huokaa koko maailma. Eläimet herättävät samanlaisia tunteita kaikissa kulttuureissa. Mikä meitä niissä hellyttää?

Teksti: Helena Telkänranta

huokaa koko maailma. Eläimet herättävät samanlaisia tunteita kaikissa kulttuureissa. Mikä meitä niissä hellyttää?

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Näyttöruudulla välähtelee kasvoja. Vauvoja ja aikuisia. Miehiä ja naisia. Opiskelijoita istuu katse ruutuun liimautuneena ja vastailee. Kuinka paljon pidät tästä kuvasta? Kauanko haluat katsoa sitä? Käynnissä on brittiläisen Oxfordin yliopiston koe, jossa tutkija Christine Parsons kollegoineen testaa vanhaa myyttiä. Kiinnostavatko söpöt vauvakuvat naisia enemmän kuin miehiä?

Kuinka ollakaan, naiset antoivat vauvojen kuville enemmän tykkäämispisteitä kuin miehet, mutta molemmat halusivat katsella niitä yhtä pitkään. Parsons arvelee, että naisilla on matalampi kynnys sanoa vauvoja söpöiksi, koska kulttuurissamme vauvat mielletään naisten jutuksi. Hiljaa mielessään miehet ja naiset saattavat silti viehättyä vauvoista yhtä paljon.

Kun kulttuurin luomat erot riisutaan, alta löytyy yleismaailmallinen yhtäläisyys. Suuri pää suhteessa ruumiiseen, laaja pyöreä otsa, isot silmät, pieni nykerönenä ja pikkuinen leuka näyttävät hellyttäviltä kaikkialla maailmassa.

Pennut kuin vauvatRuudulla vilisee taas kuvia. Ihmisiä ja simpansseja. Koiria, kissoja ja kaniineja. Kaikkia ikäryhmiä lähes vastasyntyneistä aikuisiin. Tällä kertaa ollaan Kyushun yliopistossa Japanissa. Pienet sormet painelevat tietokoneen näppäimiä: Wakako Sanefujin vetämä tutkijaryhmä on värvännyt koehenkilöiksi runsaat 250 esikoululaista. Samojen kuvien söpöyttä on puntaroinut satakunta opiskelijaa.

Sekä esikoululaisten että opiskelijoiden enemmistö osoittautui melko yksimieliseksi. Söpöimmiksi rankattiin puolivuotiaat ihmisvauvat, vajaan vuoden vanhat simpanssinpoikaset sekä kuukauden ikäiset koiran- ja kissanpennut. Ne kaikki vieläpä saivat keskenään melko samat pisteet. Sanefujin mukaan tulos tukee ajatusta, että aivoihimme on synnynnäisesti ohjelmoitunut varsin tarkka mielikuva siitä, mikä on söpöä. Poikasten tunnistamisella on myös pitkät evolutiiviset juuret. Pyöreä otsa ja pieni kuono ovat poikasen merkkejä kautta nisäkäsmaailman. Ei siis ihme, että tunne-elämämme reagoi eläintenkin nöpöneniin.

Söpöydellä neljä tekijääJos Googlen kuvahakuun kirjoittaa hakusanoiksi cute animal, huomaa, että nettikansan mieltymykset näyttävät nekin aika yhtenäisiltä. Kuvissa on enimmäkseen pyöreäpäisiä nisäkkäitä, monet niistä poikasia.

Jokunen suippokuonokin on mahtunut joukkoon, ja niillä on toinen mielenkiintoinen yhtäläisyys. Useimmat on kuvattu painautuneina yhteen tai hoivaamassa toisiaan. Onko läheisyys siis hellyttävää, vaikka naama sattuisikin olemaan ketun tai kauriin?

Vastauksia löytyy, kun pannaan videot pyörimään, tällä kertaa japanilaisessa Shinshun yliopistossa. Reiko Koyaman ja hänen tutkimusryhmänsä koehenkilöinä on pienten lasten vanhempia ja lapsettomia opiskelijoita. He saavat tarkkailla viisivuotiaan tytön ja pojan puuhia videolla sekä samaan aikaan omia tuntemuksiaan. Nytkin mieltymykset osoittautuvat samantapaisiksi riippumatta koehenkilöiden iästä ja elämäntilanteesta.

Tulosten perusteella Koyaman ryhmä purki söpöyttä osiin ja löysi neljä ominaisuutta, joista viehtymys näyttää koostuvan: pään mittasuhteet, lapsenomainen käyttäytyminen, lapsen yritykset jäljitellä aikuisia ja katsojan omat tuntemukset lapsia kohtaan.

Jollei katsoja ylipäänsä koe vauvoja hoivakohteiksi, mikään määrä suuriotsaisuutta ja pienileukaisuutta ei saa hänen tunneasteikkoaan värähtämään.

Lapsenomainen käyttäytyminen oli Koyaman löytämistä neljästä ominaisuudesta se, joka vaikutti koehenkilöihin voimakkaimmin. Tämä saattaa selittää, miksi eläinten poikaset tuntuvat meistä hellyttäviltä silloinkin, kun niillä naamansa puolesta ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia.

Entä lapsen yritykset jäljitellä aikuisia – kertoisiko tämä söpöyden rakennuspalikka siitä, miksi ihmistä jäljittelevät eläimet ovat niin suosittuja? Koiria opetetaan antamaan tassua kuin kätellessä, ja ihmisten puhetta matkivat papukaijat herättävät ihastusta. Googlenkin söpöjen eläinten kuvakavalkadista löytyy muutamia, joissa rotta halaa peiton alla unilelua tai kissanpennulle on siltä kysymättä puettu pipo päähän.

Sairauskin voi hellyttääMyös haavoittuvuus ja avun tarve ovat monissa tutkimuksissa nousseet esiin vauvan tuntomerkkeinä ja hoivahalun virittäjinä. Herääkin kysymys, voiko tässä piillä yksi syy lemmikkikoiriamme vaivaavaan mysteeriin. Miksi perinnöllisesti sairaita koiria on yhä paljon, vaikka osa kasvattajista ja rotujärjestöistä on vuosikymmeniä koettanut edistää terveempien koirien käyttöä suvun jatkajina?

Jotkut koiranomistajat, jotka elävät vuosia lemmikkinsä rotutyypillisten vaivojen kanssa, ovat valmiita ostamaan toisen yhtä vaivaisen. Jos ihminen olisi rationaalisesti päätöksiä tekevä olento, kuten taloustieteessä joskus oletetaan, tämä ei olisi mahdollista. Ehkä olemmekin pudonneet eräänlaiseen evolutiiviseen ansaan.

Pitkäänhän on uumoiltu, että suuripäisten ja nykerönenäisten, hengitysvaikeuksista kärsivien koirarotujen suosio liittyy niiden vauvamaiseen ruumiinmuotoon. Ehkä lapsenomaisuuden vetoavuus on johtanut tunteemme toisellekin harhapolulle. Saattaisiko alitajuisena osasyynä sairaiden koirarotujen suosioon olla juuri niiden ylimääräisen hoidon tarve? Kenties se vetoaa hoivaamisen haluihimme, jotka alun perin kehittyivät varmistamaan meidän omien, poikkeuksellisen avuttomien poikastemme eloonjäämisen.

Koirien sairauksien vaikutuksesta ihmismieleen voi esittää vain kysymyksiä ilman vastauksia, koska asiaa ei juuri ole tieteellisesti tutkittu. Erästä toista ongelmaa on: lemmikkien lihavuutta.

Chicagon yliopistossa antropologian professorina toimiva Don Kulick on selvitellyt, miksi ylipaino ja sen aiheuttamat terveysriesat, kuten diabetes, yleistyvät paitsi ihmiskunnassa myös lemmikeillä. Kulickin mukaan yksi syy on se, että osa ihmisistä pitää lemmikkien pyylevyyttä huvittavana tai sööttinä. Pulskistuneen koiran tai kissan ruumiinmuodoissa on jotain vauvamaista.

Hyviä ikoneja suojelullePyöreän pään taikaa voi toisaalta käyttää myös eläinten eduksi. Luonnonsuojelussa pyritään säilyttämään niin monimutkaisia luonnon koneistoja, että niitä on vaikea esitellä muutamalla mediaan menevällä lauseella ja kuvalla – edes silloin, kun niiden säilyminen vaikuttaisi ihmiskunnan tulevaisuuteen. Julkisuuden valokeilaan tarvitaan myös yksittäisiä eläimiä, luonnonsuojelun ”lippulaivoja”.

Panda ja saimaannorppa ovat monelle tuttuja sukupuuton uhkaamien eläinten symboleja. Maamme kahden suurimman luonnonsuojelujärjestön, kansainvälisen WWF:n ja meikäläisen Suomen luonnonsuojeluliiton, logoissa ne saavat puhua monen muunkin puolesta. Valovoimaisimmiksi yleisön suosikeiksi nousee harvoin eläimiä, joilla on kapea pää ja sivuille katsovat silmät. Niiden avuntarpeeseen eivät kaikki ihmiset kykenisi samastumaan yhtä voimakkaasti.

Maailmalla yleisön suosikkeja ovat myös isot kissaeläimet, Australiassa koalat. Mahtaako olla sattumaa, että suomalaisessa suurpetokeskustelussa suippokuonoinen susi saa vähemmän sympatiaa kuin ilves tai karhu?

Osaan söpöys ei pureEläimistä välittämiseen tarvitaan silti paljon muutakin kuin suuri pyöreä pää, pienet korvat ja eteenpäin katsovat silmät. Kuten japanilaisen Koyaman tutkimusryhmä havaitsi: jos ihminen ei ylipäänsä koe vauvoja viehättäviksi tai hoivakohteiksi, hänen tunne-elämäänsä ei heilauta mikään vauvakuva, oli se muiden mielestä kuinka suloinen tahansa. Vastaavasti eläinten avuntarpeeseen reagoivat yleensä vain ne ihmiset, jotka jo ennestään kokevat eläimissä olevan jotain myönteistä.

Yksi Australian yleisimmistä pussieläimistä on kissan kokoinen, puissa kiipeilevä kettukusu. Sarah Wilks ja hänen tutkijaryhmänsä Macquarien yliopistosta ovat selvittäneet, miten australialaisten suhtautuminen kettukusuihin liittyy heidän maailmankuvaansa yleisemmin.

Osa australialaisista näkee kettukusun sievänä pikku eläimenä, joka symboloi alkuperäisluontoa. Toinen ääripää pitää otusta hyödyttömänä ja arvottomana. Tutkimuksen aikana ilmeni, että jälkimmäisistä osa pyydystää tontilleen osuvia kettukusuja keinoin, jotka menevät välillä eläinrääkkäyksen puolelle.

Arvomaailmaa kartoittaneiden kysymysten perusteella Wilks löysi selvän yhteyden kettukusujen kohtelun ja yleisemmän arvomaailman välillä. Tylyimmin kettukusuja käsittelivät ne, joiden suhde eläimiin on dominionistinen: tällainen ihminen saa mielihyvää eläimen hallitsemisesta tai sen voittamisesta.

Humanistiin se pureeSama eläin voi siis herättää eri ihmisissä hyvin erilaisia tuntemuksia sen mukaan, millainen on heidän suhteensa eläimiin yleensä. Tähän ilmiöön perehtyi 1980-luvulla ensimmäisenä ympäristöpsykologian uranuurtajiin kuuluva yhdysvaltalainen professori Stephen Kellert. Alan klassikoksi muodostuneessa tutkimuksessaan Kellert luokitteli maanmiestensä suhtautumistapoja eläimiin ja löysi kymmenen perusasennetta.

Dominionistisen lisäksi perusasenteita ovat muun muassa utilitaristinen, jossa eläimissä oleellista on niistä saatava aineellinen hyöty, kuten liha, ja ekologistinen, jossa eläimet nähdään luonnon toiminnan osina. Eläinsuhteeltaan negativistinen ihminen kokee monet eläimet uhkiksi, neutralistia ne eivät voisi vähempää kiinnostaa. Moralistisessa maailmankuvassa oleellista on eläinten oma hyvinvointi tai kärsimys.

Humanistiseksi nimetyn maailmankuvan edustajat taas ovat muita taipuvaisempia projisoimaan omia tunteitaan eläimiin. Heitä kiinnostavat erityisesti lemmikit ja kookkaat, vaikuttavan näköiset luonnonvaraiset eläimet. Erityisesti tähän ihmisryhmään tekee vaikutuksen, jos sattuu omistamaan pienet korvat, suuren pyöreän pään ja lyhyen kuonon.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.