Treenaa viininenäsi. Viiniasiantuntijoiden verbaaliakrobatiikka muistuttaa käsiterunoutta, mutta yksilöllisten mieltymysten takaa löytyy myös yleispätevää kemiaa.




"Tyylikäs, kypsän marjainen ja yrttinen tuoksu. Siinä on kirsikkaa, ylikypsää vadelmaa ja orastavaa eläimellisyyttä."

Orastavaa eläimellisyyttä?

Pari vuotta sitten tiesin viineistä sen minkä moni muukin suomalainen. Niitä on punaista, valkoista ja kuplivaa. Punaista naudanlihan ja valkoista kalan kanssa. Vaikkei ylikypsää vadelmaa erottaisikaan, kyllä niistä kaikista humalaan tulee, kun tarpeeksi juo.

Työelämässä kuitenkin joutuu tilanteisiin, joissa pitäisi tietää viineistä hieman enemmän kuin olut- ja viinakulttuurissa kasvanut perusjuntti. En haluaisi ravintolassa hyväksyä isolle seurueelle sommelier’n maistattamaa viinipulloa, jonka joukon hienostuneempi jäsen sitten tunnistaa pilaantuneeksi.

"Keskitäyteläinen maku on yrttinen ja erittäin kypsän marjainen. Makua jämäköittää marjainen hapokkuus ja hieman riistainen aromikkuus. Rustiikkinen viini jättää hieman nahkaisen, säilöttyä kirsikkaa muistuttavan jälkivaikutelman."

Rustiikkinen?

Parhaimmillaan osaan sanoa, että "ehkä tämä vähän muistuttaa sitä yhtä chileläistä, josta me ollaan yleensä tykätty" tai että se on "ihan jees". En ainakaan teeskentelemättä löydä "hieman riistaista aromikkuutta".

Onko viiniarvioiden taustalla objektiivista kemiaa? Vai riittääkö, jos osaa tietävän oloisesti keksiä objektiiviselta kuulostavia adjektiiveja subjektiivisten fiiliksiensä kuvailuun?


Maine huijaa asiantuntijatkin

Maallikon lohdutukseksi viiniasiantuntijat ovat hämäystestissä kärähtäneet satuilusta.

Bordeaux’n yliopiston tutkija Frederic Brochet kutsui 57 viinispesialistia kuvailemaan yhtä valko- ja yhtä punaviiniä. Oikeasti "punaviini" oli samaa valkoviiniä plus mautonta elintarvikeväriä. Silti asiantuntijat kuvailivat sitä punaviinille tyypillisin termein.

Toisessa kokeessa asiantuntijat saivat keskitasoista bordeaux’ta tarjoiltuna ensin huippuviinin, sitten pöytäviinin pullosta.

Hienoksi luulemaansa viiniä ammattilaiset kuvailivat "monivivahteiseksi", "tasapainoiseksi" ja "notkeaksi", pöytäviininä tarjoiltu oli heidän mielestään "vetinen", "lyhyt" ja "lattea".

Brochet’n vuonna 2001 tekemä koe oli skandaali viinipiireissä. Hinnan vaikutusta mielikuvaan on myöhemmin tutkittu aivotutkimuksenkin keinoin maallikkokoehenkilöillä ja tuloksia ovat olleet samansuuntaisia.


Maut kyllä oikeasti olemassa

Alkon tuoteviestintäpäällikkö Taina Vilkuna vakuuttaa, että vinkeiden adjektiivien taustalta löytyy myös aitoa kemiaa.

Kielen makusilmujen vastaanottimiin, reseptoreihin, sitoutuvat molekyylit tunnetaan hyvin. Jos jokin maistuu makealta, siinä on sakkaroosia tai sitä muistuttavaa keinotekoista makeutusainetta. Suolaisuus viestii ruokasuolasta eli natriumkloridista tai sitä hieman terveellisemmästä kaliumkloridista.

Kielen happamuusreseptorit aistivat eri happoja, eivät vain happamuutta. Esimerkiksi "pirteän hapokkaassa" viinissä on piikikkäitä omenahappoja. Monet pitävät enemmän niin sanotun malolaktisen käymisen tuottamista, pehmeämmistä maitohapoista.

Karvaina ihminen maistaa monia molekyylejä, kuten oluen isohumuloneja tai kahvin kofeiinia. Perusmakuihin lasketaan myös umami, joka aistitaan täyteläisyytenä. Umamireseptorit tunnistavat glutamaatit, joita on esimerkiksi tomaatissa, sienissä ja juustoissa.

Viinien kannalta perusmauista tärkeimmät ovat makeus ja hapokkuus. Lisäksi tuntoaisti erottaa esimerkiksi alkoholin polttavuuden ja punaviinin limakalvoja kiristävät tanniinit.


Ei tarvitse olla supermaistaja

Jotkut ihmiset ovat niin sanottuja supermaistajia: erottavat tiheillä makusilmuillaan varsinkin tiettyjä karvaita makuja hyvin vähästäkin (ks. Kieli kovilla makulaboratoriossa, Tiede 6/2000, s. 16-23, tai www.tiede.fi/arkisto). Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan puhu sen puolesta, että heidän makunsa olisi erityisen herkkä myös muille yhdisteille.

Harjoittelukin vaikuttaa. Tutkimusten mukaan muutaman treenikerran jälkeen voi havaita kolme kertaa pienempiä pitoisuuksia kuin aiemmin. Jos maistaja aluksi erottaa 0,75 prosentin sokeripitoisuuden, hän harjoiteltuaan aistii jo 0,25-prosenttisen.

Pidän tulisesti maistetusta ruoasta, mikä viittaa siihen, ettei minulla ole supermaistajan geenejä. Siksikö olen juntti?

- Hyvän viinintuntijan ei tarvitse olla supermaistaja, Vilkuna toppuuttelee.


Tuoksu tärkeämpi kuin maku

Viinien vivahteista nauttiminen perustuu nimittäin ennen kaikkea haistamiseen. Viiniä tietysti kuuluu pyöritellä lasissa ja nuuhkia jo ennen sen maistamista, mutta monet viinin aromaattisista yhdisteistä kulkeutuvat hajureseptoreihin vasta nielemisen aikana.

Se tapahtuu nenänielun kautta retronasaalisesti, kuten termi kuuluu.

Entä jos olen luonnostani surkea haistaja? Siinäkin on perinnöllistä vaihtelua.

Yksilöllisten erojen lisäksi naiset pystyvät keskimäärin miehiä paremmin havaitsemaan, tunnistamaan ja erottelemaan hajuja, selvisi elintarviketieteilijä Antti Knaapilan elokuussa tarkastetussa väitöksessä. Olen siis ainakin väärää sukupuolta.

Käyn VTT:n Biotekniikan laboratoriossa Espoon Otaniemessä testaamassa viininenäni. Hyvin ilmastoidussa huoneessa on juuri koulutettu aistinvaraisen arvioinnin ammattilaisten "sniffausraatia".

Raati on haistellut yksi kerrallaan kahtatoista näytettä samanlaisista lasipurkeista. Kussakin purkissa on yhtä mustaherukasta erotettua, haihtuvaa aromaattista yhdistettä.

Haluaisin, että testi osoittaa minut sokeaksi mahdollisimman monelle hajuille. Voisin panna viinisivistymättömyyteni geenien piikkiin ja juoda hyvällä omallatunnolla olutta.

Tosin hajusokeutta tavataan paremmissakin piireissä. VTT:n erikoistutkija Raija-Liisa Heiniö kertoo aistinvaraiseen arviointiin koulutetusta henkilöstä - jolla oli siis yleisesti ottaen erittäin herkkä hajuaisti - joka ei pystynyt havaitsemaan niin tavallista tuoksua kuin vanilliinia ollenkaan.

Vanilliini antaa vaniljalle sen tunnistettavimman tuoksun ja maun.

- Jostain syystä kenellä tahansa voi olla hajusokeus jollekin yksittäiselle yhdisteelle, vaikka muuten aistisi miten herkästi, Heiniö toteaa.


Hajumuistini on passiivinen

Minusta ei paljastu yleistä eikä erityistä hajusokeutta. Pystyn erottamaan jonkinlaisen tuoksun joka purkista.

Useimmat näytteet jopa assosioituvat johonkin. Tämähän on ihan kuin... äh, mitä tämä nyt oikein on?
Suopursu. Aivan! Suomalainen räme tuoksuu purkissa numero kahdeksan aivan selvänä heti, kun joku raatilaisista sen mainitsee.

Samoin käy diasetyylille, joka antaa viineille voimaisen tuoksun. Tunnistan aromin heti, kun saan sanallisen vihjeen.

Limoneeni. Sitruunankuori, totta tosiaan!

Hajuaistini on kuin ruostunut pakkoruotsi. Passiivinen kielitaitoni riittää sanomalehden lukemiseen, mutta keskustelussa sanavarasto loppuu auttamattomasti kesken. Minulla on hyvä mutta passiivinen hajuaisti.

Erotan hajut riittävän voimakkaasti, mutta en osaa aktiivisesti ankkuroida niitä mihinkään. Hajumuistini on kuin rekisteri ilman arkistoluetteloa ja hyllyjakoa.


Joskus paha haju onkin hyvä

"Kalpeankeltainen viini, jonka tuoksussa on herukanlehteä, savua, karviaista, ruohoa ja kissanpissaa."

Mikä ihme Vuoden Viinit 2008 -kilpailun Sauvignon Blanc -sarjan hopeamitalistissa voi tuoksua kissanpissalta?

Eipä tietysti mikään muu kuin para-mentaani-8-tiol-3-oni, jota sniffaan purnukasta numero 12. En osaa sanoa, onko tuoksu miellyttävä vai ei. Ehkä jotenkin hikinen?

- Hiki, mustaherukka tai kissanpissa, Heiniö listaa tyypillisiä assosiaatioita.

Yhden mustaherukka, toisen kissanpissa?

- Pitoisuudet ja aromien tasapaino ratkaisevat kokonaisvaikutelman, Heiniö selittää.

Koko viinien hienous on tässä moniulotteisuudessa. Viineissä on satoja haihtuvia aromaattisia yhdisteitä. Eri yhdistelmät eri pitoisuuksina mahdollistavat miljoonia tuoksuyhdelmiä.


Alkuun pääsee ilman alkoholia

Sanotaan, ettei lintuharrastusta kannata aloittaa toukokuussa, kun metsästä kuuluu kymmenien laululintujen samanaikainen konsertti. Aloittelija ei pysty erottamaan kaaoksesta yksittäistä lajia opeteltavaksi.

Kannattaa aloittaa helmikuussa ja opetella ensin paikkalintujen äänet, sitten muuttajat sitä mukaa kun niitä saapuu.
Samaan tapaan viiniharrastuskin kannattaa aloittaa kuivaharjoittelemalla perustuoksuja erikseen.

- Omaa erottelukykyään voi parantaa ihan normaalielämässä. Kun syö tuoksuvia marjoja tai hedelmiä, voi kiinnittää tietoista huomiota tuoksun ominaisuuksiin ja painaa ne mieleensä, Vilkuna ehdottaa.

Tuoksujen nimeämistä, kuvailua ja muistamista oppii vain toistamalla harjoituksia uudestaan ja uudestaan, Vilkuna korostaa.

Kun siirrytään märkäharjoitteluun, valkoiset rypäleet ovat aloittelijalle helpoimpia.

Sauvignon Blanc on yksi helpoimmin tunnistettavista aromaattisine tuoksuineen, Vilkuna suosittaa.

- Valkoviinien marja- ja hedelmätuoksut ovat helpommin tunnistettavia tuoksuja kuin nämä "hikiset hevoset" ja "tallintaustat", joita punaviinien kypsytyksessä voi syntyä, Vilkuna kertoo.


Kohti orastavaa eläimellisyyttä

Ihminen pitää luonnostaan makeasta. Vaikkapa kahvin tai oluen karvaista aromeista täytyy erikseen opetella tykkäämään.

Viinisnobismiinkin pätee kehityskaari luonnollisista kansanmieltymyksistä hienostuneeseen hankittuun makuun.
Hapoiltaan miedot, sokeria sisältävät viinit ovat ensin suosikkeja, Vilkuna kertoo.

- Ihmiset pitävät aluksi usein Uuden maailman viinien hedelmäisyydestä, pehmeistä tanniineista ja paksun pyöreästä makurakenteesta. Näissä viineissä on usein myös paljon alkoholia, ja ne ovat parhaimmillaan seurustelukäytössä.

- Useammin maisteltuaan monet siirtyvät kuivempiin, hapokkaampiin ja vähemmän tammisiin viineihin, ja myös vanhemmat viinit alkavat maistua.

Viinin ikääntyessä yksinkertaiset marja- ja hedelmäaromit muuttuvat monimuotoisemmiksi, ja niiden kuvailu tulee vaikeammaksi ja moniselitteisemmäksi.

- Viinikielen opettelu auttaa tässä. Vaikka sanat voivat kuulostaa naurettavilta, ne auttavat viininharrastajia puhumaan asioista samalla kielellä, Vilkuna vakuuttaa.

- "Maanläheiset aromit" kuvaa yleisesti näitä hikisen hevosen, satulan, autokorjaamon, tallintaustan ja lannan aromeja. Itsessään ne eivät ole kovin ihastuttavia tuoksuja, mutta viinissä ne voivat olla herkullisia.

Mutta kai orastava eläimellisyys nyt kuitenkin on viinikirjailijoiden sisäpiirin vitsi?

- Jotkin viinit tuoksuvat todella persoonallisilta mutta silti houkuttelevilta. Kun viiniin alkaa tulla tämäntyyppisiä aromeja, voi sanoa viinissä olevan "alkavaa dekadenssia" tai "orastavaa eläimellisyyttä".


Onneksi opin korkkivian...

Vilkuna järjesti Tiede-lehden toimitukselle viinipruuvin, jossa maisteltiin kolmea valko- ja kolmea punaviiniä. Rakastuin ylettömän tammiseen kalifornialaiseen chardonnayhin, jota alan harrastaja tuskin pitäisi kovin hienostuneena. Ranskalaista alkuperälleen uskollista chardonnayta en erottaisi tiskiaineesta.

En lannistu. Uskon selviytyväni työpaikan illallisista muutamalla perussäännöllä. Punaviinit ovat yleensä hienompia kuin valkoviinit. Pinot Noir on hienompi rypäle kuin Merlot, sen opin elokuvasta Sideways. Yletöntä tammisuutta pitää kritisoida.

Toimittajana osaan kyllä keksiä hauskoja adjektiiveja. Pääasia, etten jää kiinni silloin, kun sommelier maistattaa viinin - jos se tehtävä osuu minulle.

Käytännössä maistatuksen ainoa riski on luonnonkorkilla suljettujen pullojen mahdollinen korkkivika. Sen aiheuttaa trikloorianisoli, jonka pistävän tuoksun tarkka nenä voi erottaa biljoonasosan pitoisuuksista.

Ihmisten erotuskynnysten välinen vaihtelu on kuitenkin tässäkin valtava. Entä jos kuulunkin niihin, jotka tarvitsevat miljardisosan pitoisuuden? Siinä ei verbaalinen bluffaaminen auta.

Pruuvissa kiersi korkki, jossa tätä koko viinin ummehtuneeksi pilaavaa virhemolekyyliä oli. Tunnistin pistävän hajun selvästi. Ei siis hätää.


...vai miten se menikään

Takaisin VTT:lle. Olen mustaherukan tuoksumaailmasta jo melkein pyörryksissä, kun Heiniö tarjoaa minulle haistettavaksi vielä folioon käärittyä isoa virvoitusjuomapulloa. Se ei kuulemma enää liity mustaherukkaan.

Hölskytän pulloa, avaan korkin ja erotan heikon tuoksun. En osaa sanoa, onko se miellyttävä vai epämiellyttävä.

Jos tätä aromia olisi viinissä, herkkämakuiset asiantuntijat ehkä osaisivat arvostaa sitä, ajattelen.

- Se on trikloorianisoli eli viinin korkkivika, Heiniö kertoo.

Niinpä. Pitäkää sommelier’t alkavat dekadenssinne. Lähteekö kukaan kaljalle?



Viiniarviositaatit:
Trapiche Pinot Noir Oak Cask:
www.pirkka.fi/ruoka/reseptihaku/resepti/?id=256&rname=ranskalainen_sipulipiiras

Montana Sauvignon Blanc 2007, Montana Wines, Uusi-Seelanti

www.mtv3.fi/koti/viinibaari/ajankohtaista.shtml?630790


Lähteenä on käytetty myös ammattikorkeakouluihin suunnattua oppikirjaa Aistit ammattikäyttöön (Hely Tuorila, Kirsti Parkkinen & Katri Tolonen, WSOY 2008).

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.