Alkuperäinen huijari veti aikeissaan vesiperän, mutta vieläkään taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.


taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.




Toukokuun 14. päivä vuonna 1864 valkeni Ranskassa kuin mikä tahansa päivä. Ranskan tiedeakatemian tutkijat kiivailivat, voiko elottomasta aineesta syntyä eliöitä. Kemisti ja mikrobiologi Louis Pasteur oli kuukausi aikaisemmin todistanut, ettei elämän spontaani sikiäminen maapallolla ollut mahdollista. Tämä jätti takaportin auki hänen vastustajilleen. Jos ei maapallolla, ehkä ulkoavaruudessa. Ehkä elämä oli satanut tänne taivaankappaleiden mukana.

Kuin sattuman oikusta juuri tuona päivänä Etelä-Ranskaan Orgueil’n kylän lähistölle tömähti kymmeniä meteoriitin kappaleita. Suurin murikka siirrettiin Montaubanin luonnonhistorialliseen museoon, pienemmät jaettiin muihin Euroopan maihin.


Tyhjäksi tuomittu yllätti

Orgueil’n meteoriitti ei ollut mitä tahansa kiveä, vaan harvinaista hiilikondriittia, josta nykyäänkin tunnetaan vain muutamia näytteitä. Se vaikutti oivalliselta keinolta ratkaista kiista elämän synnystä.

Jo 31. toukokuuta tiedemies Stanislas Cloëz tarkasteli kiviä ja oli näkevinään niissä merkkejä "organisoituneesta aineesta". Kun tunnetut kemistit Gabriel-Auguste Dubrée ja Marcellin Berthelot vahvistivat omissa analyyseissään havainnot eloperäisestä aineksesta, kimpaleisiin tarttui myös Pasteur. Hän todisti huolellisin kokein, ettei meteoriitista eristetyissä koepaloissa kasvanut minkäänlaisia mikro-organismeja.

Orgueil’n meteoriitti unohtui ja olisi varmaan jäänyt lopullisesti unohduksiin, ellei tapahtumien kulku olisi saanut mitä oudointa käännettä 1960-luvun alussa.

Meteoriittien tutkija Bartholomew Nagy kertoi Nature-lehdessä löytäneensä Orgueil’n meteoriitista merkkejä mikroskooppisista fossiileista. Raportista inspiroituneena chicagolaisprofessori Edward Anders pyysi Montaubanista meteoriittia lainaksi. Hän sai museosta kaksi näytettä, joista toisen hän analysoi itse kollegoineen ja toisen lähetti Nagyn laboratorioon. Nagyn näytteestä ei paljastunut mitään ihmeellistä, mutta Andersin ryhmä lähes putosi laboratoriojakkaroiltaan: kivestä löytyi kokonainen kasvin siemen ja hiilenmurusia.


Vahinko, aito vai pilaa?

Löytö oli täysin mahdoton. Andersin ryhmä selvitti luonnollisesti ensimmäisenä, olisivatko siemen ja hiilet voineet joutua meteoriittiin vahingossa, kun se putosi maahan. Näytteen läpivalaisu osoitti, ettei tämä ollut mahdollista. Vielä sensaatiomaisempi mahdollisuus oli, että siemen ja hiili olisivat peräisin ulkoavaruudesta. Tutkimukset kuitenkin kertoivat, että siemen kuului vihvilälajille, jota kasvaa Orgueil’n lähistöllä.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi huijaus. Sekään ei ensin vaikuttanut todennäköiseltä meteoriitin ominaisuuksien tähden.

Jos hiilikondriitin kastelee, se muuttuu pehmeäksi kuin muovailuvaha, joten periaatteessa keppostelijan olisi ollut helppo työntää kiven sisään mitä vain. Ongelmia tuotti se, että ilmakehän läpi syöksyessään meteoriitti kuumenee ja sen pintaan palaa kirkas, lasimainen kerros. Se ei kuitenkaan kestä vettä, joten kastellussa kivessä sitä ei olisi ollut. Orgueil’n näytteessä lasitus loisti eheänä.

Aikansa ihmeteltyään Andersin ryhmä hoksasi, että lasitus oli liimaa. Joku oli nähnyt suuren vaivan pehmittäessään näytteen, muovaillessaan sen takaisin muotoonsa ja entisöidessään pinnan liimalla.

Huijauksen alkuperä ei koskaan selvinnyt, mutta pilan täytyi olla peräisin 1860-luvulta, sillä Montaubanin museo oli säilyttänyt meteoriittiaan sinetöidyssä astiassa. Ilmeisesti joku oli halunnut vauhdittaa tuolloista keskustelua elämän spontaanista synnystä. Mahtoi tekijää harmittaa, kun huijaus jäi aikalaisilta huomaamatta.


Elämänmerkit taas esillä

Orgueil’n meteoriitin tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Vuosituhannen vaihteessa sen kappaleita oli taas tutkinnassa, ja 2001 Scripps-instituutin ja Leidenin observatorion ryhmä julkaisi Pnas-lehdessä raportin, joka nosti meteoriitin eksoelämän spekulaatioihin. Tällä kertaa kimpaleista oli paljastunut Maassa tuntemattomia aminohappoja.

Entisestään polemiikki yltyi 2004, kun Nasan Richard Hoover ilmoitti kansainvälisessä symposiumissa löytäneensä Orgueil’n näytteistä fossiilin kaltaisia rakenteita, jotka muistuttivat Maan sinibakteerikasvustoja mutta eivät voineet olla Maasta. Täällä näitä mikrobeja syntyy vain vedessä ja auringonvalon avittamana, eivätkä tutkitut kappaleet olleet nähneet kumpaakaan.

Suurin osa mikrobiologeista ei ole hyväksynyt Hooverin väitteitä. Keskustelu elämän synnystä jatkuu.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti
Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.