Alkuperäinen huijari veti aikeissaan vesiperän, mutta vieläkään taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.


taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.




Toukokuun 14. päivä vuonna 1864 valkeni Ranskassa kuin mikä tahansa päivä. Ranskan tiedeakatemian tutkijat kiivailivat, voiko elottomasta aineesta syntyä eliöitä. Kemisti ja mikrobiologi Louis Pasteur oli kuukausi aikaisemmin todistanut, ettei elämän spontaani sikiäminen maapallolla ollut mahdollista. Tämä jätti takaportin auki hänen vastustajilleen. Jos ei maapallolla, ehkä ulkoavaruudessa. Ehkä elämä oli satanut tänne taivaankappaleiden mukana.

Kuin sattuman oikusta juuri tuona päivänä Etelä-Ranskaan Orgueil’n kylän lähistölle tömähti kymmeniä meteoriitin kappaleita. Suurin murikka siirrettiin Montaubanin luonnonhistorialliseen museoon, pienemmät jaettiin muihin Euroopan maihin.


Tyhjäksi tuomittu yllätti

Orgueil’n meteoriitti ei ollut mitä tahansa kiveä, vaan harvinaista hiilikondriittia, josta nykyäänkin tunnetaan vain muutamia näytteitä. Se vaikutti oivalliselta keinolta ratkaista kiista elämän synnystä.

Jo 31. toukokuuta tiedemies Stanislas Cloëz tarkasteli kiviä ja oli näkevinään niissä merkkejä "organisoituneesta aineesta". Kun tunnetut kemistit Gabriel-Auguste Dubrée ja Marcellin Berthelot vahvistivat omissa analyyseissään havainnot eloperäisestä aineksesta, kimpaleisiin tarttui myös Pasteur. Hän todisti huolellisin kokein, ettei meteoriitista eristetyissä koepaloissa kasvanut minkäänlaisia mikro-organismeja.

Orgueil’n meteoriitti unohtui ja olisi varmaan jäänyt lopullisesti unohduksiin, ellei tapahtumien kulku olisi saanut mitä oudointa käännettä 1960-luvun alussa.

Meteoriittien tutkija Bartholomew Nagy kertoi Nature-lehdessä löytäneensä Orgueil’n meteoriitista merkkejä mikroskooppisista fossiileista. Raportista inspiroituneena chicagolaisprofessori Edward Anders pyysi Montaubanista meteoriittia lainaksi. Hän sai museosta kaksi näytettä, joista toisen hän analysoi itse kollegoineen ja toisen lähetti Nagyn laboratorioon. Nagyn näytteestä ei paljastunut mitään ihmeellistä, mutta Andersin ryhmä lähes putosi laboratoriojakkaroiltaan: kivestä löytyi kokonainen kasvin siemen ja hiilenmurusia.


Vahinko, aito vai pilaa?

Löytö oli täysin mahdoton. Andersin ryhmä selvitti luonnollisesti ensimmäisenä, olisivatko siemen ja hiilet voineet joutua meteoriittiin vahingossa, kun se putosi maahan. Näytteen läpivalaisu osoitti, ettei tämä ollut mahdollista. Vielä sensaatiomaisempi mahdollisuus oli, että siemen ja hiili olisivat peräisin ulkoavaruudesta. Tutkimukset kuitenkin kertoivat, että siemen kuului vihvilälajille, jota kasvaa Orgueil’n lähistöllä.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi huijaus. Sekään ei ensin vaikuttanut todennäköiseltä meteoriitin ominaisuuksien tähden.

Jos hiilikondriitin kastelee, se muuttuu pehmeäksi kuin muovailuvaha, joten periaatteessa keppostelijan olisi ollut helppo työntää kiven sisään mitä vain. Ongelmia tuotti se, että ilmakehän läpi syöksyessään meteoriitti kuumenee ja sen pintaan palaa kirkas, lasimainen kerros. Se ei kuitenkaan kestä vettä, joten kastellussa kivessä sitä ei olisi ollut. Orgueil’n näytteessä lasitus loisti eheänä.

Aikansa ihmeteltyään Andersin ryhmä hoksasi, että lasitus oli liimaa. Joku oli nähnyt suuren vaivan pehmittäessään näytteen, muovaillessaan sen takaisin muotoonsa ja entisöidessään pinnan liimalla.

Huijauksen alkuperä ei koskaan selvinnyt, mutta pilan täytyi olla peräisin 1860-luvulta, sillä Montaubanin museo oli säilyttänyt meteoriittiaan sinetöidyssä astiassa. Ilmeisesti joku oli halunnut vauhdittaa tuolloista keskustelua elämän spontaanista synnystä. Mahtoi tekijää harmittaa, kun huijaus jäi aikalaisilta huomaamatta.


Elämänmerkit taas esillä

Orgueil’n meteoriitin tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Vuosituhannen vaihteessa sen kappaleita oli taas tutkinnassa, ja 2001 Scripps-instituutin ja Leidenin observatorion ryhmä julkaisi Pnas-lehdessä raportin, joka nosti meteoriitin eksoelämän spekulaatioihin. Tällä kertaa kimpaleista oli paljastunut Maassa tuntemattomia aminohappoja.

Entisestään polemiikki yltyi 2004, kun Nasan Richard Hoover ilmoitti kansainvälisessä symposiumissa löytäneensä Orgueil’n näytteistä fossiilin kaltaisia rakenteita, jotka muistuttivat Maan sinibakteerikasvustoja mutta eivät voineet olla Maasta. Täällä näitä mikrobeja syntyy vain vedessä ja auringonvalon avittamana, eivätkä tutkitut kappaleet olleet nähneet kumpaakaan.

Suurin osa mikrobiologeista ei ole hyväksynyt Hooverin väitteitä. Keskustelu elämän synnystä jatkuu.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25795
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.