Nykyparit muuntelevat ikivanhaa.

Ihminen-palsta

Teksti: Mikko Puttonen

Nykyparit muuntelevat ikivanhaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2012

Häiden aattona saunaan

Vielä jokin vuosi sitten kaupungilla saattoi joutua hämmentävään tilanteeseen. Laitamyötäisessä parveileva polttariseurue piiritti äkkiarvaamatta ja alkoi kaupitella suukkoa puputytöksi puetulta hempukalta. Yksi euro per pusu.

Toista oli sata vuotta sitten, kun ystävättäret veivät morsiamen häiden aattona lehvin koristeltuun saunaan. He kilpailivat siitä, kuka pääsisi istumaan morsiamen paikalla tai saisi napattua hänen vihtansa – ja pääsisi seuraavaksi naimisiin.

Saunan ulkopuolellakin tapahtui. Nuoret siellä pitivät metakkaa ja rämistelivät metalliastioita.

Myös saksalaiseen Polterabendiin kuuluu metelöinti, jolla ollaan karkottavinaan pahoja henkiä. Aluksi viimeistä poikamiesiltaa viettivät sulhaset kavereineen, mutta jo 1800-luvun lopulla Suomen säätyläisneidot näyttivät, etteivät ole pekkaa pahempia.

Nykyään julkinen metelöinti on vaimentunut. Nyt tehdään kaveriporukalla jotain ekstremeä ja vanhan kansan saunataikoja, kertoo Naimisiin.info-verkkosivun päätoimittaja Kimmo Laurila. Nolot tehtävät ovat out.

Pari peittyy kupliin

Enää eivät häävieraat heittele riisiä kirkosta astuvan vihkiparin ylle niin usein kuin ennen. Monet kirkot ovat kieltäneet tavan, jota on pidetty itsestään selvänä häävieraiden oikeutena. Lintujen vatsat eivät riisistä paisu toisin kuin luullaan, mutta kirkon edusta halutaan pitää siistinä myös seuraaville hääpareille.

Riisin heittely ei edes ole kovin vanha tapa Suomessa. Se on lainattu tänne Englannista, jossa riisin viskelyä on harrastettu 1800-luvun loppupuolelta.

Vaikka riisi tuli kuvioihin verraten myöhään, taustalla on vanha tapa toivottaa avioparille hedelmällisyyttä ja vaurautta. Antiikin Roomassa hääväki nakkeli pähkinöitä. Sittemmin on heitelty siemeniä ja kuivia hedelmiä. Suomen maaseudulla appivanhemmat saattoivat ripotella häätaloon saapuvan morsiamen ylle jyviä tai leivänmuruja.

Onko saippuakuplista hedelmällisyyden symboliksi? Mene ja tiedä, mutta nykyisin ne usein korvaavat riisin. Ovathan kuplat vähän lapsellisia, niin että niillä voi kautta rantain vihjata jälkeläisiin.

Morsian vaihtaa väriä

Morsian pukeutui mustaan on Francois Truffaut'n kuuluisa elokuva, jonka naispäähenkilö surmaa yksitellen sulhasensa murhaajat. Sama nimi voisi kuitenkin olla vanhoista suomalaisista häätavoista kertovalla dokumentilla. Ennen vanhaan morsiamet näet laittautuivat mustaan.

Morsiuspuku hankittiin elinikäiseksi juhlapuvuksi, ja maaseudulla mustaa käytettiin vielä 1900-luvun puolella. Morsian saattoi kuitenkin sonnustautua lisäksi kruunuun ja valkoiseen huntuun.

Valkoisesta innostuivat ensin säätyläiset. Siitä tuli muotiväri 1700-luvulla, jolloin intoiltiin valkeista antiikin marmoripatsaista ja Amerikasta tuotiin edullista puuvillaa.

Muotiväri alkoi näkyä myös hääpuvuissa. Valkoinen liitettiin viattomuuteen, minkä vuoksi se oli omiaan paitsi hääpuvun myös kastemekon väriksi.

Valkoinen on yhä selvä valtaväri, mutta muitakin värejä näkee jo.

– Mitä enemmän siviilivihkiminen yleistyy ja naimisiin menevien keski-ikä nousee, sitä enemmän värillinen hääpuku voittaa alaa, sanoo Kimmo Laurila.

Sormus pitää pintansa

Seuraa etsivät tarkistavat Suomessa ja Ruotsissa vasemman käden nimettömästä, onko mies tai nainen varattu. Tanskassa ja Ranskassa pitää sitä vastoin vilkaista oikean käden nimetöntä, mikäli kaipaa osviittaa siviilisäädystä.

Jo antiikin Roomassa miehet antoivat sormuksen puolisolleen avioliiton merkiksi. Kristityt omaksuivat tavan roomalaisilta.

Pohjoismaissa sulhaset ovat tuhatluvulta lähtien tavanneet antaa morsiamelleen jonkin kallisarvoisen kihlajaislahjan uskollisuuden osoitukseksi. Yleensä lahja on ollut sormus.

Vähävaraisemmilla riitti lämmin käsi. Tavallinen kansa vahvisti kihlauksen sillä, että sulhanen ja morsiamen naittaja löivät kättä päälle. Siitä jäi sanonta pyytää jonkun kättä.

Sormus on vanhimpia hääperinteitä, ja se pitää pintansa.

– Menivät ihmiset siviilissä tai kirkossa naimisiin, kahdestaan tai ilman vieraita, ensimmäistä tai neljättä kertaa, sormus heillä on aina, Kimmo Laurila toteaa.

Suolaisesta makeaan

Mitä ihmettä! Sulhanen näyttää yrittävän karkuun kesken hääseremonian. Topakka morsian saa kuitenkin otteen miehen kauluksesta eikä päästä irti. Miehen askel jää ilmaan.

Ei, häät eivät ole uhattuna. Tuo kaikki tapahtuu kakun päällä, morsian ja sulhanen ovat vain koristeita. Huumori on tullut hääkakkuun.

Hääkakku ja tapa leikata se yhdessä saapuivat Suomeen Englannista. Varhaisimman esikuvan voi kuitenkin jäljittää antiikin Roomaan, missä oli tapana murentaa leivän oloinen vehnä- tai ohrakakku morsiamen päälle onnea tuomaan.

Englannissa on entisaikaan syöty myös morsiuspiirakkaa, joka sisälsi kanaa ja jauhelihaa. Piirakkaan oli piilotettu sormus. Sen saajan oli määrä olla seuraavaksi vihillä.

Valkoisten sokerikuorrutettujen kakkujen vuoro tuli 1800-luvulla. Muotia loi kuningatar Viktoria, jonka lasten häihin leipurit alkoivat rakentaa monikerroksisia luomuksia.

Lähteitä: Häät – Bröllop. Helsingin kaupunginmuseo 2001

Kahden kauppa. Toim. Terttu Kaivola, SKS 1995

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012