Kaloille koralliriutat tarjoavat rikkaita ruokailumaastoja ja suojaisia lepo- ja lisääntymispaikkoja. Kuva: Shutterstock
Kaloille koralliriutat tarjoavat rikkaita ruokailumaastoja ja suojaisia lepo- ja lisääntymispaikkoja. Kuva: Shutterstock

Lähes kolmannes on jo mennyttä. Lopuilla on vielä toivoa. Puoli miljardia ihmistä saa elantonsa koralleista, samoin tuhannet kalalajit. Jos emme toimi nyt, kiihtyvä kasvihuoneilmiö hävittää riutat vuosisadan loppuun mennessä. Se käy kalliiksi.

Näihin aikoihin Australian Isolla valliriutalla käynnistyy maailman suurin seksitapahtuma.

Meri suorastaan tulvii sukusoluja, hehkuttaa Queenslandin yliopiston meritieteen professori Ove Hoegh-Guldberg australialaisen ABC-radion haastattelussa. Korallit lähettävät niitä liikkeelle miljoonittain.

Australian runsaat 2 000 kilometriä pitkä Iso valliriutta on maapallon suurin eliöiden tuottama rakennelma. Satojen korallilajien ja tuhansien muuntyyppisten selkärangattomien lisäksi siellä elää yli tuhat kalalajia sekä merikäärmeitä, kilpikonnia ja delfiinejä. Riutta onkin turistimagneetti, joka tuottaa Australialle vuosittain yli kuusi miljardia dollaria.

Tosin turismitulot uhkaavat huveta, sillä yhä useammin sukeltajaa odottaa kalvennut riutta.

Haalistuminen kertoo stressistä

Korallit ovat herkkiä veden lämpötilan, suolaisuuden ja valoisuuden vaihteluille. Epäedullisissa oloissa korallipolyyppien kudoksissa elävien symbioottisten levien yhteyttäminen häiriintyy, ja polyyppi karkottaa heikkokuntoiset kumppaninsa.

Näiden zooksantelleiksi kutsuttujen panssarilevien mukana polyypin pinnalta pakenee väri, sillä se on vain lainaa niiltä. Polyypin oman läpikuultavan pinnan alta paistaa valkoinen kalkkiluuranko. Ilman yhteyttäviä leviä korallipolyyppi nälkiintyy. Haalistunut koralli kasvaa hitaammin ja on alttiimpi sairauksille ja ympäristörasitteille kuin hyväkuntoinen naapurinsa.

Vaateliaat korallit menestyvät tropiikin ja subtropiikin valoisissa ja lämpimissä, runsassuolaisissa vesissä. Australian lisäksi riuttoja on noin sadan valtion alueella Intian valtamerellä, Tyynellämerellä, Karibianmerellä ja Punaisellamerellä. Kolmannes maailman riutoista sijaitsee Intian valtameren ja Tyynenmeren välisessä saaristossa. Siellä myös riuttojen lajirikkaus on runsaimmillaan.

Kohonneeen lämpötilan tiliin pantu joukkokalpeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö, jota on havaittu 1980-luvulta lähtien. Vuosina 19971998 kalpenemisaalto teki tuhoja 75 prosentilla maailman riutoista; 16 prosenttia menehtyi. Viimeksi vuonna 2006 Australian Iso valliriutta kärsi laajasta haalistumisesta, ja 2005 Karibian riuttoja koetteli niiden toistaiseksi tuhoisin haalistumispiikki.

98 % mennyttä vuonna 2050

Lähes kolmannes maailman riutoista on jo lopullisesti menetetty, arvioi hollantilainen ympäristötutkija Herman Cesar vuonna 2003 julkaisemassaan raportissa. Toinen kolmannes on vaarassa tuhoutua seuraavien 30 vuoden aikana. Lopuista saattaa kiihtyvä kasvihuoneilmiö tehdä selvää, ennustaa 17 tutkijan ryhmä vajaa vuosi sitten Science-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa.

Nykymenolla toiveikkaimmatkin ennusteet arvioivat ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden lähes tuplaantuvan teollistumista edeltävän ajan lukemista ja lämpötilan nousevan vähintään kaksi astetta nykyisestä viimeistään vuosisadan loppuun mennessä. ”Niissä oloissa koralliriutoista on jäljellä vain kivikasoja”, julistaa artikkelin pääkirjoittaja Hoeg-Guldberg.

Meri nielee neljänneksen hiilidioksidipäästöistä ja hillitsee siten maapallon keskilämpötilan nousua. Mutta merten elämälle hiilinieluna toimiminen tuottaa ongelmia.

Kasvava hiilidioksidikuorma nimittäin happamoittaa veden ja muuttaa sen karbonaattikoostumusta. Hiilidioksidin liuetessa veteen syntyy hiilihappoa. Se hajoaa bikarbonaatti- ja vetyioneiksi, ja jälkimmäiset reagoivat veden karbonaattien kanssa muodostaen lisää bikarbonaatteja.

Näin bikarbonaattien osuus kasvaa karbonaattien kustannuksella, mikä heikentää korallien mahdollisuuksia saostaa vedestä kalsiumkarbonaattia tukirankojensa rakennusaineeksi. Ne alkavat kärsiä ”luukadosta”: riuttojen kasvu hidastuu, ja ne haurastuvat.

Muutos näkyy jo. Tänä vuonna kansainvälisessä koralliriuttasymposiumissa esitetyt tutkimustulokset osoittavat, että korallien kalkinsaostusnopeus on merkittävästi hidastunut.

Tätä tahtia merten kemia voi vuosisadan puoleenväliin mennessä keikahtaa karbonaattien liukenemisen puolelle, uumoilevat myös Scienceen kirjoittaneet 17 tutkijaa. He pelkäävät, että vuoteen 2050 mennessä 98 prosenttia riutta-alueista muuttuu liian happamiksi koralleille.

Merten sademetsiä

Miksi riuttojen tilasta sitten kannattaa huolehtia? Mitä hyötyä niistä on?

Maailman merialasta vain 0,1 prosenttia on koralliriuttojen peitossa, mutta niillä elää neljännes merten lajistosta, joukossa tuhansia ainoastaan riutoilta tavattuja kaloja ja selkärangattomia. Lajirunsautensa, tuottoisuutensa ja ekologisen merkityksensä vuoksi koralliriuttoja kutsutaankin merten sademetsiksi.

Mutta sademetsiinkin verrattuna riutoissa on vielä paljon tutkittavaa. Tutkijat arvioivat, että toistaiseksi niiden lajistosta tunnetaan vain 15 prosenttia.

Juuri siksi riutoissa piilee vielä monia mahdollisuuksia, kenties jopa lääke tappavaan tautiin tai apu tulevaisuuden ruoka- ja raaka-ainepulaan. Riuttalajien tutkimus on jo tuottanut markkinoille ainakin kosmetiikkaa ja särkylääkkeen sekä lääkeaineita aidsin ja syövän hoitoon.

”Merten mahdollisuudet ovat häikäisevät”, hehkuttaa floridalaiskemisti Hendrik Luesch, joka löysi koralliriutan sinilevistä eli syanobakteereista syöpäsolujen kasvua hillitsevän uuden lääkeaineen.

Riutuvat riutat käyvät kalliiksi

Riuttojen taloudellinen merkitys on valtava. Yli puolet noin sadasta riuttamaasta elää turismista. Arviolta puoli miljardia ihmistä saa toimeentulonsa riutoista. Ne tarjoavat miljoonia työpaikkoja ja tuottavat vuosittain 30 miljardin dollarin edestä hyötyä riuttamaiden talouksille, laskeskelee Herman Cesar.

Riuttojen taantuminen supistaa kalansaaliita ja tyrehdyttää turistivirrat. Riuttoihin taloudellisen toivonsa panevat kehitysmaat ovat vaarassa suistua köyhtymiskierteeseen. Vakavimmillaan riuttojen kalansaaliin ehtyminen voi johtaa aliravitsemukseen riutan antimista riippuvaisilla köyhillä rannikkoalueilla.

Lisäksi riuttamaiden satamat ja kaupungit sekä turistien suosimat valkoiset korallihiekkarannat ovat vaarassa joutua meren aaltojen, tulvien ja myrskyjen armoille. Terveet riutat suojaavat rantoja aaltojen kulutukselta ja tukahduttavat yhdessä rantojen mangroverämeikköjen kanssa vähintään 7090 prosenttia tuulen nostattamien aaltojen energiasta, todetaan YK:n julkaisemassa tutkimusraportissa.

Merenpinnan nousu ja ennusteet trooppisten myrskyjen yltyvästä raivosta synkentävät jo muutenkin lohduttomalta näyttävää tulevaisuutta entisestään.

Seksiä kerran vuodessa

Vajaa viikko lokakuisen täysikuun jälkeen Isolla valliriutalla alkaa tapahtua. Korallipolyypit sylkäisevät alkukevään lämmön kypsyttämät sukusolupakettinsa mereen. Näyttää kuin veden alla puhkeaisi lumipyry, mutta täällä pyryttää ylöspäin, kohti pintaa.

Paikasta toiseen levitäkseen korallien on tuotettava veteen leviäviä sukusoluja ja niiden yhtymisestä syntyviä uivia toukkia. Monista polyyppiryhmistä poiketen korallipolyypit nimittäin saavat suvuttomasti aikaan vain samassa runkokunnassa pysyviä kumppaneita, eivät uimaan lähteviä meduusatoukkia.

Korallit kutevat kerran vuodessa. Koska naaras- ja urospolyypit eivät pääse kosketukseen keskenään, lisääntymisen onnistuminen on kiinni laukaisun ajoittamisesta.

Kuinka korallit sitten sopivat lisääntymisajasta?

Kun sukusolut ovat kypsiä, kuutamo virittää polyypit valmiuteen, selviää biofyysikko Oren Levyn johdolla Australiassa tehdystä tutkimuksesta. Sen jälkeen ratkaisee vuorokaudenaika: korallit suosivat pimeää. Ehkä ne lisäksi viime hetkellä kuiskivat toisilleen kemiallisia viestejä, uskoo kansainvälisessä riuttasymposiumissa puhunut Floridan yliopiston tutkija Don Levitan.

Yhtyneistä sukusoluista kehittyy siis toukka, joka aikansa aalloilla kelluttuaan kiinnittyy pohjaan ja muuttuu polyypiksi. Itseään monistamalla tuore polyyppi perustaa uuden runkokunnan. Sen suureksi kasvaminen vie kymmeniä, ellei satoja vuosia.

Mutta aikaa on vähän. Siksi tutkijoiden, ympäristöjärjestöjen ja hallitusten yhteistyöelin International Coral Reef Initiative julisti vuoden 2008 kansainväliseksi riutan vuodeksi. Jos haluamme  säilyttää edes osan koralleista, on hiilidioksidipäästöjä vähennettävä rajusti seuraavien 20 vuoden aikana. ”90 prosentin päästövähennys vuoteen 2050 mennessä on aivan välttämätön”, tähdentää Ove Hoegh-Guldberg.

Onnea matkaan, polyyppi!

 

Eeva Mäkelä on Saksassa asuva filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.

Artikkelin pääasiallisina tietolähteinä on käytetty
YK:n vuonna 2006 julkaisemaa raporttia In the front line Shoreline protection and other ecosystem services from mangroves and coral reefs,

Pew Center on Global Climate Changen tutkimusraporttia Coral reefs & Global climate change vuodelta 2004,

Cesar Environmental Economics Consultingin 2003 julkaisemaa tutkimusraporttia The Economics of Worlwide Coral Reef Degradation,

Brestin Oceanopolis-akvaarion koralliriuttoihin liittyvän näyttelyn tekstejä,

Yhdysvaltain meri- ja ilmatieteen laitoksen Noaan,  World Resources Instituten ja Coral Reef Alliancen nettisivustojen koralliantia
sekä jutussa mainitun kansainvälisen koralliriuttasymposiumin workshopien tuloksia ja mainittuihin tutkimuksiin liittyviä lehdistötiedotteita..

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2008

Korallit kovilla

Maailmanlaajuisesti koralliriuttoja koettelee ilmastonmuutos. Sen lisäksi niitä uhkaavat paikalliset haitat:

- saastuminen
- pintavaluman ja eroosion voimistuminen maatalouden ja metsänraivauksen takia
- rehevöityminen
- korallikalkin louhinta rakennuskiveksi
- ylikalastus
- kalansaaliin huvetessa entistä voimaperäisemmät pyyntimenetelmät, kuten räjähteet ja myrkyt, jotka ovat erityisesti kehitysmaiden ongelma.

 

Suuren riutan rakentuminen vie miljoonia vuosia

Riutta rakentuu toinen toistensa päälle kerrostuneista pienenpienten korallipolyyppien luurangoista.

Yksittäinen korallipensas tai puu on yhden polyyppirunkokunnan uurastuksen tulos. Sillä voi olla ikää tuhat vuotta.

Päällimmäisenä on ohut kerros elävää runkokuntaa, jossa elää kylki kyljessä satoja tai jopa satoja tuhansia yksittäisiä polyyppeja.

Riutta kasvaa keskimäärin vain nelisen milliä vuodessa.

Useimmat nykyisistä riutoista ovat rakentuneet 10 000 viime vuoden kuluessa, mutta suurten atollien ja valliriuttojen joukossa on myös sellaisia, joiden kalkkinen historia yltää kymmenien miljoonien vuosien taa.

 

Koralliriuttojen kolme mahdollista tulevaisuutta

Hiilidioksidipitoisuuden ja lämpötilan nousu vaikuttavat näkymiin.

375 ppm
+1°

Korallit selviävät, jos ilmakehän hiilidioksidipitoisuus onnistutaan pitämään nykytasolla. Silloin maapallon keskilämpötila kohoaa vuosisadan loppuun mennessä yhden asteen.

450−500 ppm
+2°

Riutat muuttuvat korallivaltaisista levä- ja sienivaltaisiksi, jos hiilidioksidia kertyy enemmän. Vain sitkeimmät korallilajit ja niistä elantonsa saavat muut lajit säilyvät.

> 500 ppm
+3°

Useimmat riutat menehtyvät, jos hiilidioksidia kasaantuu näin paljon.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.