Alkuperäinen huijari veti aikeissaan vesiperän, mutta vieläkään taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.


taivaallisen murikan laadusta ei ole syntynyt sopua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Toukokuun 14. päivä vuonna 1864 valkeni Ranskassa kuin mikä tahansa päivä. Ranskan tiedeakatemian tutkijat kiivailivat, voiko elottomasta aineesta syntyä eliöitä. Kemisti ja mikrobiologi Louis Pasteur oli kuukausi aikaisemmin todistanut, ettei elämän spontaani sikiäminen maapallolla ollut mahdollista. Tämä jätti takaportin auki hänen vastustajilleen. Jos ei maapallolla, ehkä ulkoavaruudessa. Ehkä elämä oli satanut tänne taivaankappaleiden mukana.

Kuin sattuman oikusta juuri tuona päivänä Etelä-Ranskaan Orgueil’n kylän lähistölle tömähti kymmeniä meteoriitin kappaleita. Suurin murikka siirrettiin Montaubanin luonnonhistorialliseen museoon, pienemmät jaettiin muihin Euroopan maihin.


Tyhjäksi tuomittu yllätti

Orgueil’n meteoriitti ei ollut mitä tahansa kiveä, vaan harvinaista hiilikondriittia, josta nykyäänkin tunnetaan vain muutamia näytteitä. Se vaikutti oivalliselta keinolta ratkaista kiista elämän synnystä.

Jo 31. toukokuuta tiedemies Stanislas Cloëz tarkasteli kiviä ja oli näkevinään niissä merkkejä "organisoituneesta aineesta". Kun tunnetut kemistit Gabriel-Auguste Dubrée ja Marcellin Berthelot vahvistivat omissa analyyseissään havainnot eloperäisestä aineksesta, kimpaleisiin tarttui myös Pasteur. Hän todisti huolellisin kokein, ettei meteoriitista eristetyissä koepaloissa kasvanut minkäänlaisia mikro-organismeja.

Orgueil’n meteoriitti unohtui ja olisi varmaan jäänyt lopullisesti unohduksiin, ellei tapahtumien kulku olisi saanut mitä oudointa käännettä 1960-luvun alussa.

Meteoriittien tutkija Bartholomew Nagy kertoi Nature-lehdessä löytäneensä Orgueil’n meteoriitista merkkejä mikroskooppisista fossiileista. Raportista inspiroituneena chicagolaisprofessori Edward Anders pyysi Montaubanista meteoriittia lainaksi. Hän sai museosta kaksi näytettä, joista toisen hän analysoi itse kollegoineen ja toisen lähetti Nagyn laboratorioon. Nagyn näytteestä ei paljastunut mitään ihmeellistä, mutta Andersin ryhmä lähes putosi laboratoriojakkaroiltaan: kivestä löytyi kokonainen kasvin siemen ja hiilenmurusia.


Vahinko, aito vai pilaa?

Löytö oli täysin mahdoton. Andersin ryhmä selvitti luonnollisesti ensimmäisenä, olisivatko siemen ja hiilet voineet joutua meteoriittiin vahingossa, kun se putosi maahan. Näytteen läpivalaisu osoitti, ettei tämä ollut mahdollista. Vielä sensaatiomaisempi mahdollisuus oli, että siemen ja hiili olisivat peräisin ulkoavaruudesta. Tutkimukset kuitenkin kertoivat, että siemen kuului vihvilälajille, jota kasvaa Orgueil’n lähistöllä.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi huijaus. Sekään ei ensin vaikuttanut todennäköiseltä meteoriitin ominaisuuksien tähden.

Jos hiilikondriitin kastelee, se muuttuu pehmeäksi kuin muovailuvaha, joten periaatteessa keppostelijan olisi ollut helppo työntää kiven sisään mitä vain. Ongelmia tuotti se, että ilmakehän läpi syöksyessään meteoriitti kuumenee ja sen pintaan palaa kirkas, lasimainen kerros. Se ei kuitenkaan kestä vettä, joten kastellussa kivessä sitä ei olisi ollut. Orgueil’n näytteessä lasitus loisti eheänä.

Aikansa ihmeteltyään Andersin ryhmä hoksasi, että lasitus oli liimaa. Joku oli nähnyt suuren vaivan pehmittäessään näytteen, muovaillessaan sen takaisin muotoonsa ja entisöidessään pinnan liimalla.

Huijauksen alkuperä ei koskaan selvinnyt, mutta pilan täytyi olla peräisin 1860-luvulta, sillä Montaubanin museo oli säilyttänyt meteoriittiaan sinetöidyssä astiassa. Ilmeisesti joku oli halunnut vauhdittaa tuolloista keskustelua elämän spontaanista synnystä. Mahtoi tekijää harmittaa, kun huijaus jäi aikalaisilta huomaamatta.


Elämänmerkit taas esillä

Orgueil’n meteoriitin tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Vuosituhannen vaihteessa sen kappaleita oli taas tutkinnassa, ja 2001 Scripps-instituutin ja Leidenin observatorion ryhmä julkaisi Pnas-lehdessä raportin, joka nosti meteoriitin eksoelämän spekulaatioihin. Tällä kertaa kimpaleista oli paljastunut Maassa tuntemattomia aminohappoja.

Entisestään polemiikki yltyi 2004, kun Nasan Richard Hoover ilmoitti kansainvälisessä symposiumissa löytäneensä Orgueil’n näytteistä fossiilin kaltaisia rakenteita, jotka muistuttivat Maan sinibakteerikasvustoja mutta eivät voineet olla Maasta. Täällä näitä mikrobeja syntyy vain vedessä ja auringonvalon avittamana, eivätkä tutkitut kappaleet olleet nähneet kumpaakaan.

Suurin osa mikrobiologeista ei ole hyväksynyt Hooverin väitteitä. Keskustelu elämän synnystä jatkuu.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla