Kansalaisten käsitykset politiikasta kiinnostavat etenkin vaalien läheisyydessä. Ani harva kuitenkin tuntee asioita niin hyvin, että pystyy muodostamaan niistä perustellun mielipiteen.

Teksti: Lauri Rapeli

Kansalaisten käsitykset politiikasta kiinnostavat etenkin vaalien läheisyydessä. Ani harva kuitenkin tuntee asioita niin hyvin, että pystyy muodostamaan niistä perustellun mielipiteen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Vuonna 1984 yhdysvaltalainen politiikan tutkija George Bishop teki kollegoineen merkittävän mielipidekyselyn. Tutkijat kysyivät yli tuhannelta ihmiseltä, pitäisikö julkisten toimien laki, maatalouskauppalaki ja rahanhallintalaki kumota.

Vastaajista 22–38 prosenttia ilmaisi kantansa kunkin lain mitätöinnin puolesta tai sitä vastaan. Loput sanoivat, etteivät osaa vastata. Heistä noin joka toinen joutui harkitsemaan asiaa uudelleen, sillä haastattelija toisti kysymyksen ja vastausvaihtoehtot. Näin menetellen kantaa otti lopulta parhaimmillaan 56 prosenttia.

Kyseinen gallup on merkittävä siksi, ettei mainittuja lakeja ollut olemassa. Toisin sanoen: minimaalisella suostuttelulla – kysymyksen toistolla – tutkijat saivat yli puolet vastaajista ilmaisemaan mielipiteen asiasta, joka oli mielikuvitusta.

Vain viisi prosenttia puntaroi kunnollaKansalaismielipiteen tutkinnassa vallitsee paradoksinen tilanne. Yhtäältä mielipidettä haetaan raivoisalla innolla, toisaalta tiedetään, että mielipide perustuu suurelta osin puutteelliseen tai virheelliseen käsitykseen asioiden tilasta.

Puutteellista politiikan ymmärrys on silloin, kun vastaaja ei riittävästi tunne asiaa mutta tiedostaa tietämyksensä rajallisuuden. Suomessa tästä lienee paras tai ainakin näyttävimmin uutisoitu esimerkki hallituksen huono tunnettuus. Eri tutkimuksissa vain noin kolmannes äänestysikäisistä vastaajista on kyennyt nimeämään haastatteluajankohdan hallituspuolueet.

Virheellistä ymmärrys on silloin, kun vastaaja ei tunne tosiasioita mutta ilmoittaa olevansa varma siitä, että tuntee. Tutkijoiden tuskaa lisää vielä havainto, joka osoittaa, että väärään varmuuteen tuudittautunut vastaaja antaa mielipiteen sitä todennäköisemmin, mitä vajavaisemmat hänen tietonsa ovat.

Kenties merkittävin mielipidetutkimuksista koskaan esitetty teesi on väittämä, jonka muotoili alan kärkinimiin lukeutuva yhdysvaltalainen Philip Converse: valtaosalla kansalaisista ei ole harkittua mielipidettä useimmista poliittisista kysymyksistä, mutta kysyttäessä he silti kertovat näkemyksensä. Nykytutkijat arvioivat, että vain noin viisi prosenttia kansalaisista perustaa mielipiteensä johdonmukaiseen ja perusteelliseen puntarointiin.

Kaikesta ei voi ollakaan näkemystäMiten mielipidemittauksiin sitten pitäisi suhtautua? Onko gallupeissa järkeä, jos kansalaiset eivät tiedä, mistä puhuvat, kun kertovat näkemyksensä? Totta kai on. Kansalaisten kuuleminen kuuluu demokratiaan, mutta kysymysten muotoilussa ja etenkin vastausten tulkinnassa pitää olla kriittinen.

Kyselytutkimuksia laadittaessa kannattaa harkita, millaisista asioista kansalaisilla voi kohtuudella olettaa olevan jonkinlainen punnittu mielipide. Usein tilanteet ovat niin monitahoisia, että ne ylittävät myös niin kutsuttujen asiantuntijoiden – vaikkapa politiikan tutkijoiden – käsityskyvyn.

Samoin pitää muistaa, että vastaajalle galluptilanne on usein hankala. On paljon vaadittu, että kykenee muotoilemaan vastauksen, kun on juuri päässyt töistä kotiin ja ajatukset pyörivät ruoanlaitossa tai nuhaisessa jälkikasvussa.

Pulmista huolimatta mielipidetiedustelut eivät lopu – eikä kansalaismielipiteen mittaamisen tärkeyttä pidä epäillä. Meidän politiikan tutkijoiden on vain kyettävä lieventämään ongelmia tekemällä kyselyjä ja tulkitsemalla tuloksia eri tavoin kuin on ollut tapana.

Lauri Rapeli on valtiotieteen tohtori ja työskentelee yliopisto-opettajana Turun yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksessa.

Parempi muotoilu, tarkempi tulosYksinkertaisin keino parantaa mielipidemittauksia on tarkentaa vastaajan tietämyksen tasoa. Tämä onnistuu tarjoamalla aina myös Minulla ei ole asiasta mielipidettä -vaihtoehto.

Yhtä helppo ratkaisu on kysyä aina ensimmäiseksi: Oletko kuullut asiasta tai seurannut sitä tiedotusvälineistä? Vastaus paljastaa, kuinka hyvin vastaaja on perehtynyt asiaan.

Tärkeä toimi on pyytää vastaajaa arvioimaan, kuinka vahva hänen mielipiteensä on. Ihmisen on helpompi tunnustaa, ettei juuri seuraa politiikkaa ja mielipide häilyy, kuin myöntää, ettei mielipidettä ole ollenkaan.

Työläämpi vaihtoehto on kysyä mielipiteen lisäksi faktatietoja käsiteltävästä aiheesta. Menettely erottelee valistuneet mielipiteet mututuntumista ja nostaa esiin kansalaisten todellisia ajatuksia ja arvoja.

Kumouksellisin keino on kääntää vanha asetelma ylösalaisin. Ei vaadita viattomalta kansalaiselta mielipidettä ennalta määritellystä aiheesta, vaan annetaan hänen kertoa, mitä yhteiskunnallista asiaa hän pitää tärkeänä, mitä hän siitä tietää ja mitä mieltä hän siitä on. Näin poliittinen mielipide tulee esiin omaehtoisesti, ja kansalaiset saavat itse luoda asteikon, jolla heidän mielipidettään mitataan.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018