Palo- tai onnettomuuspaikalle saadaan entistä nopeammin oikeanlaista apua, kun käytetään sähköistä paikkatietojärjestelmää. Pelastustoimen lailla ajantasaisen geoinformaation edut on hoksattu monissa muissa täsmätietoa vaativissa tehtävissä, kuten kaavoituksessa ja ympäristön tilan seurannassa.







Palo- tai onnettomuuspaikalle saadaan entistä nopeammin
oikeanlaista apua, kun käytetään sähköistä paikkatietojärjestelmää.
Pelastustoimen lailla ajantasaisen geoinformaation edut on hoksattu
monissa muissa täsmätietoa vaativissa tehtävissä, kuten kaavoituksessa
ja ympäristön tilan seurannassa.



Kun otan hyllystäni karttakirjan ja katson hakemistosta, missä on Tuvalu, tämä kirja kertoo, että Tuvalu on sivulla 181 ruudussa dI. Sieltä se löytyykin, Tyynenmeren lounaiskolkasta.

Kartan koordinaatistosta näen, että Tuvalu on noin 8. eteläisellä leveysasteella eli siis vajaa tuhat kilometriä päiväntasaajasta etelään. Pituuspiiri on lähes 180 astetta itäistä pituutta.

Tämä on yksinkertaista, jo satoja vuosia käytettyä paikkatietoa. Noista Tuvalua kuvaavista kahdesta luvusta voin päätellä esimerkiksi sen, että koska me suomalaiset olemme noin 25. itäisellä pituuspiirillä, Tuvalun kello on luultavasti kymmenen tuntia meidän kelloamme edellä.

Leveysasteesta taas voin päätellä, että Tuvalussa päivä ja yö ovat ympäri vuoden melko tarkkaan kahdentoista tunnin mittaisia, toisin kuin meillä, jotka elämme 60. ja 70. leveys-piirin välisellä alueella.

Sen sijaan en näe tältä karttalehdeltä, paljonko Tuvalussa on asukkaita. En näe myöskään, mistä tuvalulaiset saavat elantonsa tai onko heillä yliopisto.


Tiedot eri lähteistä


Nämä karttalehdeltä puuttuvat tiedot löytyvät tietenkin sopivista hakuteoksista, mutta nuo muut tiedon lähteet on ensin kaivettava esiin. Nykyajan tietotekniikalla haku käy kätevästi.

Nopeasti yleistyvä geoinformatiikka on juuri tällaista tietojen yhdistelyä, tosin käytännössä paljon monipuolisempaa kuin aiempi käsityö. Sitä kutsutaan myös geomatiikaksi, mutta onneksi Suomessa ryhdyttiin jo alkuvaiheessa puhumaan paikkatietojärjestelmistä, koska sana paikkatieto antaa jo ensi kuulemalta oikean mielikuvan siitä, mitä tässä tehdään.

Koska paikkatietojärjestelmä pe-rustuu tietojen yhdistelyyn nykyajan tietotekniikan avulla, tietojen ei tarvitse edes olla saman katon alla, vaan ne voivat sijaita eri puolilla maata: osa on esimerkiksi Maanmittauslaitoksella, osa Geodeettisella laitoksella, osa Geologian tutkimuskeskuksella, osa Tiehallinnolla, osa Väestörekisterikeskuksessa.

Jos aletaan esimerkiksi tutkia mahdollisuuksia rakentaa uusi asumalähiö, siihen tarvittavat perustiedot voitaisiin tietysti kopioida paperille ja levittää valtavan suurille pöydille. Niistä voidaan päällisin puolin nähdä, onko ehdotetulla alueella esimerkiksi vellova savipohja. Myös alueen teiden kulusta saadaan jonkinlainen mielikuva.

Paljon kätevämpää on kuitenkin pinota nämä eri lähteistä saadut tiedot päällekkäin tietokoneen kuvaruudulle. Se onnistuu sananmukaisesti käsin koskematta, jos eri laitosten tiedot ovat digitaalimuodossa ja jos niiden maantieteelliset sijainnit on kuvattu yhdenmukaisin koordinaatein. Niinhän on perinteisten karttojenkin kanssa: otti minkä karttakirjan tahansa, Tuvalun pituus- ja leveyspiiri ovat samat.

- Näin se käy teoriassa, myöntää Helsingin yliopiston geoinformatiikan professori Petri Pellikka. - Ja onhan tällaisia tietoja ennenkin yhdistelty, kun on tehty väestökarttoja, kasvillisuuskarttoja ja niin edelleen. Nykyisin se vain käy tietokoneella helposti, ja mukaan voidaan ottaa vain ne tiedot, joilla on kyseisen tehtävän kannalta todellista merkitystä.

Käytännössä voi kuitenkin tulla ongelmia, Pellikka sanoo ja viittaa kustannuksiin:

- Se on selvä, että kaupallisiin tarkoituksiin hankitusta tiedosta on maksettava, mutta vielä on selvittämättä, mikä on tiedon hinta meille tutkijoille. Mehän emme hyödynnä eri viranomaisilta ja laitoksilta saamiamme paikkatietoja kaupallisesti. Toisaalta ymmärrän hyvin, että kun pyydämme omia tutkimuksiamme varten tietynlaisen tietopaketin, jonkun on se irrotettava tietokannoista ja lähetettävä meille. Lisäksi aineiston päivitys ja laaduntarkistus maksaa - mutta paljonko tästä työstä on kohtuullista veloittaa?

Asiantuntijoilla kysyntää

Paikkatietojärjestelmissä riittää jatkuvaa tutkimista, sillä tietoa ei voi yhdistellä suin päin. Virhetulkintojen riski kasvaa liian suureksi, jollei tiedon käyttäjä ole perehtynyt alaansa. Tieto, jonka laatua ei ole tarkistettu tai jota ei ole analysoitu luotettavasti, on arvotonta ja pahimmassa tapauksessa jopa vahingollista. Siksi tarvitaan yliopistotason tutkimusta, ja samalla tietysti koulutetaan osaavaa väkeä valtion, kuntien ja elinkeinoelämän käyttöön.

Ala on niin uusi, ettei vielä muutama vuosi sitten Suomessa ollut ainoatakaan geoinformatiikan professuuria. Nyt niitä on Helsingin yliopistossa kaksi, Teknillisessä korkeakoulussa yksi ja Oulun yliopistossa samoin yksi. Helsingin yliopiston toista professuuria lukuun ottamatta ne ovat toistaiseksi määräaikaisia.

- Alalle riittää opiskelijoita, sillä paikkatietojärjestelmien osaajia tarvitaan yhä enemmän, Pellikka kertoo. - Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain noin kahdeksankymmentä sellaista opiskelijaa, jotka ovat tenttineet ainakin paikkatiedon peruskurssit. Opiskelijoita tulisi enemmänkin, mutta kun ei mahdu!

Paikkatiedon asiantuntijat sijoittuvat työelämässä muun muassa kuntien palvelukseen, Suomen ympäristökeskukseen ja erilaisiin konsulttiyrityksiin. Metsäteollisuudessakin heitä tarvitaan, sillä uusilla menetelmillä voidaan entistä tarkemmin optimoida, mistä puuta kannattaa hakata ja miten se saadaan metsästä pois.

Alan nopeaa kehitystä kuvaa esimerkiksi se, että Pellikan mukaan Helsingin yliopiston maantieteen laitoksessa paikkatietojärjestel-mien opetukseen käytettävät välineet on uusittava muutaman vuoden välein.

Paikkatiedon suosio ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa paikkatietojärjestelmiä pidetään yhtä tärkeinä kehittämiskohteina kuin nanotekniikkaa ja biotekniikkaa. Alalle pestataan vuosittain tuhansia tutkijoita.

Missä palaa? Millainen paikka?

Helsingin kaupungin pelastuslaitos on vuodesta 2001 al-kaen kehittänyt paikkatietojärjestelmää pelastustoimen tarpeisiin. Kaikissa paloautoissa ja ambulansseissa on nyt tehokkaat tietokoneet, joihin on rakennettu paikallinen tietokanta keskeisimmistä toimintaa tukevista tiedoista. Tietojen muuttuessa tietokannat päivitetään palvelimelta, joka sisältää täydelliset hyödynnettävien tietojen tietokannat.

- Järjestelmän avulla niin palo- kuin ensihoitohenkilöstö saa hälytyksen tullessa täsmällisen tiedon siitä, missä ja millaista apua tarvitaan, kertoo Helsingin pelastuslaitoksen tietohallintopäällikkö Anssi Kuusela.

- Reitin valinnassa olemme tähän asti luottaneet kokemukseen, mutta nyt olemme ottamassa käyttöön myös ajoreitin optimointiohjelman. Sen sijaan ruuhkatilanteen reaaliaikaista seurantaa emme ole toistaiseksi pitäneet tärkeänä, sillä ruuhka-aikana käytännössä kaikki Helsingin päätiet ovat tukossa.

Paikkatietojärjestelmä kertoo pelastusyksiköille myös sen, millainen kohde on kyseessä. Onko tulessa esimerkiksi pientalo, kerrostalo tai teollisuuskiinteistö, jossa käytetään vaarallisia kemikaaleja? Missä sijaitsevat vesipostit, vesi- ja viemärilinjat ja kaasujohdot?

Pelastuslaitoksella on koko ajan tiedossa myös jokaisen auton sijainti ja tehtävätilanne. Sekin on hyödyllistä paikkatietoa, koska asemalle palaava auto voidaan hälyttää lennosta uuteen tehtävään, jos se on sopivassa paikassa ja auton varustelu vastaa tehtävää.

Paikkatietoja hyödynnetään myös pelastustoimen suunnittelussa. Kuusela mainitsee esimerkkinä vuonna 2002 käyttöön otetun Mellunkylän pelastusaseman, jolla korjattiin itäisen Helsingin pelastuspalvelut vastaamaan muuttunutta väestörakennetta. Herttoniemen pelastusasema on puolestaan päätetty siirtää niemen länsirannalta niemen keskelle teollisuusalueelle, koska sieltä autot pääsevät entistä nopeammin sinne, missä niitä todennäköisimmin tarvitaan.

Miten jäätikkö muuttuu?

Paikkatieto sopii hyvin ympäristön tilan pitkäaikaiseen seurantaan, koska jopa vuosikymmenten takaisia paikkaan kytkeytyviä havaintoja voi yhdistää tuoreisiin mittauksiin. Näin voidaan seurata esimerkiksi metsien kuntoa tai vesistöjen saastumista. Menetelmän käyttö vaatii kuitenkin vankkaa asiantuntemusta, sillä eri keinoin hankitut tiedot on osattava muokata vertailukelpoisiksi.

Helsingin yliopisto on mukana EU:n rahoittamassa Omega-hankkeessa, jossa tutkitaan Norjan ja Itävallan jäätiköiden muuttumista. Suomesta tähän osallistuvat myös Turun yliopisto, Teknillinen korkeakoulu, Novosat Oy ja Sito Oy.

Norjassa kohteeksi otettiin napapiirin tuntuman Svartisen, jonka laajuus on 221 neliökilometriä ja paksuus jopa 600 metriä. Svartisenin jäätikkö elää jatkuvasti, koska kesäisin osa siitä sulaa ja talvisin tilalle saadaan reippaasti lunta, joka ajan mittaan puristuu jääksi. Sadetta tulee Svartisenin länsiosaan vesiarvona mitaten kaksi metriä vuodessa eli kolme kertaa niin paljon kuin Suomessa keskimäärin.

- Svartiseniä on mitattu satelliittikuvauksin, ilmakuvauksin, maan päältä valokuvaten ja myös tutkan avulla kartoittaen, geoinformatiikan professori Petri Pellikka kertoo. - Alueesta on myös vanhoja ilmakuvia, joita voidaan verrata nykytilanteeseen.

Hanke aloitettiin puhtaasti tieteelisistä syistä. Se sai kuitenkin yhtymäkohdan maamme energiatalouteen, kun eräät suomalaiset sähköyhtiöt päättivät ostaa osuuden Svartisenin vesivoimalasta, joka käyttää jäätikön sulamisvettä turbiiniensa pyörittämiseen. Vesivoiman tuotannossa voidaan siis tarvittaessa käyttää hyväksi Omega-tutkijoiden mittauksia.

Tämä artikkeli jäi Risto Vartevan viimeiseksi.

Hieno toimittaja on poissa

Toimittajamme Risto Varteva kuoli Helsingissä 16. joulukuuta. Hän oli lokakuussa täyttänyt 62 vuotta.

Kävin katsomassa Ristoa sairaalassa paria päivää ennen hänen kuolemaansa, jolloin hän antoi tiukan evästyksen: “Pistät sitten siihen muistokirjoitukseen, että kuoli haimasyöpään. En pidä kiertoilmaisuista“. Varteva, selvän kielen kielen mies, säilytti tyylinsä loppuun asti.

Risto Varteva oli suomalaisen tiedejournalismin uranuurtajia. Hän tuli Helsingin Sanomiin tiedetoimittajaksi 1972. Kuultuaan kaupungilla, että lehdessä suunniteltiin tiedetoimittajan palkkaamista, hän kävi parturissa ja käveli sisään. Juttunäytteitä toki oli mukana ja taustalla fysiikan opintoja Teknillisessä korkeakoulussa. Kun lehteen 1980-luvun lopussa perustettiin tiedesivut, hän toimi niiden vetäjänä.

Vartevan periaate oli, että tieteestä kirjoitetaan havainnollisesti ja konstailematta, niin että hankalatkin asiat avautuvat jokaiselle.

Viisi vuotta sitten Risto Varteva siirtyi toimittajaksi Tiede-lehteen. Meillä hän keskittyi omimpiin alueisiinsa, tekniikkaan ja luonnontieteisiin. Pidetystä Ahaa-palstasta monelle selvisi, mihin fysiikan ilmiöihin arjen laitteet perustuvat. Näistä ja matematiikkaa käsitelleistä kirjoituksistaan hän kokosi kirjan Aina siellä on jono (Terra Cognita 2002).

Suomen tiedetoimittajien liitto valitsi Risto Vartevan 2003 vuoden tiedetoimittajaksi. Tunnustus tuli poikkeuksellisen merkittävästä panoksesta suomalaisessa tiedejournalismissa. Tässä olisi jo uraa yhdelle ihmiselle, mutta Varteva teki toisen elämäntyön tietokirjojen suomentajana.

Risto Vartevan suomentamien kirjojen määrä on hulppeat 72. Laadusta todistavat mm. J. A. Hollo palkinto (1997) ja kansainvälisen kääntäjäjärjestön Aurora Borealis -palkinto, jonka Varteva kävi pokkaamassa Brysselissä 1999. Tunnetuin hänen suomentamistaan teoksista on Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia (1988). Itse hän piti erityisen tärkeänä Lee M. Silverin kirjaa Geenit ja kloonit (1998).

Risto Varteva rakasti suomen kieltä. Jos on absoluuttista kielikorvaa, niin Vartevalla oli sellainen.

Varteva hioi tekstejään, kunnes rytmi oli kohdallaan ja sanat varmasti ne oikeat. Omien sanojensa mukaan hän halusi suomennoksissaan ujuttautua tekijän ajatusmaailmaan - kääntää myös rivien välit - ja muotoilla lauseet sellaisiksi “kuin tekijä olisi ne itse tehnyt, jos olisi osannut ajatella ja kirjoittaa suomeksi“. Ei siis kumma, jos suomennoksesta joskus tuli alkutekstiä selkeämpi.

Risto Vartevan huumori oli oivaltavan terävää mutta ei ilkeää. “Kiltti ihminen“ on ilmaus, jolla moni Ristoa luonnehti. Vartevan tietotoimistosta tuli auliisti neuvo tai faktatieto sitä kysyvälle toimittaja- tai kääntäjätoverille.

Nykyään ruoanlaitto on muodikkaan miehen harrastus. Risto, joka kummareissaan, sammareissaan ja pipossaan antoi muodille piutpaut, harrasti aina hyvää yksinkertaista perusruokaa. Hän tiesi, miten tehdään kunnon silakkapihvit, lampaanpaisti tai uunipuuro. Silakkapihvit paistetaan kello kahdeksan aamutuoreesta torikalasta. Ruispuuron haudutus alkaa siitä, että jauhot ostetaan Hakaniemen hallista, ohra-riisipuuron teko sen sijaan pitää aloittaa Vanhasta kauppahallista.

Tuula Koukku

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla