Uuden ajan alkuun asti Johannalla oli paikkansa Rooman paavien elämäkerrastossa ja patsasgalleriassa. Sitten kirkko kielsi hänet - pitävin perustein, osoittaa nykytutkimus.

Myyttien takanaArtikkelisarjassa kerrotaan historian henkilöistä, joista tiedetään enemmän värikkäitä tarinoita kuin tosiasioita.

TEKSTI:Tuomas Heikkilä

Uuden ajan alkuun asti Johannalla oli paikkansa Rooman paavien elämäkerrastossa ja patsasgalleriassa. Sitten kirkko kielsi hänet -  pitävin perustein, osoittaa nykytutkimus.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004

Paavi Leon jälkeen paavina oli Johannes Anglicus, Mainzista kotoisin. Hän hallitsi kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja neljä päivää. Hän oli, kuten kerrotaan, nainen.

Nuorella iällä hän oli mieheksi pukeutuneena seurannut rakastajaansa Ateenaan, jossa hän menestyi kaikenlaisten tieteitten opinnoissa niin, ettei hänelle löytynyt vertaa. Sitten hän siirtyi Roomaan, jossa hän - edelleen mieheksi pukeutuneena - opetti latinaa, grammatiikkaa ja dialektiikkaa suurille oppineillekin. Koska hänen elämäntapojaan ja oppineisuuttaan arvostettiin koko Roomassa, hänet valittiin yksimielisesti paaviksi.

Paavina ollessaan hän tuli kuitenkin raskaaksi. Pitkälle edenneestä tilastaan huolimatta hän lähti kerran Pietarinkirkolta kohti Lateraanikirkkoa. Kun hän oli Colosseumin ja San Clementen kirkon välillä, synnytys alkoi. Hän kuoli synnytykseen, ja hänet haudattiin samaan paikkaan. Vieläkin paavit välttävät käyttämästä tuota tietä, minkä uskotaan johtuvan tästä tapahtumasta. Tämän Johanneksen nimeä ei löydy pyhien paavien luettelosta hänen sukupuolensa vuoksi.

Ensin totta, sitten valhetta

Tarinan Johannes Anglicuksesta kertoo yksi keskiajan arvostetuimmista historioitsijoista, dominikaaniteologi Martinus Troppaulainen. Kertomus sisältyy Keisarien ja paavien kronikkaan, jonka Martinus laati 1270-luvulla työskennessään paavi Aleksanteri IV:n hovissa.

Martinuksen kronikka oli keskiajalla hyvin suosittu teos, joten kertomus 800-luvun puolivälissä vaikuttaneen naispaavin värikkäästä ja dramaattisesti päättyneestä elämästä levisi laajalle ja iskostui ihmisten mieleen.

Halki keskiajan kertomusta pidettiin yleisesti todenperäisenä, joskin 1400-luvulla muutamat humanistit, kuten paavi Pius II, alkoivat epäillä sitä sepitteeksi. Johannan patsas kuitenkin pysyi muiden paavien muotokuvien joukossa Sienan katedraalissa, joka aika ajoin palveli peräti kristikunnan pääkirkkona. Johanna löysi tiensä myös paavien viralliseen elämäkerrastoon, jonka Bartolomeo Platina kirjoitti vuonna 1475.

Uuden ajan alusssa 1500-luvulla suhtautuminen Johannaan muuttui. Kun protestanttiset uskonpuhdistajat haastoivat paavin vallan ja opin puhtauden ja alkoivat käyttää naispaavin tarinaa esimerkkinä katolisen kirkon turmeltuneisuudesta, paavin kuuria kielsi Johannan historiallisuuden ja siirsi hänet mielikuvitushahmojen joukkoon.

Liikkeellä monia muunnelmia

Historioitsijan tehtävä on rekonstruoida menneisyyttä ja parhaassa tapauksessa ymmärtääkin sitä. Jotta Johannan tapauksen selvittäminen ei muodostuisi liian helpoksi, alussa lainaamani Martinus Troppaulaisen kuvaus ei ole ainoa naispaavista kerrottu tarina.

Ensimmäisen kerran naispaavi ilmaantuu kristilliseen kertomusperinteeseen jo parikymmentä vuotta aiemmin, 1200-luvun puolimaissa. Dominikaani Johannes Maillylainen kertoo, tosin nimeä mainitsematta, 1000-luvun lopulla eläneestä naisesta, jonka onnistui mieheksi naamioituneena nousta ensin paavin kuurian notaariksi, sitten kardinaaliksi ja lopulta paaviksi. Kun paavi eräänä päivänä nousi hevosensa selkään, hänen sukupuolensa paljastui, sillä hänen synnyttämisensä aika tuli ja hän synnytti pojan. Kansa raivostui paavinviran häpäisystä ja kivitti paavittaren kuoliaaksi.

Pian Johannes Maillylaisen jälkeen naispaavista - edelleen nimettömästä - kirjoittaa Stephanus Bourbonilainen. Hänen kertomuksensa seuraa tärkeimmiltä osiltaan Johanneksen viitoittamia polkuja.

Mitä ilmeisimmin tarinat naispaavista olivat niin herkullisia, ettei Martinus Troppaulainen malttanut olla tarttumatta niihin ja parantelematta niitä. Hän etsi paavittarelle nimen, ajoitti hänen valtakautensa parisataa vuotta aiemmaksi Leo IV:n ja Benedictus III:n väliin ja lisäsi tapahtumiin uusia yksityiskohtia.

Martinuksella toinenkin tarina

Tutkijoiden kiusaksi Martinus Troppaulainen ei edes tyytynyt yhteen kertomukseen. Hänen jäljiltään tunnetaan toinenkin versio.

Tässä tarinassa paavi Johanna lankeaa naisellisen heikkoutensa vuoksi lihan houkutuksiin ja harjoittaa haureutta erään diakoninsa kanssa. Nyt Johanna ei kuole synnytykseen, vaan kuuria erottaa hänet tehtävästään ja lähettää hänet luostariin mietiskelemään Eevan syntejä. Johannan poika puolestaan valitsee kirkollisen uran ja etenee Ostian, Rooman satamakaupungin, kardinaalipiispaksi saakka.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Johanna pyytää poikaansa hautaamaan hänet paikkaan, jossa synnytys oli tapahtunut. Kiittämätön poika kuitenkin laiminlyö pyynnön ja hautaa äitinsä Ostian tuomiokirkkoon. Sittemmin Johannan haudalla tapahtuu ihmeitä, mikä todistaa hänen pyhyydestään.

Martinus Troppaulaisen kahdesta versiosta ensimmäinen saavutti kaikessa dramaattisuudessaan laajemman suosion, ja sitä käyttivät pohjana uudet kronikoitsijat kehitellessään lisää muunnelmia. Vielä myöhäiskeskiajalla kertomukseen lisättiin pikantteja yksityiskohtia sinne tänne.

Pohjana urbaanit legendat

Miksi tarina naispaavista sai niin monenlaisia muotoja? Muuntelivatko kronikoitsijat tarinaa pelkästä muuntelemisen ilosta? Onko jokin tarinoista todempi kuin jokin toinen? Mistä tarina alkuaan on peräisin?

Niin katolinen kuin protestanttinen historiantutkimus on esittänyt tarinan synnylle useita mahdollisia alkusyitä. Yhden vaihtoehdon mukaan tarina juontuisi Roomassa liikkuneista kansantarinoista, aikansa urbaaneista legendoista.

Kronikassaan varsin laajaan lähdemateriaaliin nojautunut Martinus Troppaulainen kenties tukeutui tarinaan antiikin aikaisesta patsaasta, joka oli seissyt kujalla San Clementen kirkon lähellä. Se esitti aikuista ja lasta, ja piirtokirjoituksen perusteella kansa oli tulkinnut hahmot naispaaviksi ja hänen pojakseen. Nykykäsityksen mukaan patsas - jos se tosiaan oli olemassa - esitti miestä, kristinuskon kanssa kilpailleen Mithran kultin pappia. San Clementen alta on näet löydetty kyseisen, vain miehille sallitun kultin palvontapaikka.

Muistomerkki - tai oikeammin kaksi - lienee ollut tärkeässä osassa myös Johannes Maillylaisen ja Stephanus Bourbonilaisen kertomusten synnyssä. Heidän uskotaan sijoittaneen paavittarensa 1000-luvulle paavien tuonaikaisten virkaanastujaismenojen perusteella.

Kun paaviksi valittu vihittiin paaviksi, hän istuutui seremonioiden kuluessa kahdelle Lateraanikirkon edustalla sijainneelle reiälliselle porfyyri-istuimelle. Istuimet symboloivat paavin maallista ja hengellistä valtaistuinta, mutta kansan suussa rituaali kääntyi paavin miehisen sukupuolen varmistamiseksi. Kronikoitsijoiden arvellaan puolestaan käyttäneen käänteistä päättelyä: jos kulloisenkin paavin viriliteetistä on erikseen varmistuttava, kaikki aiemmin hallinneet paavit eivät olleet miehiä.

Rooma oli pikkukaupunki

Ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisa-toina, Rooman imperiumin mahtavim-pina päivinä, Roomaa sanottiin maa-ilman suurimmaksi ja uljaimmaksi kau-pungiksi. Sydänkeskiajalla, kun Roo-massa alettiin kertoa tarinaa paavi Johannasta, vaikutelma oli tyystin toinen. Asukasluku oli huvennut yli miljoonasta muutamiin kymmeniintu-hansiin, ja antiikin komeat monumentit kasvoivat ruohoa.

Silti kaupunki veti pyhiinvaeltajia, ai-kansa turisteja, olihan se koko läntisen kristikunnan pääkaupunki, jossa saat-toi kulkea pyhien paavien jalanjälkiä ja vierailla monilla pyhillä paikoilla, kuten Rooman kirkon perustajan apostoli Pietarin haudalla.

Keskiajan lopulla Roomassa katseltiin jälleen myös antiikin saavutuksia. Muistomerkit alkoivat kiinnostaa sen jälkeen, kun renessanssiksi kutsuttu kulttuurivirtaus nosti antiikin uudelleen arvoon.

1 Pietarinkirkko. Apostoli Pietarin haudan paikalle rakennettiin ensim-mäinen pyhäkkö jo 100-luvulla. 300-luvulla se korvattiin näyttävällä basi-likalla, josta tuli katolisen kirkon pääpyhäkkö. Paavi Johannan kerro-taan lähteneen kohtalokkaalle viimei-selle matkalleen Pietarinkirkolta.

2 Paavittaren paljastumispaikka. Tarinan mukaan paavi Johanna oli jos-sakin Colosseumin ja San Clementen kirkon välillä, kun hänen synnytyksen-sä käynnistyi.

3 San Clemente. Kolmannelle paa-ville Clemensille pyhitetty kirkko on sekin Rooman vanhoja kristillisiä pyhäkköjä. Ensimmäinen kirkkoraken-nus valmistui jo 300-luvulla. Ennen kirkkoa paikalla seisoi Persiasta omak-sutun Mithran kultin temppeli.

4 Lateraanikirkko. Suuri, viisilai-vainen basilika toimi paavien kruu-najaiskirkkona. Tämän kirkon edessä seisoneista seremoniaistui-mista sai alkunsa tarina, jonka mukaan paavin sukupuoli piti varmistaa ennen virkaan vihkimistä. Toinen istuimista on edel-leen tallessa ja nähtävissä kirkon ristikäytävässä, vaikka kirkko on palanut pahoin useita kertoja. Kirkon vieressä sijaitsee Lateraanipalatsi, jossa paavit pitivät residenssiään vuoteen 1309 asti.

5 Pantheon. Kaikkien jumalien temp-peli on roomalaisen rakennustaiteen huippusaavutuksia. Pakanallinen py-häkkö muutettiin kristilliseksi kirkoksi 600-luvulla.

6 Capitolium. Linnavuori oli koko Rooman vallan symboli, aikansa maail-man napa, jossa seisoi roomalaisten pääjumalan Juppiterin valtava temppeli. Keskiajalla kukkulalla pitivät toimipaik-kaansa kaupungin virkamiehet.

7 Forum Romanum. Rooman valta-kunnan poliittisen, kaupallisen ja oikeu-dellisen elämän keskuksessa sijaitsivat mm. kuninkaan ja ylimmäisen papin virkatalot ja senaatin ja kansankokouk-sen istuntosalit.

8 Circus Maximus. Kaupungin suu-rimmalla stadionilla järjestettiin rat-sastus-, valjakkoajo- ja urheilukilpailuja vuoteen 549. Katsomoon mahtui jopa 250 000 ihmistä.

9 Colosseum. Koko roomalaisen maailman suurin, noin 50 000-70 000 katsojan amfiteatteri oli tärkeä huvi-keskus. Tänne kansa kokoontui seu-raamaan ilmaisia gladiaattoritaisteluja, kunnes ne kiellettiin vuonna 404; villieläinten ottelut jatkuivat vuoteen 523 asti.

Paavi panetteli idän piispaa

Nykyisen historiantutkimuksen valossa näyttää selvältä, että Pyhää istuinta ovat aina hallinneet miehet. Paavi Johanna ei ole historiallinen henkilö.

Yksikään aikalaislähde ei kertaakaan mainitse häntä, eikä paavien valtakausista löydy Johannan mentävää aukkoa sen enempää 800-luvulta kuin 1000-luvultakaan. Koko hänen tarinansa on ilmeisen tietoisen kehitystyön tulos, koska se täyttyy vähin erin uusilla, yhä dramaattisemmilla yksityiskohdilla.

Miksi tarina sitten laadittiin. Mihin sitä tarvittiin? On mahdollista, että naispuolisella paavilla tehtiin kirkkopolitiikkaa - vieläpä useaan otteeseen.

Ensimmäinen tapaus löytyy kirjeestä, jonka paavi Leo IX kirjoitti vuonna 1053. Paavi kertoo kuulleensa, että Konstantinopolissa piispoina olisi ollut eunukkeja ja kerran peräti nainen.

Kun otetaan huomioon, että Leo laati kirjeensä vain vuotta ennen kuin Rooman ja Konstantinopolin oppi- ja valtariidat johtivat lännen ja idän kirkkokuntien eroon, on selvää, että läntisen kristikunnan johtaja käytti nainen piispana -teemaa lyömäaseena todistaakseen, kuinka alas idän kirkko oli vajonnut. Nainen kirkon johdossa oli häväistys, sillä piispanistuimet kuuluivat miehille.

Kronikat irvivät omia

1200-luvun dominikaanikronikoitsijoiden motiivit lienevät olleet samantapaiset kuin Leo IX:n, vaikka kritiikki kohdistuikin omaan läntiseen kirkkoon. Heidän tarkoituksensa oli osoittaa, millaisessa alennustilassa Rooman kirkko oli ollut aikaisempina vuosisatoina, ja näin kiinnittää huomio kirjoitushetken paavien hyveisiin. Nainen paavinistuimella sopi tarkoitukseen hyvin, sillä se oli kutakuinkin pöyristyttävintä, mitä keskiaikainen mieli saattoi kuvitella.

Käsitystä vahvistaa erityisesti paavin hovissa työskennelleen Martinus Troppaulaisen toiminta. Se herättää kysymyksen: miksi paaviuteen myönteisesti suhtautuva historioitsija kertoo menneestä alennustilasta peräti kahtena eri versiona?

Luonteva vastaus kuuluu: Martinus halusi luoda mahdollisimman vahvan kontrastin paavinistuimen hämärän menneisyyden ja oman suosijansa Aleksanteri IV:n hallintoajan välille.

Paaveista tuli pelinappuloita

Rooman kirkon hämärä menneisyys, jota sydänkeskiajan kirkolliset historiankirjoittajat irvailevat, on helppo löytää. 900-luvulla Euroopan ruhtinassuvut kävivät jatkuvia valtakiistoja ja paaveista tuli maallisten hallitsijoiden pelinappuloita.

Paavinistuimelle nousi toistamiseen marionettipaaveja, jotka toimivat milloin keisareiden, milloin rikkaiden roomalaisylimysten suostumuksella ja tuella. Monien paavien virkakausi jäi lyhyeksi, eikä pitkäjänteiseen kirkkopolitiikkaan ollut mahdollisuuksia.

Joidenkin historioitsijoiden mielestä Pyhän istuimen pimeä vuosisata voidaan aloittaa jo vuodesta 882, jolloin Johannes VII myrkytettiin hengiltä. Keskiajalla muuten huhuttiin, että tämä Johannes oli "naisellinen", joten Johannan tarinassa saattaa olla viittauksia häneen.

Useimmat tutkijat arvelevat kuitenkin, että Johannan tarina symboloi nimenomaan 900-lukua ja on satiirinen väännös jokun Johannes-nimisen paavin elämästä; Johannes on näet yleisin paavillinen nimi, ja 900-luvultakin Johanneksia löytyy useita. Toisaalta mainittakoon, että paavien luettelossa on myös Johanneksen mentävä aukko, sillä vuosina 1276-1277 hallinnut Johannes käyttää nimeä Johannes XXI, vaikka järjestysnumeroissa olisi ollut vuorossa XX. Arvattavasti tämä erhe on tarjonnut lisää pohjaa tarinoille myyttisestä naispaavista.

Tehtiin naispolitiikkaa

Johannan tarinan ytimestä löytyy myös keskiajalla hyvin suosittua karnevalismia, joka tarjosi tilaisuuden kääntää todellisuus nurin niskoin ja irtautua - sallituissa rajoissa - yhteiskunnan kahleista. Kertomus naispuolisesta kirkkoruhtinaasta otti kantaa yhteiskunnassa keskeiseen seikkaan, naisen asemaan kirkossa ja seurakunnassa.

Alkukirkossa naisten toimintaan suhtauduttiin ilmeisen myönteisesti, mutta paikkansa vakiinnutettuaan kirkko omaksui kielteisen kannan naisiin kirkollisten virkojen ja toimien haltijoina ja alkoi määrätietoisesti kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vielä 1000-luvulla naisia oli joissakin alemmissa viroissa, mutta sen jälkeen niistäkin tuli miesten yksinoikeus. Samaan aikaan alettiin kiinnittää huomiota papiston naimattomuuteen, johon aiemmin oli suhtauduttu varsin leväperäisesti.

Tähän taustaan 1200-luvun kronikat sopivat hyvin. Ne olivat osa kirkollista reformia - miesliikettä, jos asian niin haluaa muotoilla. Myös kronikoiden viesti on selvä: vaikka naisen on mahdollista saada oppia ja hoitaa virkaakin, hänen on parasta pysyä omalla paikallaan tai joudutaan vaikeuksiin: mitä tehdään, kun pappi tulee raskaaksi, kun on valittava yksityisen ja julkisen välillä? Papinhan kuului omistautua Jumalan ja kirkon palvelemiseen ilman huolia omaisista.

Sama kamppailu jatkuu

Tarina naispaavista viihdytti keskiajan ihmisiä, eikä kertomus ole myöhemminkään menettänyt kiinnostavuuttaan. Aina 1900-luvun alkupuolelle asti katolinen historiankirjoitus pyrki todistamaan, ettei naispaavia ole koskaan ollut. Vuosisadan loppupuolella etenkin yhdysvaltalainen naistutkimus taas ahkerasti puolusti Johannan historiallisuutta. Tämän lähestymistavan mukaan Johanna on voitu häivyttää historiasta asiakirjoja tuhoamalla ja paavien hallintoaikoja sormeilemalla.

Johanna on inspiroinut myös kuvataiteilijoita, romaanikirjailijoita, musikaalisäveltäjiä ja tv-dokumentaristeja. Ensi vuonna hänestä tehdään elokuvakin, jos Hollywoodin suunnitelmat toteutuvat.

Johannan tarinan vuosisatainen suosio osoittaa, että kertomus naisesta kirkon hierarkian huipulla kosketti ja koskettaa yhä jotain tärkeää. Lähemmin tarkasteltuna Johannan tapaus sisältää kaikki modernin tasa-arvo- ja naispappeuskeskustelun ainekset. Siitä löytyvät liioittelu ja panettelu, sokea sitoutuminen Raamatun tiettyyn tulkintaan ja vahvemman sukupuolen vastahankaisuus alistua naisvaltaan.

Kysymys naisten asemasta kirkossa oli niin monisyinen ja hankala, etteivät siihen löytäneet ratkaisua sen paremmin reformaattorit Martin Luther, Jean Calvin, Ulrich Zwingli ja John Knox kuin varhaisemmat kirkkoisät, paavit tai kardinaalitkaan. Kristikunnassa ja yhteiskunnassa kamppaillaan siis edelleen keskiajan teologeilta ja uuden ajan uskonpuhdistajilta kesken jääneiden kysymysten kanssa. N

Tuomas Heikkilä on Helsingin yliopiston yleisen historian professori. Hänen erikoisalaansa on keskiajan historia.