huokaa koko maailma. Eläimet herättävät samanlaisia tunteita kaikissa kulttuureissa. Mikä meitä niissä hellyttää?

Teksti: Helena Telkänranta

huokaa koko maailma. Eläimet herättävät samanlaisia tunteita kaikissa kulttuureissa. Mikä meitä niissä hellyttää?

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Näyttöruudulla välähtelee kasvoja. Vauvoja ja aikuisia. Miehiä ja naisia. Opiskelijoita istuu katse ruutuun liimautuneena ja vastailee. Kuinka paljon pidät tästä kuvasta? Kauanko haluat katsoa sitä? Käynnissä on brittiläisen Oxfordin yliopiston koe, jossa tutkija Christine Parsons kollegoineen testaa vanhaa myyttiä. Kiinnostavatko söpöt vauvakuvat naisia enemmän kuin miehiä?

Kuinka ollakaan, naiset antoivat vauvojen kuville enemmän tykkäämispisteitä kuin miehet, mutta molemmat halusivat katsella niitä yhtä pitkään. Parsons arvelee, että naisilla on matalampi kynnys sanoa vauvoja söpöiksi, koska kulttuurissamme vauvat mielletään naisten jutuksi. Hiljaa mielessään miehet ja naiset saattavat silti viehättyä vauvoista yhtä paljon.

Kun kulttuurin luomat erot riisutaan, alta löytyy yleismaailmallinen yhtäläisyys. Suuri pää suhteessa ruumiiseen, laaja pyöreä otsa, isot silmät, pieni nykerönenä ja pikkuinen leuka näyttävät hellyttäviltä kaikkialla maailmassa.

Pennut kuin vauvatRuudulla vilisee taas kuvia. Ihmisiä ja simpansseja. Koiria, kissoja ja kaniineja. Kaikkia ikäryhmiä lähes vastasyntyneistä aikuisiin. Tällä kertaa ollaan Kyushun yliopistossa Japanissa. Pienet sormet painelevat tietokoneen näppäimiä: Wakako Sanefujin vetämä tutkijaryhmä on värvännyt koehenkilöiksi runsaat 250 esikoululaista. Samojen kuvien söpöyttä on puntaroinut satakunta opiskelijaa.

Sekä esikoululaisten että opiskelijoiden enemmistö osoittautui melko yksimieliseksi. Söpöimmiksi rankattiin puolivuotiaat ihmisvauvat, vajaan vuoden vanhat simpanssinpoikaset sekä kuukauden ikäiset koiran- ja kissanpennut. Ne kaikki vieläpä saivat keskenään melko samat pisteet. Sanefujin mukaan tulos tukee ajatusta, että aivoihimme on synnynnäisesti ohjelmoitunut varsin tarkka mielikuva siitä, mikä on söpöä. Poikasten tunnistamisella on myös pitkät evolutiiviset juuret. Pyöreä otsa ja pieni kuono ovat poikasen merkkejä kautta nisäkäsmaailman. Ei siis ihme, että tunne-elämämme reagoi eläintenkin nöpöneniin.

Söpöydellä neljä tekijääJos Googlen kuvahakuun kirjoittaa hakusanoiksi cute animal, huomaa, että nettikansan mieltymykset näyttävät nekin aika yhtenäisiltä. Kuvissa on enimmäkseen pyöreäpäisiä nisäkkäitä, monet niistä poikasia.

Jokunen suippokuonokin on mahtunut joukkoon, ja niillä on toinen mielenkiintoinen yhtäläisyys. Useimmat on kuvattu painautuneina yhteen tai hoivaamassa toisiaan. Onko läheisyys siis hellyttävää, vaikka naama sattuisikin olemaan ketun tai kauriin?

Vastauksia löytyy, kun pannaan videot pyörimään, tällä kertaa japanilaisessa Shinshun yliopistossa. Reiko Koyaman ja hänen tutkimusryhmänsä koehenkilöinä on pienten lasten vanhempia ja lapsettomia opiskelijoita. He saavat tarkkailla viisivuotiaan tytön ja pojan puuhia videolla sekä samaan aikaan omia tuntemuksiaan. Nytkin mieltymykset osoittautuvat samantapaisiksi riippumatta koehenkilöiden iästä ja elämäntilanteesta.

Tulosten perusteella Koyaman ryhmä purki söpöyttä osiin ja löysi neljä ominaisuutta, joista viehtymys näyttää koostuvan: pään mittasuhteet, lapsenomainen käyttäytyminen, lapsen yritykset jäljitellä aikuisia ja katsojan omat tuntemukset lapsia kohtaan.

Jollei katsoja ylipäänsä koe vauvoja hoivakohteiksi, mikään määrä suuriotsaisuutta ja pienileukaisuutta ei saa hänen tunneasteikkoaan värähtämään.

Lapsenomainen käyttäytyminen oli Koyaman löytämistä neljästä ominaisuudesta se, joka vaikutti koehenkilöihin voimakkaimmin. Tämä saattaa selittää, miksi eläinten poikaset tuntuvat meistä hellyttäviltä silloinkin, kun niillä naamansa puolesta ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia.

Entä lapsen yritykset jäljitellä aikuisia – kertoisiko tämä söpöyden rakennuspalikka siitä, miksi ihmistä jäljittelevät eläimet ovat niin suosittuja? Koiria opetetaan antamaan tassua kuin kätellessä, ja ihmisten puhetta matkivat papukaijat herättävät ihastusta. Googlenkin söpöjen eläinten kuvakavalkadista löytyy muutamia, joissa rotta halaa peiton alla unilelua tai kissanpennulle on siltä kysymättä puettu pipo päähän.

Sairauskin voi hellyttääMyös haavoittuvuus ja avun tarve ovat monissa tutkimuksissa nousseet esiin vauvan tuntomerkkeinä ja hoivahalun virittäjinä. Herääkin kysymys, voiko tässä piillä yksi syy lemmikkikoiriamme vaivaavaan mysteeriin. Miksi perinnöllisesti sairaita koiria on yhä paljon, vaikka osa kasvattajista ja rotujärjestöistä on vuosikymmeniä koettanut edistää terveempien koirien käyttöä suvun jatkajina?

Jotkut koiranomistajat, jotka elävät vuosia lemmikkinsä rotutyypillisten vaivojen kanssa, ovat valmiita ostamaan toisen yhtä vaivaisen. Jos ihminen olisi rationaalisesti päätöksiä tekevä olento, kuten taloustieteessä joskus oletetaan, tämä ei olisi mahdollista. Ehkä olemmekin pudonneet eräänlaiseen evolutiiviseen ansaan.

Pitkäänhän on uumoiltu, että suuripäisten ja nykerönenäisten, hengitysvaikeuksista kärsivien koirarotujen suosio liittyy niiden vauvamaiseen ruumiinmuotoon. Ehkä lapsenomaisuuden vetoavuus on johtanut tunteemme toisellekin harhapolulle. Saattaisiko alitajuisena osasyynä sairaiden koirarotujen suosioon olla juuri niiden ylimääräisen hoidon tarve? Kenties se vetoaa hoivaamisen haluihimme, jotka alun perin kehittyivät varmistamaan meidän omien, poikkeuksellisen avuttomien poikastemme eloonjäämisen.

Koirien sairauksien vaikutuksesta ihmismieleen voi esittää vain kysymyksiä ilman vastauksia, koska asiaa ei juuri ole tieteellisesti tutkittu. Erästä toista ongelmaa on: lemmikkien lihavuutta.

Chicagon yliopistossa antropologian professorina toimiva Don Kulick on selvitellyt, miksi ylipaino ja sen aiheuttamat terveysriesat, kuten diabetes, yleistyvät paitsi ihmiskunnassa myös lemmikeillä. Kulickin mukaan yksi syy on se, että osa ihmisistä pitää lemmikkien pyylevyyttä huvittavana tai sööttinä. Pulskistuneen koiran tai kissan ruumiinmuodoissa on jotain vauvamaista.

Hyviä ikoneja suojelullePyöreän pään taikaa voi toisaalta käyttää myös eläinten eduksi. Luonnonsuojelussa pyritään säilyttämään niin monimutkaisia luonnon koneistoja, että niitä on vaikea esitellä muutamalla mediaan menevällä lauseella ja kuvalla – edes silloin, kun niiden säilyminen vaikuttaisi ihmiskunnan tulevaisuuteen. Julkisuuden valokeilaan tarvitaan myös yksittäisiä eläimiä, luonnonsuojelun ”lippulaivoja”.

Panda ja saimaannorppa ovat monelle tuttuja sukupuuton uhkaamien eläinten symboleja. Maamme kahden suurimman luonnonsuojelujärjestön, kansainvälisen WWF:n ja meikäläisen Suomen luonnonsuojeluliiton, logoissa ne saavat puhua monen muunkin puolesta. Valovoimaisimmiksi yleisön suosikeiksi nousee harvoin eläimiä, joilla on kapea pää ja sivuille katsovat silmät. Niiden avuntarpeeseen eivät kaikki ihmiset kykenisi samastumaan yhtä voimakkaasti.

Maailmalla yleisön suosikkeja ovat myös isot kissaeläimet, Australiassa koalat. Mahtaako olla sattumaa, että suomalaisessa suurpetokeskustelussa suippokuonoinen susi saa vähemmän sympatiaa kuin ilves tai karhu?

Osaan söpöys ei pureEläimistä välittämiseen tarvitaan silti paljon muutakin kuin suuri pyöreä pää, pienet korvat ja eteenpäin katsovat silmät. Kuten japanilaisen Koyaman tutkimusryhmä havaitsi: jos ihminen ei ylipäänsä koe vauvoja viehättäviksi tai hoivakohteiksi, hänen tunne-elämäänsä ei heilauta mikään vauvakuva, oli se muiden mielestä kuinka suloinen tahansa. Vastaavasti eläinten avuntarpeeseen reagoivat yleensä vain ne ihmiset, jotka jo ennestään kokevat eläimissä olevan jotain myönteistä.

Yksi Australian yleisimmistä pussieläimistä on kissan kokoinen, puissa kiipeilevä kettukusu. Sarah Wilks ja hänen tutkijaryhmänsä Macquarien yliopistosta ovat selvittäneet, miten australialaisten suhtautuminen kettukusuihin liittyy heidän maailmankuvaansa yleisemmin.

Osa australialaisista näkee kettukusun sievänä pikku eläimenä, joka symboloi alkuperäisluontoa. Toinen ääripää pitää otusta hyödyttömänä ja arvottomana. Tutkimuksen aikana ilmeni, että jälkimmäisistä osa pyydystää tontilleen osuvia kettukusuja keinoin, jotka menevät välillä eläinrääkkäyksen puolelle.

Arvomaailmaa kartoittaneiden kysymysten perusteella Wilks löysi selvän yhteyden kettukusujen kohtelun ja yleisemmän arvomaailman välillä. Tylyimmin kettukusuja käsittelivät ne, joiden suhde eläimiin on dominionistinen: tällainen ihminen saa mielihyvää eläimen hallitsemisesta tai sen voittamisesta.

Humanistiin se pureeSama eläin voi siis herättää eri ihmisissä hyvin erilaisia tuntemuksia sen mukaan, millainen on heidän suhteensa eläimiin yleensä. Tähän ilmiöön perehtyi 1980-luvulla ensimmäisenä ympäristöpsykologian uranuurtajiin kuuluva yhdysvaltalainen professori Stephen Kellert. Alan klassikoksi muodostuneessa tutkimuksessaan Kellert luokitteli maanmiestensä suhtautumistapoja eläimiin ja löysi kymmenen perusasennetta.

Dominionistisen lisäksi perusasenteita ovat muun muassa utilitaristinen, jossa eläimissä oleellista on niistä saatava aineellinen hyöty, kuten liha, ja ekologistinen, jossa eläimet nähdään luonnon toiminnan osina. Eläinsuhteeltaan negativistinen ihminen kokee monet eläimet uhkiksi, neutralistia ne eivät voisi vähempää kiinnostaa. Moralistisessa maailmankuvassa oleellista on eläinten oma hyvinvointi tai kärsimys.

Humanistiseksi nimetyn maailmankuvan edustajat taas ovat muita taipuvaisempia projisoimaan omia tunteitaan eläimiin. Heitä kiinnostavat erityisesti lemmikit ja kookkaat, vaikuttavan näköiset luonnonvaraiset eläimet. Erityisesti tähän ihmisryhmään tekee vaikutuksen, jos sattuu omistamaan pienet korvat, suuren pyöreän pään ja lyhyen kuonon.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018