Kätisyys on eläimillä yleistä. Se tehostaa aivotoimintaa.

Teksti: Helena Telkänranta

Ovenkahva kolahtaa, kolahtaa uudestaan – ja nyt se onnistui. Kissa nostaa tassunsa kahvalta ja työntää ovea enemmän auki. Kissat ovat tunnetusti käteviä käpälistään: yksi avaa ovia, toinen koukkii kaloja akvaariosta peitinlasin unohduttua auki, ja kaikki pallottelevat leluja lattialla tassullaan. Ovien avaaminen sujuu joiltain koiriltakin, ja moni koira käyttää käpälää lelujen käsittelemiseen.

Oletko tullut katsoneeksi, kumpaa käpälää?

Useimmat kissat ja koirat ovat joko oikea- tai vasentassuisia. Jotkin turvautuvat ykköstassuunsa kaikissa tilanteissa, toisilla kätisyys on lievempää. Vasen- ja oikeatassuisia on jokseenkin puolet ja puolet – mutta uroskissat ja -koirat ovat yleensä vasentassuisia, naaraat oikeatassuisia.

Monilla muilla lajeilla on omat vasurinsa. Muun muassa rotat ja hiiret jakautuvat vasen- ja oikeakäpäläisiin. Ilmiö on eläinkunnassa niinkin laajalle levinnyt, että kun rupikonna poistaa kuonoonsa tarttuneita roskia, sama yksilö tekee sen aina samalla etujalalla.

"Kaksikätiset" säikympiä

Eläinten vasen- tai oikeatassuisuus on ollut tarkkasilmäisille lemmikinomistajille tuttua jo kauan. Uutta sen sijaan on tieto, että tassuisuus paljastaa yksilöeroja aivotoiminnassa.

Australiassa tutkijat ja opaskoirankouluttajat tekevät parhaillaan yhteistyötä kehittääkseen testin, joka seuloisi nuorista koirista opaskoiran virkaan parhaiten soveltuvat yksilöt. Sydneyn yliopiston tutkijat Lara Batt ja Nick Branson kollegoineen ovat havainneet, että ne koirat, jotka käyttävät aina samaa käpälää lelun käsittelemiseen, yleensä säikkyvät kovia ääniä vähemmän kuin muut ja pysyvät rauhallisina oudoissa tilanteissa. Erot eivät liity siihen, onko koiran parempi tassu oikea vai vasen, vaan kätisyyden voimakkuuteen: siihen, kuinka yksipuolisesti koira käyttää aina samaa tassua.

Branson arvelee syyksi sitä, että molemminpuolisesti kätevien koirien aivopuoliskot kytkeytyvät toisiinsa paksulla kimpulla hermoratoja, kun taas yhteen tassuun erikoistuneilla kytkös on ohuempi. Aivopuoliskojen kytkeytyneisyys voi vaikuttaa paitsi kykyyn käyttää kumpaa tahansa käpälää myös siihen, kuinka tehokkaasti pelkoviestit kulkevat aivopuoliskosta toiseen.

Vastaava ilmiö tunnetaan Bransonin mukaan ihmisiltäkin. "Kaksikätiset" ihmiset kärsivät voimakkaista pelkotiloista muita useammin, ja heillä on oikea- tai vasenkätisiin verrattuna paksumpi aivokurkiainen eli aivopuoliskoja yhdistävä hermokimppu. Lohtuna on, että kaksikätiset ihmiset voivat eräiden tutkimusten mukaan olla myös keskimääräistä luovempia, luultavasti juuri aivopuoliskojensa välisen vilkkaamman liikenteen ansiosta.

Petojen urokset ja naaraat erikäpäläisiä

Vasen- ja oikeatassuisuuden samanlainen jakautuminen koirilla ja kissoilla viittaa siihen, että ominaisuus on ollut jo niiden yhteisellä esi-isällä. Siksi sen voi odottaa löytyvän myös luonnonvaraisilta koira- ja kissaeläinlajeilta, vaikka asiaa ei ole niiltä vielä juuri tutkittu – siis muun muassa susilta, ketuilta, ilveksiltä ja leijonilta.

Mutta miksi urokset ovat vasen- ja naaraat oikeatassuisia? Sitä ei vielä tiedetä, mutta yksi mahdollinen selitys löytyy saalistuksen strategioista. Petojen vahvemman puolen ei kannata olla kaikilla yksilöillä sama, koska muuten saaliit oppivat, mihin suuntaan kannattaa paeta. Laumana saalistavilta eläimiltä, kuten susilta, myös saaliin saartaminen onnistuu paremmin, kun halukkaita hirven kummallekin puolelle on yhtä paljon. Lajin jakautuminen vasen- ja oikeakätisiin voi järjestyä monin tavoin, joista yksi on kätisyyden periytyminen sukupuoleen kytkeytyneenä. Juuri tälle tielle petoeläinten evoluutio näyttää lähteneen.

Saaliin strategiat ovat toisenlaiset. Parvikalat pitävät pedon tietyllä puolellaan, useimmat kalalajit vasemmalla, ja pakenevat kaikki samaan suuntaan – paitsi pieni vähemmistö, joka pedon yllätykseksi lähtee päinvastaiseen suuntaan. Peliteorian ja matemaattisten mallien avulla on osoitettu, että suurina parvina eläville saaliseläimille juuri tämä onkin edullisinta.

Osa aivopuoliskojen työnjakoa

Eläinten epäsymmetriset toiminnot ovat herättäneet yhä useamman tutkijan mielenkiinnon, koska ne avaavat uusia näkökulmia aivopuoliskojen väliseen työnjakoon. Vasen- tai oikeakäpäläisyydessä, -kavioisuudessa tai -sorkkaisuudessa on etunsa: kun aivojen eri puoliskot erikoistuvat eri tehtäviin, aivot kokonaisuutena pystyvät käsittelemään tietoa nopeammin.

Tutkimus on ollut viime vuosina vilkasta erityisesti Italiassa. Padovan yliopistossa tutkija Marco Dadda kollegoineen on saanut selville, että kalojen toinen silmä ja siihen yhteydessä oleva aivopuolisko on erikoistunut ravinnon etsimiseen, toinen taas ympäristön tarkkailuun petojen varalta, jolloin ne pystyvät molempiin toimiin tehokkaasti yhtä aikaa. Niiltä siis sujuu muodikkaasti multitasking.

Oikea silmä etsii ruokaa

Useimpien kalojen silmät sijaitsevat pään sivuilla, jolloin suurin osa näkökentästä näkyy vain toisella silmällä. Sama pätee muihinkin eläimiin, kuten nisäkkäiden ja lintujen enemmistöön. Yleisin työnjako on oikean silmän erikoistuminen ruoanhankintaan ja vasemman käyttö tunnepitoisempiin tilanteisiin. Esimerkiksi ryhävalaiden on havaittu uivan aina oikea poski merenpohjaa vasten ja sieppaavan pohjalla piileskeleviä tuulenkaloja leukojensa oikealla puoliskolla.

Oikean silmän hallitseva rooli ruoan etsinnässä on johtanut siihen, että eläinmaailman älyköt käyttävät sitä muissakin rationaalista harkintaa vaativissa tehtävissä. Tutkija Fabienne Delfour ranskalaisesta Pierre Mendesin yliopistosta kokeili peittää delfiineiltä toisen silmän siksi aikaa, kun ne pantiin erottelemaan toisistaan kuvat, joissa on eri lukumäärät abstrakteja kuvioita. Oikealla silmällä katsoessaan delfiinit onnistuivat paremmin kuin vasemmalla.

Vasen silmä tarkkailee vaaroja

Vasen silmä on yleensä erikoistunut tunteisiin ja vaaroihin. Niin kananpojat, kalat kuin rupikonnatkin reagoivat nopeammin, jos vaara lähestyy vasemmalta. Jos lampaille tuttuun paikkaan ilmestyy este, lampaat pyrkivät yleensä kiertämään sen oikealta puolelta – eli pitämään oudon esineen vasemman silmänsä näkyvissä.

Hevosillakin on taipumus säikkyä uusia asioita herkemmin, kun ne ovat vasemmalla. Australiassa tutkijoiden kanssa yhteistyötä tekevät hevostenkouluttajat pohtivat nyt, pitäisikö koulutusmenetelmiä muuttaa niin, että alussa hevosta lähestyttäisiin oikealta eikä vasemmalta, kuten nykyään on tapana.

Koirankoulutukseen vakiintunut tapa taluttaa koiraa vasemmalla puolella juontaa juurensa poliisi- ja armeijakoirien koulutuksesta, jossa oikea käsi tarvittiin aseen pitelemiseen. Sattumalta tämä menee oikein päin myös koirien oman logiikan kannalta: oikean silmän puolella on oma tuttu ihminen, vasemmalla tarkkaillaan ympäristön uusia asioita.

Hermoradat kulkevat silmistä aivoihin ristissä kuin henkselit. Vasemman silmän havainnot käsitellään oikeassa aivopuoliskossa ja päinvastoin. Oikea aivopuolisko on siis se, joka on valppaana vaarojen varalta. Sen erikoisalaan näyttävät sisältyvän muidenkin aistien kautta tulevat varoitukset.

Toimii myös hajussa ja kuulossa

Hajuaisti on monille nisäkkäille aisteista tärkein. Ei siis ihme, että aivopuoliskojen työnjako näkyy myös sieraimissa. Tutkijat Marcello Siniscalchi ja Angelo Quaranta italialaisesta Barin yliopistosta saivat selville, että koirat käyttävät oikeaa sierainta ja siis oikeaa aivopuoliskoa nuuhkiessaan uusia tai mahdollisesti uhkaavia hajuja. Vasenta sierainta käytetään tuttujen hajujen haistelemiseen.

He myös seurasivat aivokuvauksella, mitä tapahtuu korvien välissä, kun koirat kuuntelevat. Ukkosen ääni ja muiden koirien murina aktivoivat oikean aivopuoliskon. Toisten koirien ystävälliset äänet johtivat vipinään vasemmassa aivopuoliskossa. Mielenkiintoista on, että koirat käsittelevät toistensa ystävällisiä ääniä samalla aivopuoliskolla kuin ihmiset tulkitsevat puhetta. Sama ilmiö on havaittu myös linnuilla, jyrsijöillä ja sammakoilla. Siniscalchi toteaa, että vasemman aivopuoliskon käyttö lajinsisäiseen viestintään voi olla evoluutiossa paljon vanhempi ilmiö kuin tähän asti on oletettu.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Nisäkkäillä, kaloilla, hyönteisillä Aivopuoliskojen erilaistumista pidettiin aikoinaan vain ihmisen ominaisuutena. Nykyään se tiedetään yleiseksi kautta eläinkunnan. Ilmiö on löydetty nisäkkäistä kaloihin kaikilta selkärankaisiin kuuluvilta eläinlajeilta, joilla sitä on tutkittu.

Entä selkärangattomat, kuten hyönteiset? Niistä tiedetään vasta vähän, koska asiaa on tutkittu vasta mehiläisillä. Ilmeni, että mehiläinen käyttää uusien tuoksujen tutkimiseen oikeaa tuntosarvea, vasemmalla se tunnistaa tutut tuoksut.

Väistä seisova hirvi oikealta. Jos tiellä seisoo hirvi, hyvä nyrkkisääntö on: väistä oikealle. Kun hirvi lähtee liikkeelle, se suuntaa yleensä sinusta katsoen vasemmalle, koska se koettaa pitää vaaran eli sinut vasemman silmänsä näkökentässä.

Jos taas hirvi jo valmiiksi ravaa reipasta hölkkää, turvallisinta on tähdätä auton nokka hirven taakse. Vauhtiin ehdittyään hirvi harvoin tekee täyskäännöstä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2011 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018