kaksi näytöstä kemiaa.
Harva käsiään pestessään miettii, mitä saippua on tai mistä sitä sai ennen valintamyymälöitä.Historia ulottuu muinaiseen nuotiopiiriin.

kaksi näytöstä kemiaa

Harva käsiään pestessään miettii, mitä saippua on tai mistä sitä sai ennen valintamyymälöitä.Historia ulottuu muinaiseen nuotiopiiriin.

Teksti: Tiina Rasilainen

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2012

Kuten usein television saippuaoopperoissa, myös oikeassa saippuaoopperassa kaksi osapuolta saa toisensa erottuaan tahoillaan. Pääosia näyttelevät pariskunnat ovat rasva ja emäs. Rasvan muodostavat glyseroli ja rasvahapot, emästä esittävät yleensä natrium ja hydroksidi eli lipeä. Kemiallisesti kohtauksen juoni etenee näin:

Rasva ja emäs esitellään toisilleen, amoriksi seokseen lisätään vettä, ja keitos kuumennetaan. Syntyy kuohuva liemi. Sen kätköissä rasvahapot hylkäävät glyserolin ja yhtyvät natriumiin. Hydroksidi ja glyseroli löytävät toisensa ja vetäytyvät omiin oloihinsa.

Kun me käytämme saippuaa, pesemme esimerkiksi kätemme, tarina saa uuden käänteen. Tähtipari ajautuu erilleen, ja rasvahappojen identiteetti hajoaa. Niiden hiilivedyt hylkivät vettä ja pyrkivät turvaan likaan. Happiatomit taas viihtyvät vedessä ja pysyttelevät likapisaroiden pinnassa. Näin syntyy rasvainen likapallo, joka irtoaa pesuveteen.

Ooppera alkoi vahingosta

Varmaa tietoa siitä, kuka saippuaoopperan loi ja missä ja milloin sitä ensi kerran esitettiin, ei ole. Syntytarina lienee onnenkantamoinen.

Joskus muinoin ihmiset polttivat nuotiolla uhrieläimen lihaa, ja sen rasvaa sekoittui tuhkaan. Äkillinen sade kasteli nuotion, ja rasva pääsi reagoimaan tuhkan potaskan eli emäksisen kaliumkarbonaatin kanssa. Niistä muodostui pehmeää massaa, ja kun joku sitten kaapi sitä nuotionpohjasta, hän huomasi käsiensä puhdistuvan.

Varhaisin tunnettu saippuanvalmistusohje on 4 500 vuoden takaa Sumerista, mutta siellä saippualla ei puhdistettu ihoa vaan poistettiin rasvaa villasta ennen värjäystä. Tuhat vuotta myöhemmin egyptiläiset valmistivat saippuaa eläinrasvasta ja luonnonsoodasta eli natriumkarbonaatista tai puun tuhkasta. Eurooppaan saippuanvalmistus levisi luultavasti foinikialaisten mukana. Euroopassakaan saippualla ei peseydytty, sillä saippuoiden puhdistavat ominaisuudet olivat edelleen huonot. Saippualla lääkittiin haavoja ja värjättiin hiuksia.

Pesemiseen saippuaa alettiin käyttää, kun valmistus kehittyi ja saippuaisuus lisääntyi. 800-luvulle tultaessa se tunnettiin jo yleisesti puhdistusaineena, mutta keskiajan ihmiset pitivät kylpemistä syntisenä turhamaisuutena eivätkä juuri arvostaneet saippuaa. Keskiajan lopulla arvostus kuitenkin kasvoi, ja 1500-luvun alussa saippua oli kallis ylellisyystuote, jota monet halusivat mutta harvat saivat käsiinsä.

Tehtailu pääsee vauhtiin

1700-luvulla puhtauden ja terveyden yhteyttä alettiin ymmärtää, saippuan valmistustaito levisi, ja sitä ryhdyttiin keittämään kotioloissa kautta Euroopan, Suomessa saakka.

Samaan aikaan tutkijat pääsivät perille saippuan kemiasta. Kun emäksiä opittiin tekemään teollisesti suuria määriä, valmistusprosessi halpeni ja nopeutui. Teknisen kehityksen mukana laajeni rasvojen ja öljyjen valikoima, tuotanto koneistui, ja saippuaa alettiin värjätä ja valkaista.

1800-luvun lopulla saippuatehtaita oli kaikkialla läntisessä maailmassa. Saippuasta tuli ensimmäisiä massatuotteita, joita myös mainostettiin aktiivisesti. Monet nykyiset kosmetiikka- ja pesuainevalmistajat aloittivat toimintansa saippuan tekijöinä.

Suomeenkin nousi saippuatehtaita, jotka veivät tuotteitaan myös Venäjälle. Kotimaassa myynti keskittyi kaupunkeihin. Maaseudulla saippua olikin mieluinen kaupunkituliainen ja venäläisten kulkukauppiaiden, laukkuryssien, myyntivaltti. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saippuaa sai jo kyläkaupoista, mutta ostosaippua säästettiin vielä kauneudenhoitoon ja pyykkisaippua keitettiin itse.

Sotavuosina saippuan kotivalmistus jälleen lisääntyi, kun saippuateollisuutta vaivasi raaka-ainepula. Maalla eläinrasvaa saattiin riittävästi teuraseläimistä ja lipeää koivuntuhkasta, ja joksikin aikaa saippuavirran suunta kääntyi kaupunkeihin päin.

Nyt valmistuu vartissa

1950-luvulla saippuateollisuus elpyi, kaupungistuminen kiihtyi ja kotiteurastukset loppuivat. Saippuan kotikeitto hyytyi. Alkoi moderni saippuaooppera.

Nykyaikainen teollinen saippuanvalmistus on jatkuva ja automatisoitu prosessi, jossa saippuaa syntyy valmiista saippuahiutaleista varttitunnissa. Rasvat ovat nykyään yleensä kasvirasvoja. Niistä tehty saippua on pehmeämpi ja vettyy helpommin kuin eläinrasvasaippua, eikä käyttöön liity eettisiä ongelmia.

Viime vuosikymmeninä synteettiset pesuaineet ovat vallanneet alaa saippualta. Ihmisistä tuntuu, että ne ovat helpompia käyttää ja antavat paremman pesutuloksen. Nykyään hiukset pestään sampoolla ja vartalo suihkugeelillä, ja pyykinpesuun on omat aineensa. Ainoa Suomessa teollisesti valmistettu palasaippua on mattopyykin ykkönen: mäntysuopa.

Suuntaus on kuitenkin muuttumassa. Luonnonmukaisuus ja lisäaineettomuus kiinnostavat yhä useampia, ja moni epäilee synteettisten pesuaineiden turvallisuutta. Pienyrittäjät valmistavat jo käsityönä kasviöljypohjaisia lisäaineettomia saippuoita, joita myydään lahjatavaraliikkeissä ja verkkokaupoissa. Kirjakaupoista saa saippuanvalmistusoppaita, ja tekijät vaihtavat kokemuksia ja vinkkejä keskustelupalstoilla verkkomaailmassa. Kuka tietää, ehkä muutaman vuoden kuluttua yhä useamman kesämökin ja omakotitalon pihalla pulppuilee saippuapata.

Tiina Rasilainen on filosofian tohtori (fysikaalinen kemia) ja tutkija.

RooleissaRasvahapot ovat pitkiä hiilivetyketjuja, joissa on hiilivety- (R) ja happipää (O).Emäs: sisältää kolme lipeämolekyyliä, jotka koostuvat natrium- ja hydroksidi-ioneistaVesi: reaktioiden vauhdittajaLika: pölyä, talia, hikeä ja muita ihon kuona-aineita

Ensimmäinen näytösSaippua syntyy

1 Rasva ja emäs saatetaan yhteen. Amoriksi lisätään vettä, ja keitos kuumennetaan

2 Rasvahappomolekyylit irtoavat glyserolista ja sitoutuvat lipeän natriumioneihin. Syntyy saippuamolekyylejä.

3 Vapaaksi jääneet glyserolimolekyyli ja hydroksidi-ionit sitoutuvat toisiinsa ja muodostavat uuden glyserolimolekyylin. Se erottuu pois saippuamassasta, eikä valmis saippua siksi ole emäksistä

Toinen näytösSaippua puhdistaa

1 Kun pesemme kätemme, saippua sekoittuu veteen

ja saippuamolekyylit hajoavat rasvahappomolekyyleiksi ja natriumioneiksi.

2 Natrium liukenee veteen

3 Rasvahappomolekyylien kaksijakoisuus paljastuu. Hiilivetyketjujen hiilipää karttaa vettä ja sukeltaa turvaan likapisaraan. Happipää pitää vedestä ja jää likapisaran pintaan. Syntyy rasvalikapallo, joka irtoaa ihosta ja huuhtoutuu pesuveteen

Haluaisitko kokeilla kotikeittoaParas ostaa opas, sillä valmistus on helpottunut paljon menneistä ajoista.

1 Perinteisesti kotisaippuan teko alkoi lipeän valmistuksella, koska sitä ei useinkaan saanut kaupasta, vaan se oli uutettava ja keitettävä itse koivuntuhkasta. Lipeästä piti saada niin vahvaa, että raaka peruna tai lanttupala kellui sen pinnalla. Kokeneet lipeänkeittäjät osasivat päätellä sopivan väkevyyden tunnustelemalla lipeän liukkautta sormissaan.

2 Rasvana käytettiin eläinrasvaa, ja siksi saippuaa tehtiin tavallisesti kevät- ja syysteurastuksen aikaan, jolloin rasvaa saatiin runsaasti teurasjätteistä.

3 Saippuan keitosta syntyi aika katku, joten saippuaa tehtiin yleensä saunan vesipadassa tai ulkona nuotiolla. Seosta piti keittää useita tunteja jatkuvasti sekoittaen, jotta massasta tuli tasaista. Saippuoitumista voitiin tehostaa kalkilla ja saippuan erottumista jouduttaa suolalla. Keittäjien aika kului paremmin, kun samalla jutusteli joutavia eli puhui potaskaa.

4 Valmiin saippuamassan saattoi tunnistaa joko haistamalla, maistamalla tai tarkkailemalla, miten se valui keittomelasta. Yhdellä padallisella vastattiin moneen tarpeeseen, sillä jäähtyessään ja hyytyessään massa kerrostui.

5 Pintaan erottui paras, valkoinen saippua, jota käytettiin kasvojen ja vartalon pesuun. Seuraavaan kerrokseen asettui tumma pyykkisaippua ja sen alle ruskea suopa, joka soveltui huonomman pyykin pesuun ja liotukseen. Pohjalle jäi vielä lipeää ja glyserolia liemeksi, jota voitiin käyttää pyykinkeittoon.

6 Jos haluttiin oikein hyvää saippuaa, kuuma massa suodatettiin, jolloin siitä poistui paljon epäpuhtauksia. Saippuan tuoksua saattoi parantaa lisäämällä jäähtyvään massaan esimerkiksi tervaa, sitruunanmehua tai yrttejä.

7 Hyytyneet saippuakerrokset leikattiin paloiksi tai tangoiksi ja kuivatettiin. Kuivatus saattoi vaatia jopa kuukausia.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018