Sopivissa oloissa sinustakin kuoriutuu julmuri,sillä syrjintä on inhimillistä. Tämän osoittavat hätkähdyttävät kokeet.



Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2009

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Stanfordin yliopiston sosiaalipsykologian professori Philip Zimbardo näki Irakin Abu Ghraibin vankien rääkkäyksestä otetut valokuvat, ne tuntuivat järkyttävän tutuilta. Hän oli kokenut ennenkin, miten helposti aivan tavalliset yhdysvaltalaismiehet ja -naiset äityvät simputtajiksi ja jopa kiduttajiksi.

Zimbardon oma tutkimusryhmä oli luonut elokuussa 1971 Stanfordin psykologian laitoksen kellariin valevankilan nähdäkseen, mitä vankilaroolit nostavat esiin tavallisissa ihmisissä.

Viidentoista dollarin päiväpalkkio oli tuohon aikaan korkeakouluopiskelijalle suuri raha, joten koehenkilöiksi ilmaantui 70 tarjokasta. Heistä valittiin 18 älykästä, keskiluokkaista, rikos- ja huumerekisteritöntä sekä psyykkisesti ja fyysisesti tervettä nuorukaista. Kaikki olisivat halunneet vangeiksi, mutta yhdeksän arvottiin vartijoiksi työskentelemään kolmessa vuorossa.

Vangit valepidätettiin tekaistuin syyttein ja kiidätettiin vankilaan. Eläytyminen tapahtui tehokkaasti. Muutamassa päivässä vartijat alkoivat käyttää julmia otteita. Ensimmäinen vanki luhistui kahdessa päivässä ja toinen heti perään. Jopa Zimbardo häpeäkseen imaistui vankilanjohtajan rooliin, kunnes hänen kollegansa (ja tuleva vaimonsa) Christina Maslach sai puhuttua hänelle järkeä.
Koetta oli tarkoitus jatkaa kaksi viikkoa, mutta se oli pakko keskeyttää jo kuuden päivän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syrjintä alkaa nopeasti

Vankilakokeen tapahtumat videoitiin Big Brother -tyyliin. Sen jälkeen, kun Yhdysvaltain hallitus ja armeija olivat väittäneet, että Abu Ghraibin kidutuksista oli vastuussa vain muutama mätämuna, Zimbardo katsoi videonauhansa uudelleen ja kirjoitti kirjan The Lucifer effect.

Kirja marssittaa historiasta, valevankilakokeesta ja kymmenista sosiaalipsykologisista kokeista murskaavat todisteet sille, että toisia syrjivä tai jopa tappava käytös lähtee lähes kenessä tahansa liikkeelle minuuteissa ja viimeistään tunneissa, kunhan tilanne on otollinen.

Zimbardon videonauhojen kuvista on koottu myös opettavainen diasarja, jossa on vertailun vuoksi viittauksia natsien keskitysleireihin ja Abu Ghraibin vankilan kuviin (www.lucifereffect.com).


Koetta kritisoitiin saman tien

Stanfordin valevankilakokeen aikoihin sosiaalipsykologiassa käytiin suurta kriisikeskustelua. Laboratoriokokeita alettiin vastustaa, koska ne edellyttivät peitetarinoita ja konstruoituja tilanteita. Etogenia, joka pyrkii tutkimaan ihmisiä heidän arjessaan, nosti päätään.
Etogenian pioneeri Rom Harré lohkaisi 1972: "Kohtele ihmisiä tieteellisissäkin tarkoituksissa ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja."
On totta, että valevankilakoe meni liian pitkälle. Samalla koe osoitti, ettei kukaan meistä voi etukäteen tietää, kuinka toimisi yllätettynä ja poikkeavassa tilanteessa.


Tappavaakin käskyä toteltiin

Zimbardon lukiotoveri New Yorkin Bronxista, myöhemmin Yalen yliopistossa toiminut sosiaalipsykologi Stanley Milgram lupasi 1960-luvun alussa 20-50-vuotiaille koehenkilöille neljä dollaria tunnilta, jos he suostuisivat osallistumaan opetuskokeeseen. Muistikokeessa opettajan tehtävänä oli antaa 30 voltin erin suureneva sähköisku, mikäli oppilas vastasi väärin.

Ennen koetta 40 psykiatria arveli, että vain yksi prosentti koehenkilöistä antaisi kuolettavan eli 450 voltin iskun. Todellisuudessa sellaisen suostui antamaan 65 prosenttia osallistujista.


Edes koiranpentu ei pysäyttänyt

Milgramin 1963 julkaisemasta kokeesta on tehty monia muunnelmia. Charles Sheridanin ja Richard Kingin versio vuodelta 1972 lienee koskettavin.

Milgramia oli kritisoitu siitä, että koehenkilöt kukaties arvasivat, ettei "oppilas" ollut todellinen. He eivät nähneet tätä, vaan ainoastaan kuulivat seinän takaa valituksen ja vihdoin kuolemanhiljaisuuden. Todellisuudessa äänet tulivatkin nauhalta.

Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.

Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.

Sheridanin ja Kingin kokeessa koiranpentuja "opetettiin" tieteen nimessä kuoliaaksi, ja historia osoittaa vastaavan häikäilemättömyyden helposti kohdistuvat myös ihmisiin.

Sodassa viholliset esineellistyvät ensin heikäläisiksi, koiriksi, karjaksi ja rotiksi ja lopulta tuhottaviksi syöpäläisiksi. Esineellistämisen huippuna voi pitää Treblinkan tuhoamisleirin komendantin Franz Stanglin selostusta liittoutuneiden kuulustelijoille: "Lasti prosessoitiin, ja toiminto pidettiin käynnissä."


Tarvitaan arjen sankaruutta

Sosiaalifilosofi Hannah Arendt tutki vuonna 1963 perusteellisesti juutalaisten joukkotuhon organisoijaa Adolf Eichmannia, ennen kuin tämä hirtettiin Jerusalemissa. Koska Eichmann osoittautui työnsä ulkopuolella mitä hurmaavimmaksi ihmiseksi, Arendt kehitti käsitteen banality of evil, pahuuden arkisuus.

Pahuuden vastapainoksi Zimbardo on määritellyt 12 erilaista sankaruuden luokkaa. Yksi niistä on banaali arjen sankaruus. Sankari on yksilö, joka panee itsensä likoon vapaaehtoisesti ja ilman henkilökohtaista pyydettä. Sankariteko on aina yhteiseen hyvään pyrkivä.

Sankaruuteen liittyy myös henkilökohtainen riski. Esimerkiksi Abu Ghraib -kuvat julkisuuteen saattanut Joe Darby joutui perheineen poliisisuojeluun, koska vihaiset amerikkalaiset katsoivat hänen pilanneen maansa maineen. Epäkohtien ja riskien osoittaminen ei välttämättä tee ihmisestä suosittua.


Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Aiheesta lisää: Philip Zimbardo, The Lucifer effect. Understanding how good people turn evil (Random House 2007)


Näin tehdään kiduttaja


Sosiaalipsykologien kokeista sekä brasilialaisia ja kreikkalaisia kiduttajia tutkimalla on saatu viitteitä siitä, miten kenestä tahansa kunnon kansalaisesta voidaan kasvattaa tunnoton kiduttaja.

Kivun tuottamisesta ja vallasta nauttivat sadistit karsiutuvat koulutusohjelmista pois, koska kiduttaminen vaatii kykyä luoda suhde kidutettuun. Jos kidutetaan liikaa, mahdollinen tietolähde kuolee tai tunnustaa mitä sattuu. Jos kidutus on liian lievää, kuulusteltava pitää salaisuutensa. Hyvä suhde takaa sen, että kiduttaja pystyy arvioimaan kullekin kuulusteltavalle sopivan kidutuksen määrän.

Kunnon kansalainen tarvitsee julman käytöksen oikeuttamiseen ylevän perusteen. Sellaisia ovat esimerkiksi kansallinen turvallisuus, totuuden paljastaminen ja tieteen edistäminen. Kiduttajien annetaan myös ymmärtää, että he ovat organisaation salaista ja elintärkeää eliittiä.

Värvätyn kanssa tehdään joko kirjallinen tai moraalinen työsopimus, jonka rikkominen maksaa vähintään luvatun palkkion menetyksen. Lisäksi kesken jättäminen viestisi, ettei henkilö ole sanojensa mittainen. Hankkeen johtaja antaa sen kuvan, että hän ymmärtää kokonaisuuden ja ottaa alaisensa tekemisistä kaiken vastuun.

Varsinainen koukku piilee siinä, että toiselle tuotettu tuska on aluksi mitätön. Milgramin kokeen "oppilaille" annettu ensimmäinen sähköisku oli vaivaiset 15 volttia. 30 voltin korotus ei tunnu missään, mutta vähitellen ollaan tappavissa lukemissa.


Tiedosta ryhmäpaine


Kirjassaan The Lucifer effect Philip Zimbardo luonnostelee vastaohjelmaa, jonka avulla voisimme sitouttaa ihmisiä laupiaiksi samarialaisiksi ja estää ketään lankeamasta kiduttajaksi.

Niin kauan kuin samarialaiskursseja ei yhteiskunnassamme järjestetä eikä sosiaalisia järjestelmiä ole rakennettu syrjintää hylkiviksi, meidän on syytä tarkkailla itse itseämme.

Kriittistä ajattelua kehittämällä ja kunnollisia perusteluja vaatimalla voimme valmentautua yllätysten ja painostuksen varalle.

Halu kuulua "sisäpiiriin" on ihmisellä myötäsyntyinen ja niin intensiivinen, että ryhmän mukana huumassa saatamme tehdä järkyttäviä tekoja.

Jokaisella ryhmällä on joko tiedostettu tai tiedostamaton johtaja, joka asettaa ryhmän normit. Käsite street smart kuvaa ihmistä, joka osaa hahmottaa todelliset valtasuhteet ja kykenee näkemään vaaratilanteet ennakolta. Jos huomaa, että ryhmä ei toimi eettisesti, kannattaa etäännyttää itsensä siitä tai kysyä neuvoa ulkopuoliselta. Jo kahden tai kolmen hengen oppositio voi auttaa vastustamaan ryhmäpainetta.

Tärkeintä ryhmäpaineen vastustamisessa on myöntää sen voima. Se, joka kuvittelee olevansa immuuni ryhmäpaineelle, hulahtaa ensimmäisenä paineen imuun.

On hyvä muistaa, että vaikka ryhmä- tai roolipaine voi tehdä teosta ymmärrettävän, vastuu on aina tekijän. Myöskään ylevä tarkoitus ei vapauta vastuusta.

Jos ryhmäpaine alkaa viedä syrjinnän ja raakuuksien tielle esimerkiksi halventavien vitsien tai puheiden muodossa, kannattaa vaihtaa eettisempään ryhmään.

Koska julmuuden ja toisten ihmisten esineellistämisen noidankehä alkaa pienestä etuilusta, vähemmistöille naureskelusta ja etuoikeuksien hamuamisesta, on tärkeää pysäyttää kierre heti alkuunsa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla