Yhdysvallat on selvästi voimakkain valtio, mutta siitä tuskin on hallitsemaan maailmaa muinaisen Rooman tai vuosisadan takaisen Brittiläisen imperiumin tavoin. Tähän se on liian lyhytjänteinen.







Yhdysvallat on selvästi voimakkain valtio,
mutta siitä tuskin on hallitsemaan maailmaa
muinaisen Rooman tai vuosisadan takaisen
Brittiläisen imperiumin tavoin. Tähän se on liian lyhytjänteinen.



Vieläkö tulee aika, jolloin jokin maailman maista hallitsee imperiumina muita? Imperiumilla tarkoitetaan valtiota, joka hankkii alueita ja käyttää vaikutusvaltaansa maailmanlaajuisesti, kuten Rooman valtakunta ja Brittiläinen imperiumi aikanaan tekivät. Tästä puhuttaessa katseet kääntyvät nykyisin Yhdysvaltoihin. Voiko sen rinnastaa entisiin imperiumeihin, ja jos voi, niin millä kriteereillä ja historiallisilla perusteilla?

Yhdysvaltoja kiistatta imperiumina pitävää näkemyssuuntaa edustaa esimerkiksi englantilainen, Harvardissa Yhdysvalloissa työskentelevä historioitsija Niall Ferguson. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen suhteellinen sotilaallinen voima on suurempi kuin Englannin imperiumilla sen huippukautena 1800-luvun lopulla. Yhdysvaltojen taloudellinen voima ei ole aivan kiistatonta mutta kuitenkin riittävää tukemaan sotilaallista laajentumista.

Fergusonin mukaan amerikkalaisen ja brittiläisen imperiumin yhteisenä nimittäjänä on taloudellinen ja poliittinen liberalismi, joka on hyväksi sen vaikutuspiirissä oleville maille. Hän pyrkii osoittamaan, että Englannin ajama vapaakauppa, järjestelmällinen oikeuslaitos ja kevyt, epäsuora hallinto loivat useimmissa siirtomaissa edellytykset myöhemmälle taloudelliselle ja poliittiselle kehitykselle.

Amerikkalainen imperiumi eroaa brittiläisestä muun muas-sa siinä, että se ei ole yhtä ahnaasti pyrkinyt alueelliseen laajenemiseen. Yhdysvallat valvoo vain kahdeksaa prosenttia maapallon pinta-alasta. Toisaalta sen sotilastukikohtien verkko ulottuu kaikkialle maailmaan. Sen sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa on myös johtanut aluevalvontaan, josta Washington tosin haluaa päästä irti. Amerikkalaiset ovat joutumassa aikaisempien imperiumien tapaan alueellisen hallinnan ansaan ( territorial trap).


Toivotaan kestävää maailmanrauhaa


Liberaalilla imperiumilla on taipumusta perustella politiikkaansa vetoamalla yhteisiin moraalisiin periaatteisiin, joita se puolustaa.

Totta tietysti on, että liberaalin imperiumin vaikutukset ovat myönteisemmät kuin poliittisesti autoritaaristen ja alueel-lista laajenemista painottavien imperiumien. Jälkimmäisissä poliittinen ja taloudellinen valta kasautuvat samalle taholle, mutta liberaalissa mallissa ne pysyvät hajautuneempina useiden toimijoiden kesken.

Hyväntahtoinen imperiumi on monen mielestä houkutteleva ajatus, koska tällaisen vallan oletetaan toimivan poliittisen vakauden lähteenä. Moni myös ajattelee Yhdysvaltojen ajavan yhteistä kansainvälistä hyvää taistellessaan vapaakaupan ja poliittisen vapauden puolesta ja terrorismia vastaan.

Pisimmälle tässä tulkinnassa menevät ne, jotka katsovat Yhdysvaltojen nykyisen valta-aseman ja voimankäytön luoneen edellytykset uudelle ja kestävälle maailmanrauhalle. Tietenkin liberaalinkin imperiumin laajeneminen on veristä touhua, mutta lopputuloksena syntyvän keskitetyn vallan uskotaan palvelevan rauhaa paremmin kuin perinteisesti vaihtoehtona olleen anarkian ja barbarian.

Yhdistää minkä maailmansodat repivät?

Yhdistävälle voimalle olisi tilausta. Westfalenin vuoden 1648 rauhasta lähtien eurooppalainen valtiojärjestelmä perustui voimatasapainoon ja laajentui maanosan ulkopuolelle imperialismin keinoin. Ensimmäinen ja toinen maailmansota murensivat sekä voimatasapainon että imperiumien perustaa, ja itäblokin alkaessa hajota vuonna 1989 siirryttiin lopullisesti uuteen epäjärjestyksen aikaan.

Uusi imperiumi saattaa houkuttaa, koska se tarjoaa mahdollisuuden luoda maailmaan uusi poliittinen järjestys. Yhdistyneitä kansakuntia pidetään tähän tehtävään liian hajanaisena: vaikka YK:n asemaa järjestyksen ylläpitämisessä pyritään vahvistamaan, siitä ei voi tulla uutta kansainvälistä voimakeskusta. Myöskään Euroopan unionin resurssit eivät riitä, vaikka unioni perustaakin taisteluosastoja.

Ainoaksi vaihtoehdoksi imperiaalisessa ajattelussa jää Yhdysvallat, jonka harteille amerikkalaiset konservatiivit ovat halunneet asettaa “uusimperialismin“ manttelin. Ajatuksena on pyrkiä nostamaan jaloilleen sortuneet valtiot (failed states) ja valvomaan terrorismia ruokkivaa kaaosta. Konservatiivien suosiman ajatusmallin mukaan Yhdysvallat on tähän tehtävään lähtökohdiltaan vastentahtoinen muttei voi väistää välttämätöntä rooliaan.

Uusimperiaaliset teoriat sopivat hyvin George W. Bushin hallinnon ajatusmaailmaan ja kansainväliseen toimintaan. Hallintoon pesiytyneet uuskonservatiivit ovat löytäneet teorioille myös filosofisia perusteluja, erityisesti Leo Straussin filosofisista käsityksistä.

Eurooppalaisella, Chicagon yliopistossa opettaneella Straussilla itsellään ei ollut mitään yhteyksiä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan, mutta oppilaat ja seuraajat ovat havainneet hänen liberalismiin ja edistykseen kohdistuneen kritiikkinsä käteväksi poliittiseksi työkaluksi. Tämän kritiikin mukaan liberalismi johtaa siihen, ettei moniarvoisessa maailmassa mitään arvoja kohta enää pidetä todellisina. Siksi liberalismille tarvitaan aukoton uuskonservatiivinen vaihtoehto.

Uuskonservatismi ehkä lopun alkua

Imperiumia suosivaa teoretisointia ja politiikkaa ei kuitenkaan hyväksytä aivan yleisesti. Päinvastoin niille on esitetty vaihtoehtoja, jotka on perusteltu sekä kokemusten että teorioiden avulla.

Kaikkein kriittisimmän tulkinnan mukaan uuskonservatiivien nousu valtaan on viimeinen naula Yhdysvaltojen hegemonian arkkuun.

Tämän tulkinnan mukaan maan kansainvälinen vaikutusvalta on ollut laskussa aina 1970-luvulta lähtien, mutta tätä laskua on onnistuttu hidastamaan muun muassa monenkeskisellä kansainvälisellä yhteistyöllä.

Kommunismin luhistumisesta asti kansainvälinen yhteistyö on kuitenkin heikentynyt ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa on vallannut alaa lyhytnäköinen nationalismi. Haukkojen valtakausi on paljastanut heikkoudet Yhdysvaltojen todellisessa vallassa ja sen oikeutuksessa.

Ongelmana politiikan lyhytnäköisyys

Yleisimmin amerikkalaisen imperiumin toimivuutta epäillään siksi, että sitä pidetään poliittisesti mahdottomana.

Yhdysvalloilla on materiaalisia voimavaroja, ja sen poliittisena tavoitteena saattaa olla taloudellisen ja ideologisen vaikutusvallan levittäminen. Kansainvälisen järjestyksen yksinapaistumisesta ja voimavarojen keskittymisestä yhteen val-tioon ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että tämä valtio pystyy käyttämään resurssivaltaansa tehokkaasti. Voiman olemassaolo tai käyttö ei nimittäin takaa sitä, että lopputulos on vallankäyttäjän kannalta myönteinen.

Yhtenä syynä vaikeuksiin on se, että vaikka Yhdysvallat ei olekaan Englannin ja Ranskan tapainen perinteinen siirtomaavalta, pelkkä ei-kolo-niaalinen historia ei enää riitä vakuuttamaan muita amerikkalaisten ylevistä tarkoitusperistä. Koska Yhdysvaltojen operaatiot laajentuivat kylmän sodan aikana maailmanlaajuisiksi, se joutuu nyt kantamaan varsinaisten siirtomaavaltojen poliittista taakkaa muun muassa Lähi-idässä ja osissa Aasiaa.

Lisäksi arvostelua herättää Yhdysvaltojen harjoittaman politiikan lyhytnäköisyys, joka näkyy sekä vähättelevänä suhtautumisena kansainväliseen yhteistyöhön että talouden ongelmina: vaihtotaseen ja liittovaltion budjetin vajeet kasvavat miltei hallitsemattomasti. Yhdysvaltoihin kohdistuvaa poliittista vastustusta, “amerikanvastaisuutta“, esiintyy sekä Euroopassa että Aasiassa. Todellisessa imperiumissa ei voisi olla näin voimakasta johtovallan vastaista asennetta.

Yhtenäisen tuen puute on yhtenä syynä siihen, että Bushin hallinnon tavoitteet varsinkin Irakissa ovat pahasti epäonnistuneet. Materiaalinen voima toki riitti nopeaan sotilaalliseen voittoon Irakissa ja luultavasti riittäisi myös muita vastustajia vastaan. Yhdysvaltojen valta-asemaa ei voi sotilaallisesti uhata mikään muu valtio tai edes valtioiden liittouma. Sotilaallisen voiton julistaminen on kuitenkin eri asia kuin sen poliittinen toteuttaminen. Nykyisessä epäjärjestyksen maailmassa useimmissa maissa on eväät sen verran voimakkaaseen vastarintaan, että se tekee miehityksen erittäin epämiellyttäväksi kokemukseksi.

Heikkoutena liiallinen itsekeskeisyys

Toisena syynä amerikkalaisen imperiumin heikkouteen pidetään sen poliittisen johdon riittämättömyyttä.

Yhdysvaltojen ulkomaansuhteiden hoidosta on syrjäytetty perinteiset diplomatian ja tiedustelun ammattilaiset, ja tilalle ovat nousseet ahtaan näkökulman “straussilaiset“ uuskonservatiivit. Heitä ei häiritse kansainvälisten suhteiden monimutkaisuus, vaan ideologia tarjoaa heille sekä keinot että tavoitteet.

Toiminnan epärealistisuus näkyy siitä Irakin sodan perustelusta, että vallan vaihtaminen Bagdadissa johtaisi esimerkin kautta demokratian nousuun koko Lähi-idässä. Terrorismin vastaista taistelua kotimaassa ohjaava Patriot Act sisältää lisäksi demokratian ja oikeusvaltion vastaisia piirteitä.

Imperiumiteorioiden arvostelijoiden mielestä uuskonservatismin ajama yhden vaihtoehdon politiikka ei ole vahvuus vaan heikkous. Todellinen vahvuus hankitaan johdonmukaisesta yhteistyöstä muiden hallitusten kanssa, jolloin tietysti ajetaan myös omia etuja mutta hillitymmin kuin itsekeskeisessä toiminnassa. Bushin hallinnon yksisilmäisyys johtuu osaksi siitä, että uuskonservatiivien ei ole tarvinnut terrori-iskujen luomassa ilmapiirissä tehdä ulkopolitiikassa kompromisseja.

Heikkouksineenkin Yhdysvallat on niin vahva, ettei sille ole lähitulevaisuudessa nähtävissä valtapoliittista haastajaa. Maan ulkopolitiikasta on kuitenkin seurannut sellainen hajanaisuus, että tilanne ei palvele maailmanlaajuisen vaikutusvallan lujittamista eikä kansainvälisen epäjärjestyksen kääntämistä omaksi eduksi.



Professori Raimo Väyrynen on Suomen Akatemian pääjohtaja. Hän esitelmöi tulevaisuuden imperiumeista Tieteen päivillä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla