon välillä takkuaa. Epileptikoilla, joilta on katkaistu puoliskojen väliset yhdysradat, esiintyy aleksityymisiä piirteitä.

Psykoanalyytikot ovat etsineet vastausta tunne-elämän osalta köyhästä lapsuudesta, erityisesti huonosti toimivis-ta ihmissuhteista. Myös rankat elämän-kokemukset voivat vaurioittaa pysyvästi tunne-elämää ja johtaa aleksitymiaan, josta tulee sopeutumis-keino. Ahdista-vassa tilanteessa ihminen "pakastaa" tunteensa. Jotkut sosiologit pitävät koko asiaa kulttuurisena ilmiönä. Yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa tunteita pidetään arvossa ja niiden puutetta ongelmana.

Altistaa sairauksille

Vaikka aleksitymia ei ole sairaus, se saattaa romuttaa terveyden. Huono kyky tunnistaa, käsitellä ja ilmaista tunteita altistaa psyyken sairauksille.

Häiriö herkistää erityisesti somatisoinnille eli ruumiillisille oireille, joihin ei löydy syitä. Aleksityymikosta voi tulla terveys-palvelujen suurkuluttaja, joka kiertää vaivoineen tuloksetta lääkäriltä toiselle. Häiriö on yhdistetty masennukseen, syömishäiriöihin sekä alkoholi- ja huume-ongelmiin. Verenpainepotilailla tavataan muita enemmän aleksitymiaa.

Aleksityymikko hyötyy psykoterapiasta tai muista hoidoista, joissa korostuu käytännönläheinen ja neuvova suhtautu-minen.

Jukka Ruukki

Lähteet: Hasse Karlsson ja


Duodecim-lehti.


Hienosäätö hoituu otsalohkossa

Amygdala valvoo seksuaalista käyttäytymistä ja pelon tunnetta. Sen poisto ja ratayhteyksien katkaisu muuttavat rajusti kädellisten käytöstä. Apinoista tulee pelottomia, eivätkä ne pysty hillitsemään halujaan. Ihmisillä mantelitumakkeen vaurioituminen heikentää kykyä tunnistaa tunteita ja ruumiinkieltä sekä myös kykyä uneksia.

Toisaalta eläinkokeet osoittavat sen, että normaalisti toimiessaan otsalohko vaimentaa mantelitumakkeen lähettämiä viestejä ja pitää esimerkiksi pelon kurissa.

- Ihmisen otsalohko on kehittyneempi kuin muiden kädellisten, ja se ilmeisesti huolehtii sosiaalisen käyttäytymisen hienosäädöstä, Karlsson arvioi.

Läpivalaistaan tunteet

Käsitykset tukeutuvat pitkälti eläinkokeisiin sekä ihmisen keskushermostosairauksiin ja -vaurioihin, mutta uusien kuvantamistekniikoiden ansiosta tunteet ovat nyt myös rekisteröitävissä aivotoimintana. - Vaikka rakkautta tai pettymystä ei voi typistää värikkääksi tietokonekuvaksi, tunteet ovat pohjimmiltaan hermosolujen välisiä impulsseja, Hasse Karlsson pelkistää.

Turkuun 90-luvulla perustettu valtakunnallinen PET-keskus tarjosi Karlssonin ryhmälle oivallisen tilaisuuden pureutua uudella tavalla tunteiden, erityisesti aleksitymian neurobiologiaan. PET-kamera pystyy valottamaan aivojen rakenteen sijasta niiden toimintaa, kuten ajatusten käsittelyä.

Toistaiseksi eniten tiedetään pelon vaikutuksesta aivoihin. Lajinkehityksen myötä syntyneet ns. kehittyneemmät tunteet ovat vielä läpivalaisematta. - Huvittuneisuutta tai surua on vaikea tutkia koe-eläimillä, Karlsson kuittaa.

Aleksityymikkojen keskushermostoa ei ole aiemmin tutkittu kuvantamalla. Neuropsykologisissa testeissä heillä havaitaan häiriöitä tarkkaavaisuudessa, muistissa ja keskittymisessä.

Elokuvan pätkät ärsykkeinä

  aleksityymikkoja että normaaleja verrokkeja.


- Halusimme selvittää, miten aistiärsykkeiden aiheuttamat tunnemyrskyt näkyvät tutkittavien aivoissa.

Ärsykkeiksi valittiin elokuvien jaksoja, jotka varmasti tuottavat joko surua tai huvittuneisuutta. Pätkien teho varmistettiin etukäteen erillisessä tutkimuksessa.

  amerikkalaisen Mestari-elokuvan kohtaus, jossa nyrkkeilijäisä kuolee ottelun jälkeen nyyhkyttävän pikkupojan silmien edessä.

Hupiosastoa edusti brittikoomikko Rowan Atkinsonin nolojen tilanteiden mieshahmo Mr Bean. Pelon herättäjänä käytettiin puolestaan Alfred Hitchcockin Psykon legendaarista kohtausta, jossa mielipuoli Norman Bates silpoo pahaa aavistamattoman uhrinsa suihkuverhon läpi. Toiseksi ärsykkeeksi kelpasi kauhuelokuvan klassikko Hohto. Pelkoon liittyvä koesarja on vielä kesken.

Ennen kuvausta jokainen koehenkilö sai elimistöönsä radioaktiivista merkkiainetta, jonka kulkeutumista kamera sitten seurasi. Aine hakeutuu aivoissa aktiivisille alueille.

Kukin testattava tuijotti valkokankaalle heijastettuja filmejä reilun parin minuutin ajan, ja samalla PET-kamera surrasi hänen päänsä ympärillä. Kuvauksen päätyttyä jokainen arvioi, millaisia tunteita jaksot herättivät.

Aineenvaihduntamuutosten vertailun vuoksi koehenkilöille näytettiin myös neutraaleja filmiärsykkeitä, vellovaa ihmismassaa ja pysähtynyttä luontokuvaa.

Aivokuvissa suuria eroja

- Erot ovat silmin nähtäviä, Karlsson tulkitsee ryhmien tuloksia. - Aleksityymisten aivot reagoivat nolojen tilanteiden miehen kohellukseen, mutta huomattavasti verrokkeja heikommin.

- Sekä suru että huvittuneisuus herättivät hyvin samantyyppisen vasteen, hän tiivistää.

Molemmissa ryhmissä tunne-elämykset heijastuvat ohimo- ja takaraivolohkon assosiaatioalueisiin, jotka työstävät näkö- ja kuulohavaintoja. Pikkuaivojen reagointi puolestaan kielii tarkkaavaisuudesta ja tiedon käsittelystä. Syvien tunne-elämän rakenteiden - limbisen järjestelmän - toiminnassa ei odotusten vastaisesti tapahtunut suuria muutoksia.

Tutkimus osoittaa sen, että ihmisen tunne-elämää ei voi paikantaa vain muutamaan rakenteeseen. - Tunteiden - kuten muun aistitiedon - työstäminen on hajautettua, ja puuhaan osallistuu useampia alueita kuin on luultu.

Suodatin poissa päältä

Aivokuvat tarjosivat vielä toisen yllätyksen, joka nakertaa pohjaa aleksitymiaan liittyvältä uskomukselta. Kaikilta koehenkilöiltä surun ja riemun elämykset sammuttivat tunteita hillitsevän otsalohkon toiminnan. - Aivan kuin kuski nostaisi jalan jarrulta ja antaisi auton mennä, Karlsson kuvailee.

- Aleksityymikko ei siis yritä tukahduttaa surua tai huvittuneisuutta, Karlsson korostaa.

- Häntä ei vaivaa täydellinen tunteiden puute, mutta kenties niiden käsittelyssä on häiriöitä.

Selitys voi piillä poikkeavissa hermoratayhteyksissä. Turkulaiset aikovat tulevaisuudessa etsiä lisävahvistusta teorialle, jonka mukaan aleksitymiassa olisi osin kyse katkoksista limbisen järjestelmän ja aivokuoren yhteyksissä.

Tutkijoiden urakkaa vaikeuttaa se, että parinkymmenen koehenkilön välillä on huomattavia eroja aivoalueiden aktivoitumisessa. - Esimerkiksi aleksityymikoiden kuvissa saattoi olla enemmän eroja kuin samankaltaisuuksia, Karlsson myöntää.

Tarkkuudessa vielä parantamista

Hasse Karlssonin mukaan nyt käytetty kuvantamisteknikka antaa vain karkean kuvan yksittäisten aivoalueiden roolista. Esimerkiksi pienet ja syvät tunnerakenteet eivät piirry tarkasti PET-löydöksissä.

- Nyt haluttiin perustietoa tunteisiin liittyvistä aivotoiminnoista, psykiatrian professori painottaa.

PET pystyy parhaimmillaan jäljittämään verenkierron muutoksia jopa millimetrien tarkkuudella. Sama koskee hermoston välittäjäaineiden ja reseptorimäärien kuvantamista. Ongelmana on PETin ajanerotuskyky, joka on parhaimmillaan joitakin sekunteja. - Se on iäisyys hermoston toiminnassa, Karlsson sanoo.

Toisaalta parin minuutin kuvaus ei ehkä koskaan ehdi tallentaa kaikkia tapahtumia, koska aivoalueet käsittelevät tietoa eri tahtiin.

Tukea tunteiden tunnistamiseen

Vaikka tunnekokemusten kuvantaminen on puhdasta perustutkimusta, Karlsson ei pidä mahdottomana arkisia sovelluksia.

- Aleksityymikkoa voisi opettaa tunnistamaan tunteitaan, ja terapian tuloksellisuutta voisi seurata kuvantamisen avulla.

Samansuuntaista ideaa kokeillaan jo masennuspotilaisiin, joiden tunne-elämä on lamassa.

Puolet masennusryhmästä syö lääkkeitä, loput ohjataan psykoterapiaan. Kaikki käyvät ennen tutkimusta PET-kuvassa, ja kuvaus toistetaan neljän kuukauden jälkeen. Kamera vertaa eri hoitovaihtoehtojen biologisia vaikutuksia. Tutkijoita kiinnostaa erityisesti se, lisääkö psykoterapia lääkkeiden tavoin hermosolujen serotoniinireseptorien määrää.

Tulossa tunteiden vuosisata

Kuvantamismenetelmien vanavedessä tiedemaailma on entistä kiinnostuneempi tunteista, jotka ennen haluttiin pitää visusti erossa ajattelusta. Hasse Karlsson aistii muutoksen. - Muista aivomekanismeista ja psyykkisistä ilmiöistä, kuten muistamisesta, tiedetään erittäin paljon. - Nyt olisi tunteiden vuoro.

Ennustusta siivittää lisääntyvä tietoisuus siitä, että tunne-elämän tasapaino on olennainen osa terveyttä. - Toivottavasti tunteisiin liittyvä tutkimus hälventää jakoa mielen ja ruumiin sairauksiin.



Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.