Ei ole, vastaavat radiofilosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander.

Teksti: Annikka Mutanen

Ei ole, vastaavat radiofilosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy, Jukka Relander siteeraa vanhaa raamatunkäännöstä. – Se on kalamiehen uskontunnustus. Jumala on kuin kala pinnan alla.

– Kaikenlainen luottamus on uskoa näkymättömään, Tuomas Nevanlinna jatkaa. Jo arkinen luottamus toiseen ihmiseen on uskoa sellaiseen, mistä ei voi olla varma.

Työpari Relander ja Nevanlinna on tunnettu muun muassa Radio Helsingin Tukevasti ilmassa -ohjelmasta. Keväällä he julkaisivat kirjan Uskon sanat. Siinä he harrastavat – oman määritelmänsä mukaan – kokeellista teologiaa, toisin sanoen pohdiskelevat kristinuskoa omista filosofin, historioitsijan ja kulttuurikristityn lähtökohdistaan.

Ei kiinnosta, onko Jumalaa

Heiltä on siis mahdollista saada harkittuja ammattiajattelijan vastauksia uskontoa koskeviin kysymyksiin. Pyydän niitä siellä, missä kirja on kirjoitettu, Rytmi-baarissa Helsingin Hakaniemessä. Jo ennen kysymistä kaksikko hylkää kysymyksen siitä, onko Jumala olemassa.

– Se ei kiinnosta meitä pätkääkään, Relander sanoo. Uskontokeskustelua hallitsee hänestä liiaksi ateistien ja fundamentalistien loputon jankkaus Jumalan olemassaolosta. Molemmilla on samalla tavalla virheellinen käsitys uskonnosta ja sen ilmiöistä. Sekä fundamentalistille että ateistille Jumala on kuin jokin näkymätön kaasu, ja sen olemassaoloa käsitellään tieteellisenä väitteenä.

– Molemmat palauttavat uskon tietoon, selventää Nevanlinna. Fundamentalisti uskoo, että hänellä on tieto jopa siitä, mitä Jumala haluaa. Ateistille tämä väite on jo liiankin helppo alasammuttavaksi.

Lepsupeput oikeassa

Uskonto kuitenkin puhuu paljon vaikeammin kiinni naulattavista asioista. Uskonnon kieltä käytettäessä ei tarkoiteta sitä, mitä kirjaimellisesti sanotaan. Relander tiivistää Uskon sanat -kirjassa Raamatun viestiksi, että kristinuskon pääosassa on Jumalan sijasta usko itse. Usko taas on jatkuvaa etsimistä ja armon varaan heittäytymistä. Uskon asioita ei voi "tietää oikein".

Nevanlinnakaan ei usko, että korkeampien henkiolentojen olemassaolo tai sen puute on uskonnon ydinkysymys – myöskään sille kristikansan passiiviselle enemmistölle, jota filosofi hellästi kutsuu "valtavirran lepsupepuiksi".

Jumalan käsittäminen joksikin sellaiseksi, joka ei voi olla olemassa samassa mielessä kuin oliot ovat, on satoja vuosia vanha ja kaikille teologeille tuttu ajatus, Nevanlinna huomauttaa. Sen ääneen lausumisesta voi kuitenkin yhä seurata kirkon viranhaltijoille vaikeuksia, ja siksi liberaalipapitkin tasapanoilevat sen kanssa, mitä ajatuksia ilmaisevat.

Kristikunnan suuri enemmistö ei välttämättä ole kelannut asiaa omassa päässään yhtä sinnikkäästi. Tavalliset ihmiset tunnustavat usein mielellään, että Jumalan, uskonnon ja jopa oman uskonnollisuuden määrittely on vaikeaa.

Uskon sanat -kirjan aiheuttamissa keskusteluissa Relander havaitsi, että hänen tuttunsa eivät tunnista itseään mistään lokerosta: he eivät tunne itseään sen enempää ateistiksi, uskovaksi kuin agnostikoksi.

– Omaakaan vakaumustani en pysty tiivistämään lyhyeen, sanoo Nevanlinna.

Ei romahda virheeseen

On myös uskonnon väärin käsittämistä ja esittämistä väittää sitä rakennelmaksi, joka antaa valmiit vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Relanderin ja Nevanlinnan mielestä uskonto ennemminkin avaa kyselyn ja tutkistelun tilan. Juuri vaikeasti muotoutuvien kysymysten esittämiseen uskontoa tarvitaan.

– Mitä tahansa liikettä tai aatetta, jota ihmiset kannattavat, pitävät yllä probleemat eivätkä vastaukset. Esimerkiksi feminismiä pitää elossa kysymys naiseudesta ja naisen asemasta. Siitä syntyvät riidat ja erimielisyydet kertovat, että aatteessa on yhä voimaa.

On siis harhaluulo, että uskonto kaatuisi siihen, että siitä paljastuu jokin virhe, vaikkapa epätosi oletus. Se ei ole korttitalo, joka romahtaa, kun yksi väärä pohjakortti vedetään pois.

Uskonto on olemassa

Uskonto – meidän kulttuuripiirissämme kristinusko – on joka tapauksessa erittäin vahvasti olemassa ja vaikuttaa vääjäämättä yksilöihin ja yhteiskuntaan. Vaikka Jeesuksen ristiinnaulitsemista ei olisi edes todellisuudessa tapahtunut, se on kulttuurihistoriallinen käänne, jonka tuotteita me olemme.

Sen vuoksi uskontoa täytyy opettaa ymmärtämään jo koulussa. – Nykyisen uskontokeskustelun tasosta herää kysymys, opetetaanko sitä tarpeeksi, Relander sanoo.

Luterilainen kirkko on kuitenkin yhteiskunnallisena instituutiona kilpailuasemassa, joka on epäreilu muille. Relanderin mielestä verotusoikeus pitäisi antaa kaikille uskonnollisille yhteisöille. Kenellä vain pitäisi olla oikeus ylläpitää hautausmaita – ja kerätä sitä varten vapaaehtoisia maksuja, jollainen kirkollisverokin oikeastaan on. Yhteisöverotuksessa yrityksellä tai yhteisöllä pitäisi olla oikeus valita, maksaako uskonnolliselle yhteisölle vai osoittaako rahat vaikkapa kehitysapuun.

Kysymykset omasta traditiosta

Uskon sanoissa kirjoittajat esittävät, että radikaaleinta uskonnollista etsintää ei ole lähteä hakemaan vastauksia syvimpiin kysymyksiinsä kaukaa idän uskonnoista vaan pikemminkin porautua pintaa syvemmälle oman kulttuurin uskonnolliseen traditioon.

Kun kysymyksemme ovat syntyneet kristillisen tradition piirissä, eivät muut uskonnot välttämättä pysty niihin vastaamaan.

Relanderin ja Nevanlinnan mielestä kristinusko ei myöskään ole mikä vain uskonto, yksi muiden samanlaisten joukossa.

Mikä kristinuskossa on sitten parasta?

– Ajatus, että pahaa ei voi ulkoistaa, Relander vastaa.

– Jota usein myös perisynniksi kutsutaan, Nevanlinna täydentää.

– Perisyntioppi on kristinuskossa parasta, hahahaha, nauraa Relander, mutta pitää kiinni ajatuksesta.

– Ristiinnaulitsemisen jälkeen synnin puhdistaminen uhrin kautta käy opillisesti mahdottomaksi. Ihmisen täytyy käsitellä omat pahat tekonsa itse. Eikä ketään voi tuomita, koska kukaan ei ole synnistä vapaa eikä voi siis tuomita muita.

Aiheuttaako hyvää vai pahaa?

Mutta miten mahtaa olla, tuottaako uskonto maailmassa enemmän hyvää kuin pahaa?

– Sen mittaamiseksi pitäisi luoda rinnakkainen maapallo, Relander huomauttaa.

– Koejärjestely on riittämätön asian selvittämiseen, toteaa Nevanlinna.

Lähtökohdan saamiseksi pitäisi yrittää vakavasti tutkia, millaista uskonnoton elämä on. Neuvostoliitto on ollut tähän asti kattavin ateistinen kokeilu. Historioitsija Relanderin mukaan sekin oli niin vajavainen, ettei siitä voi päätellä ateismin johtavan suoraan gulagiin eli vankileirien saaristoon. Eikä neuvostoateismi liioin näyttänyt ratkaisevan ihmisen ongelmia. 

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018