Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Luonnosta vieraantunut nykysuomalainen ei useinkaan huomaa, miten paljon fyysiseen ympäristöön perustuvat havainnot ja mielikuvat ohjaavat mieltä ja kieltä. Kerran syntyneet sanat elävät omaa elämäänsä ja saavat uusia merkityksiä, jotka voivat viedä ne hyvinkin kauas alkuperäisestä lähtökohdastaan.

Esimerkiksi luonto on alkuaan heittämistä tai aikaansaamista merkitsevän luoda-verbin johdos, joka on ensin merkinnyt jotakin sisältä ulos tulevaa, abstraktissa mielessä esimerkiksi ominaisuutta tai tapaa, mutta saanut sitten kristinuskon vaikutuksesta myös Jumalan luomistyön tuloksen eli luomakunnan merkityksen. Nykyään luonnon ajatellaan tarkoittavan ensisijaisesti maaperän, veden ja ilman sekä niihin kuuluvien kasvien ja eläimien muodostamaa kokonaisuutta, ottamatta kantaa siihen, miten kaikki on syntynyt.

Erityisen vaikeasti avautuvia ovat sellaiset sanat, jotka ovat kiteytyneet kieleen vain määrämuotoisina, merkitykseltään vakiintuneina elementteinä. Esimerkiksi adverbista kuunaan ’milloinkaan’ on ensi näkemältä vaikea sanoa, miten se liittyy taivaankappaletta merkitsevään kuu-sanaan vai liittyykö ollenkaan, mutta yhteys löytyy pienten vertailujen avulla. Hyvän vihjeen tarjoaa samaa merkitsevä, yleensä kielteisenä esiintyvä sanonta ei kuuna päivänä.

Auringon ja kuun näennäinen liike on ikimuistoisista ajoista lähtien rytmittänyt vuorokausia ja pitempiäkin ajanjaksoja. Ikivanha perintösana päivä voi tarkoittaa sekä aurinkoa, vuorokauden valoisaa aikaa että kokonaista vuorokautta. Kuu voi tarkoittaa sekä Maata kiertävää taivaankappaletta että Kuun kierrosta muodostuvaa ajanjaksoa eli kuukautta. Jos jotakin ei tapahdu ”kuuna” eikä ”päivänä”, sitä ei tapahdu koskaan.

Sama kuu kummittelee myös sanonnassa ei kuuna kullan valkeana, joka tarkoittaa sananmukaisesti ’ei niin kauan kuin kultaista valoa hohtava kuu paistaa’. Runomitta paljastaa, että ilmaus juontuu Kalevalasta, joka on monien mystisten mutta ilmeikkäiden ja käyttökelpoisten sanontojen lähde. Siitä riittää ammennettavaa joka kuussa.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2012

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018