Kristinusko on ollut muutoksen tilassa syntymästään saakka. Ensin se kelpuutti pakanat, sitten naiset ja kohta homotkin.

Teksti: Heikki Räisänen

Kristinusko on ollut muutoksen tilassa syntymästään saakka. Ensin se kelpuutti pakanat, sitten naiset ja kohta homotkin.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Tarkemmin sanoen lauantaina, lokakuun 22. päivänä vuonna 4004 eKr. Ajankohdan laski Raamatusta arvostettu anglikaaninen arkkipiispa James Ussher 1650-luvulla, ja se oli pitkään normaalia yleistietoutta.

Nykypäivänä harva kristitty uskoo maailman iän olevan noin 6 000 vuotta. Tiukka fundamentalistikin saattaa puhua miljoonista vuosista; Raamatun seitsemää luomispäivää ei pidetä kirjaimellisina vuorokausina. Rutiininomaisesti todetaan, ettei Raamattu ole luonnontieteen oppikirja.

Kauan 1600-luvun jälkeenkin Raamattu kuitenkin oli itsestään selvästi niin biologian, geologian kuin historiankin erehtymätön tietolähde, samoin lainsäädännön ja yhteiskuntajärjestyksen perusta. Samoihin aikoihin kun piispa Ussher teki laskelmiaan, Galileo Galilei joutui kirkonkiroukseen kyseenalaistettuaan varovaisesti Raamatun maailmankuvan – eivätkä protestantit suhtautuneet häneen sen myötämielisemmin kuin katolisetkaan.

Tämän päivän kristitty voi huoletta ajatella Maan kiertävän Aurinkoa ja laskea maapallon iän miljoonissa vuosissa. Se viittaa radikaaliin muutokseen kristinuskon luonteessa. Kirkot ovat vaivihkaa tehneet myönnytyksiä, jotka olisivat kauhistaneet piispa Ussherin aikalaisia. Galilei ja eräät muut toisinajattelijat olivat suunnannäyttäjiä, joiden ansiosta muutos hiljalleen käynnistyi. Pyhää traditiota alettiin tulkita uudella tavalla uusien havaintojen, kokemusten ja oivallusten valossa – ensin tähtitieteellisten havaintojen, sitten myös Raamatun tekstien keskinäisen vertailun valossa.

Helvetti pois muodista

Kaakkois-Aasian tsunami olisi vielä jokin aika sitten laajalti tulkittu Jumalan rangaistukseksi jostakin; olihan Jumala se, joka "säät ja ilmat säätää". Nyt teologit tyytyivät selittämään, ettei muuta selitystä ole kuin mannerlaattojen liikkeet, ellei Jumala sitten jälleen kerran nukkunut. Markku Envallin aforismi osoittautuu tarkkanäköiseksi: "Mitätön on ero olla kristitty tai ateisti nyt verrattuna eroon olla kristitty nyt ja tuhat vuotta sitten." Parisataa vuottakin tosin riittäisi.

Syntisten ja epäuskoisten ikuinen kidutusrangaistus on ollut keskeinen kristinuskon teema, joka on vahvasti vaikuttanut ihmisten mieliin. Vanhojen kirkkomaalausten pelottavat näkymät pohjautuvat suoraan Jeesuksen puheisiin ja Ilmestyskirjan kuvastoon. Nykyisin helvetti kuitenkin laajalti tulkitaan kutakuinkin vertauskuvallisesti, jopa varsin konservatiivisissakin piireissä. Nykykristityt ovat – usein luultavasti tiedostamattaan – tehneet valinnan armon puolesta kovuutta vastaan.

Tasa-arvo etenee

"Kirkon usko" ei siis ole koskaan ollut muuttumaton. Muutokset vain tapahtuvat usein sen verran hitaasti, ettei niitä tarvitse erikseen myöntää eivätkä ne aiheuta rajuja reaktioita. Mutta silloin kun ne pannaan merkille, tuloksena on hämmennystä.

Muutoksia, jotka hämmentävät monia, tapahtuu meidän silmiemme alla. Sama moraalinen taju, joka on haalistanut helvetin, vaatii ottamaan sukupuolten tasa-arvon vakavasti. Kristikunta kamppailee eroon patriarkaalisuuden painolastista, mutta prosessi on kesken. Vielä selvemmin kesken on prosessi, joka liittyy käsityksiin seksuaalisesta suuntautumisesta. Monien asenne homoseksualismiin on muuttunut – erityisesti ehkä siksi, että heteroseksuaalit kristityt tuntevat entistä paremmin homoseksuaaleja ja ovat todenneet nämä tavallisiksi lähimmäisiksi, jotka eivät edes ole suuntautumistaan itse valinneet.

Muutokset käynnistyvät kokemusten paineesta. Legitimaatio löytyy jälkikäteen: "Jeesus olisi hyväksynyt homosuhteiden siunaamisen, sillä hän oli syrjittyjen puolella"; "Raamatussa tuomittu homoseksualismi on erilaista kuin se, mistä me puhumme". Vuosituhantisen tradition rinnalla argumentit saattavat vaikuttaa keveiltä, mutta kohtaamisissa saadut kokemukset painavat.

Selvää on, etteivät kaikki voi vakuuttua. Toiset ovat haluttomampia kuin toiset tulkitsemaan perinnettä uudella tavalla.

Mullistus: pakanat kelpasivat

Suurimmat murrokset kristinuskon sisällössä näyttävät tapahtuneen toisaalta viime vuosisatoina, toisaalta aivan alussa. Kristinuskon kehittyminen juutalaisesta liikkeestä itsenäiseksi uskonnoksi oli mullistava prosessi. Siihen kuului uskonnon hengellistyminen. Odotettu maanpäällinen Jumalan valtakunta vaihtui sielujen autuuteen taivaassa. Ympärileikkauksesta ja ateriasäännöistä luovuttiin ja ne tulkittiin vertauskuvallisesti. Jeesus muuttui Jumalan valitusta taivaasta tulleeksi jumalolennoksi.

Jeesus oli karismaattinen parantaja, joka puhui lähellä olevasta Jumalan valtakunnasta. Hänen ympärilleen syntynyt liike ei romahtanut Golgatan tapahtumiin, sillä jotkut hänen seuraajansa näkivät ilmestyksiä, joista pääteltiin, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista. Jeesuksen paluuta ja Jumalan vallanottoa odotettiin innolla.

Toisella suunnalla uudelle uskonnolle oli luonut pohjaa ulkopuolisille vaikutteille avoin diasporajuutalaisuus eli Palestiinan ulkopuolella asuvien juutalaisten toiminta. Synagogilla oli siellä kosketuksia myötämielisiin pakanoihin. Ympärileikkauksen vaatimus kuitenkin esti useimpia liittymästä juutalaiseen yhteisöön. Jeesuksen seuraajien liike tarjosi heille suunnilleen sen minkä "normaalikin" juutalaisuus – uskon yhteen Jumalaan, lupauksen pelastuksesta ja korkean moraalin – mutta myös täyden jäsenyyden uskonyhteisössä ilman ympärileikkausta.

Yhtenä muutoksen virikkeenä näyttää olleen inhimillisen kohtaamisen synnyttämä taju siitä, että Jumalan edessä kaikki olivat samanlaisia. Uusi testamentti kertoo: kun apostoli Pietari saarnaa ei-juutalaisille kuulijoille, nämä joutuvat hurmoksiin. Tämä tulkitaan merkiksi, että Jumala hyväksyy pakanat ja heidät voidaan liittää seurakuntaan ilman ympärileikkauksen riittiä.

Vanhoilliset jäivät jalkoihin

Raamatun mukaan Jumala oli kuitenkin säätänyt riitin ikuisiksi ajoiksi. Pietari joutuukin tekemään tiliä huolestuneille uskonveljille. Hän selviää toteamalla, että jos "Jumala antoi heille – pakanoille – samanlaisen lahjan kuin meille, mikä olin minä estämään Jumalaa?" Pietarin kokemuksessa voi nähdä yhtäläisyyttä niiden kokemusten kanssa, joita monilla nykyajan heterokristityillä on ollut homoseksuaalisten lähimmäisten kohtaamisesta.

Kertomuksen mukaan veljet rauhoittuivat ja ylistivät Jumalaa, mutta kokemukseen vetoaminen ei tietenkään voinut tyydyttää kaikkia. Osa juutalaiskristityistä ei koskaan hyväksynyt sitä, että ympärileikkaamattomia otettiin ateriayhteyteen yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi.

Vanhoilliset jäivät ulkoisten tapahtumien vauhdittaman kehityksen jalkoihin. Jerusalemin hävitys vuonna 70 eristi kristikunnan valtauomasta kaupungin konservatiivisen juutalaiskristillisen yhteisön, joka oli kenties uskollisimmin vaalinut Jeesuksen perintöä.

Muutokset ovat siis olleet olennainen osa kristinuskoa. Traditiota on aina tulkittu "uuteen uskoon" uusien kokemusten ja oivallusten valossa. Yhtä lailla uudet tulkinnat on aluksi torjuttu ja kiistetty. Prosessille ja siihen liittyville konflikteille ei näy loppua.

Heikki Räisänen on Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori.

Aiheesta lisää:

Heikki Räisänen, Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011)