Sopivissa oloissa sinustakin kuoriutuu julmuri,sillä syrjintä on inhimillistä. Tämän osoittavat hätkähdyttävät kokeet.



Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2009


Kun Stanfordin yliopiston sosiaalipsykologian professori Philip Zimbardo näki Irakin Abu Ghraibin vankien rääkkäyksestä otetut valokuvat, ne tuntuivat järkyttävän tutuilta. Hän oli kokenut ennenkin, miten helposti aivan tavalliset yhdysvaltalaismiehet ja -naiset äityvät simputtajiksi ja jopa kiduttajiksi.

Zimbardon oma tutkimusryhmä oli luonut elokuussa 1971 Stanfordin psykologian laitoksen kellariin valevankilan nähdäkseen, mitä vankilaroolit nostavat esiin tavallisissa ihmisissä.

Viidentoista dollarin päiväpalkkio oli tuohon aikaan korkeakouluopiskelijalle suuri raha, joten koehenkilöiksi ilmaantui 70 tarjokasta. Heistä valittiin 18 älykästä, keskiluokkaista, rikos- ja huumerekisteritöntä sekä psyykkisesti ja fyysisesti tervettä nuorukaista. Kaikki olisivat halunneet vangeiksi, mutta yhdeksän arvottiin vartijoiksi työskentelemään kolmessa vuorossa.

Vangit valepidätettiin tekaistuin syyttein ja kiidätettiin vankilaan. Eläytyminen tapahtui tehokkaasti. Muutamassa päivässä vartijat alkoivat käyttää julmia otteita. Ensimmäinen vanki luhistui kahdessa päivässä ja toinen heti perään. Jopa Zimbardo häpeäkseen imaistui vankilanjohtajan rooliin, kunnes hänen kollegansa (ja tuleva vaimonsa) Christina Maslach sai puhuttua hänelle järkeä.
Koetta oli tarkoitus jatkaa kaksi viikkoa, mutta se oli pakko keskeyttää jo kuuden päivän jälkeen.


Syrjintä alkaa nopeasti

Vankilakokeen tapahtumat videoitiin Big Brother -tyyliin. Sen jälkeen, kun Yhdysvaltain hallitus ja armeija olivat väittäneet, että Abu Ghraibin kidutuksista oli vastuussa vain muutama mätämuna, Zimbardo katsoi videonauhansa uudelleen ja kirjoitti kirjan The Lucifer effect.

Kirja marssittaa historiasta, valevankilakokeesta ja kymmenista sosiaalipsykologisista kokeista murskaavat todisteet sille, että toisia syrjivä tai jopa tappava käytös lähtee lähes kenessä tahansa liikkeelle minuuteissa ja viimeistään tunneissa, kunhan tilanne on otollinen.

Zimbardon videonauhojen kuvista on koottu myös opettavainen diasarja, jossa on vertailun vuoksi viittauksia natsien keskitysleireihin ja Abu Ghraibin vankilan kuviin (www.lucifereffect.com).


Koetta kritisoitiin saman tien

Stanfordin valevankilakokeen aikoihin sosiaalipsykologiassa käytiin suurta kriisikeskustelua. Laboratoriokokeita alettiin vastustaa, koska ne edellyttivät peitetarinoita ja konstruoituja tilanteita. Etogenia, joka pyrkii tutkimaan ihmisiä heidän arjessaan, nosti päätään.
Etogenian pioneeri Rom Harré lohkaisi 1972: "Kohtele ihmisiä tieteellisissäkin tarkoituksissa ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja."
On totta, että valevankilakoe meni liian pitkälle. Samalla koe osoitti, ettei kukaan meistä voi etukäteen tietää, kuinka toimisi yllätettynä ja poikkeavassa tilanteessa.


Tappavaakin käskyä toteltiin

Zimbardon lukiotoveri New Yorkin Bronxista, myöhemmin Yalen yliopistossa toiminut sosiaalipsykologi Stanley Milgram lupasi 1960-luvun alussa 20-50-vuotiaille koehenkilöille neljä dollaria tunnilta, jos he suostuisivat osallistumaan opetuskokeeseen. Muistikokeessa opettajan tehtävänä oli antaa 30 voltin erin suureneva sähköisku, mikäli oppilas vastasi väärin.

Ennen koetta 40 psykiatria arveli, että vain yksi prosentti koehenkilöistä antaisi kuolettavan eli 450 voltin iskun. Todellisuudessa sellaisen suostui antamaan 65 prosenttia osallistujista.


Edes koiranpentu ei pysäyttänyt

Milgramin 1963 julkaisemasta kokeesta on tehty monia muunnelmia. Charles Sheridanin ja Richard Kingin versio vuodelta 1972 lienee koskettavin.

Milgramia oli kritisoitu siitä, että koehenkilöt kukaties arvasivat, ettei "oppilas" ollut todellinen. He eivät nähneet tätä, vaan ainoastaan kuulivat seinän takaa valituksen ja vihdoin kuolemanhiljaisuuden. Todellisuudessa äänet tulivatkin nauhalta.

Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.

Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.

Sheridanin ja Kingin kokeessa koiranpentuja "opetettiin" tieteen nimessä kuoliaaksi, ja historia osoittaa vastaavan häikäilemättömyyden helposti kohdistuvat myös ihmisiin.

Sodassa viholliset esineellistyvät ensin heikäläisiksi, koiriksi, karjaksi ja rotiksi ja lopulta tuhottaviksi syöpäläisiksi. Esineellistämisen huippuna voi pitää Treblinkan tuhoamisleirin komendantin Franz Stanglin selostusta liittoutuneiden kuulustelijoille: "Lasti prosessoitiin, ja toiminto pidettiin käynnissä."


Tarvitaan arjen sankaruutta

Sosiaalifilosofi Hannah Arendt tutki vuonna 1963 perusteellisesti juutalaisten joukkotuhon organisoijaa Adolf Eichmannia, ennen kuin tämä hirtettiin Jerusalemissa. Koska Eichmann osoittautui työnsä ulkopuolella mitä hurmaavimmaksi ihmiseksi, Arendt kehitti käsitteen banality of evil, pahuuden arkisuus.

Pahuuden vastapainoksi Zimbardo on määritellyt 12 erilaista sankaruuden luokkaa. Yksi niistä on banaali arjen sankaruus. Sankari on yksilö, joka panee itsensä likoon vapaaehtoisesti ja ilman henkilökohtaista pyydettä. Sankariteko on aina yhteiseen hyvään pyrkivä.

Sankaruuteen liittyy myös henkilökohtainen riski. Esimerkiksi Abu Ghraib -kuvat julkisuuteen saattanut Joe Darby joutui perheineen poliisisuojeluun, koska vihaiset amerikkalaiset katsoivat hänen pilanneen maansa maineen. Epäkohtien ja riskien osoittaminen ei välttämättä tee ihmisestä suosittua.


Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Aiheesta lisää: Philip Zimbardo, The Lucifer effect. Understanding how good people turn evil (Random House 2007)


Näin tehdään kiduttaja


Sosiaalipsykologien kokeista sekä brasilialaisia ja kreikkalaisia kiduttajia tutkimalla on saatu viitteitä siitä, miten kenestä tahansa kunnon kansalaisesta voidaan kasvattaa tunnoton kiduttaja.

Kivun tuottamisesta ja vallasta nauttivat sadistit karsiutuvat koulutusohjelmista pois, koska kiduttaminen vaatii kykyä luoda suhde kidutettuun. Jos kidutetaan liikaa, mahdollinen tietolähde kuolee tai tunnustaa mitä sattuu. Jos kidutus on liian lievää, kuulusteltava pitää salaisuutensa. Hyvä suhde takaa sen, että kiduttaja pystyy arvioimaan kullekin kuulusteltavalle sopivan kidutuksen määrän.

Kunnon kansalainen tarvitsee julman käytöksen oikeuttamiseen ylevän perusteen. Sellaisia ovat esimerkiksi kansallinen turvallisuus, totuuden paljastaminen ja tieteen edistäminen. Kiduttajien annetaan myös ymmärtää, että he ovat organisaation salaista ja elintärkeää eliittiä.

Värvätyn kanssa tehdään joko kirjallinen tai moraalinen työsopimus, jonka rikkominen maksaa vähintään luvatun palkkion menetyksen. Lisäksi kesken jättäminen viestisi, ettei henkilö ole sanojensa mittainen. Hankkeen johtaja antaa sen kuvan, että hän ymmärtää kokonaisuuden ja ottaa alaisensa tekemisistä kaiken vastuun.

Varsinainen koukku piilee siinä, että toiselle tuotettu tuska on aluksi mitätön. Milgramin kokeen "oppilaille" annettu ensimmäinen sähköisku oli vaivaiset 15 volttia. 30 voltin korotus ei tunnu missään, mutta vähitellen ollaan tappavissa lukemissa.


Tiedosta ryhmäpaine


Kirjassaan The Lucifer effect Philip Zimbardo luonnostelee vastaohjelmaa, jonka avulla voisimme sitouttaa ihmisiä laupiaiksi samarialaisiksi ja estää ketään lankeamasta kiduttajaksi.

Niin kauan kuin samarialaiskursseja ei yhteiskunnassamme järjestetä eikä sosiaalisia järjestelmiä ole rakennettu syrjintää hylkiviksi, meidän on syytä tarkkailla itse itseämme.

Kriittistä ajattelua kehittämällä ja kunnollisia perusteluja vaatimalla voimme valmentautua yllätysten ja painostuksen varalle.

Halu kuulua "sisäpiiriin" on ihmisellä myötäsyntyinen ja niin intensiivinen, että ryhmän mukana huumassa saatamme tehdä järkyttäviä tekoja.

Jokaisella ryhmällä on joko tiedostettu tai tiedostamaton johtaja, joka asettaa ryhmän normit. Käsite street smart kuvaa ihmistä, joka osaa hahmottaa todelliset valtasuhteet ja kykenee näkemään vaaratilanteet ennakolta. Jos huomaa, että ryhmä ei toimi eettisesti, kannattaa etäännyttää itsensä siitä tai kysyä neuvoa ulkopuoliselta. Jo kahden tai kolmen hengen oppositio voi auttaa vastustamaan ryhmäpainetta.

Tärkeintä ryhmäpaineen vastustamisessa on myöntää sen voima. Se, joka kuvittelee olevansa immuuni ryhmäpaineelle, hulahtaa ensimmäisenä paineen imuun.

On hyvä muistaa, että vaikka ryhmä- tai roolipaine voi tehdä teosta ymmärrettävän, vastuu on aina tekijän. Myöskään ylevä tarkoitus ei vapauta vastuusta.

Jos ryhmäpaine alkaa viedä syrjinnän ja raakuuksien tielle esimerkiksi halventavien vitsien tai puheiden muodossa, kannattaa vaihtaa eettisempään ryhmään.

Koska julmuuden ja toisten ihmisten esineellistämisen noidankehä alkaa pienestä etuilusta, vähemmistöille naureskelusta ja etuoikeuksien hamuamisesta, on tärkeää pysäyttää kierre heti alkuunsa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.