Tupakoitsijat eivät enää pikkujoulujen ilmaa pilaa, mutta miten on kynttilöiden laita. Ovatko pienhiukkaset iso riski?

Muutama vuosi sitten julkaistu hollantilaistutkimus arvioi kynttilöiden polton heikentävän joidenkin kirkkojen sisäilman laatua joulun aikaan. Pienhiukkaspitoisuudet ylittivät EU:n asettaman suosituksen yli kymmenkertaisesti.

Joulukuussa liekit lepattavat myös monissa kodeissa. Elävä liekki onkin korvaamaton tunnelmanluoja, mutta kuinka monella kynttilällä pimeitä iltoja voi valaista huoneilman kärsimättä?

Haitoista vain arvioita

- Kynttilöiden poltossa syntyvistä yhdisteistä haitallisia ovat hiilimonoksidi eli häkä ja pienhiukkaset. Häkää syntyy yleensä niin vähän, ettei sillä ole merkitystä. Yksikin kynttilä kuitenkin moninkertaistaa hyvin nopeasti huoneilman pienten ja erityisesti ultrapienten hiukkasten määrän, selvittää Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori Matti Jantunen.

Kuinka monta kynttilää on liikaa, on Jantusen mukaan kuitenkin mahdotonta määritellä. Kattavia seurantatutkimuksia on vain ulkoilman pienhiukkasista, joten arviot kynttilöiden tupruttamista terveyshaitoista perustuvat epäsuoriin päätelmiin. Jantunen ei näe mitään syytä olettaa, että ne olisivat sen terveellisempiä tai haitallisempia kuin esimerkiksi puun palaessa syntyvät hiukkaset.

- Hajusteet ja väriaineet tuovat oman lisänsä cocktailiin, eivätkä ainakaan paranna tilannetta. Ja vaikka moni niin luulee, mehiläisvahakynttilät eivät pala sen puhtaammin kuin tavanomaiset.

Siirrä lepattaja sivummalle

Epätäydellisessä palamisessa syntyvät hiilipitoiset pienhiukkaset ovat nimensä mukaisesti pieniä: alle 2,5 millimetrin tuhannesosan kokoisia. Ultrapienet hiukkaset ovat niitä vielä ainakin 25 kertaa mitättömämpiä.

- Ne tunkeutuvat syvälle keuhkoihin ja verenkiertoon ja synnyttävät happiradikaaleja, jotka laukaisevat tulehdusreaktion. Se taas altistaa verenkiertoelimistön sairauksille muun muassa muodostamalla plakkia verisuonten pintaan, Jantunen toteaa.

Ratkaisevia hiukkaskuorman kannalta ovat palamisolot ja sydänlangan ominaisuudet.

- Jos kynttilä palaa lepattamalla tai käryttää, se kannattaa joko sammuttaa tai siirtää paikkaan, jossa palaminen on tasaisempaa, Jantunen ohjeistaa.

Oppaaksi maalaisjärki

Kynttilöiden terveyshaitat riippuvat tietysti siitä, mihin niitä vertaa. Sisälle savuttava takka taatusti pölläyttää huoneeseen enemmän nokea kuin kynttilämeri, mutta hiukkaspitoisuudet voivat olla suuria, vaikkei savua pystyisi aistimaan. Jotkut astmaatikot voivat saada ikäviä oireita huoneessa, jossa palaa yksikin kynttilä, ja sydänpotilaalla hengitysilman suuri pienhiukkaspitoisuus voi kohottaa infarktiriskiä. Jantunen ei esitä yleisiä rajoituksia, vaan suosittelee maalaisjärjen käyttöä.

- Jotkut polttavat montaa kynttilää läpi pimeän ajan. Itse en kyllä niin tekisi. Erityisesti sydänpotilaiden ja tietysti oireilevien astmaatikkojen on syytä pysyä kohtuudessa.  Kylpyammetta ei siis kannata ympäröidä kynttilöillä ainakaan joka päivä. Toisaalta tupakoitsijan on ehkä turha kantaa huolta kynttilöiden polton terveysvaikutuksista.

Pienhiukkasia syntyy, kun palaminen jää puolitiehen

Kynttilät tehdään hiilivetypohjaisista vahoista tai geeleistä. Yleisimmät valmistusaineet ovat steariini, joka on steariinihapon ja palmitiinihapon seos, ja parafiini, joka koostuu raskaammista hiilivedyistä.

Kun kynttilä palaa, sen hiilivetymolekyylit reagoivat hapen ja happea sisältävien radikaalien kanssa. Liekki ruokkii itse itseään: se sulattaa vahaa, joka muuttuu nestemäiseksi ja nousee pitkin sydäntä. Osa vahan hiilivetyketjuista höyrystyy matkalla ja kulkeutuu liekin pinnalle palamaan. Kynttilässä ei siis pala kiinteä vaha, vaan kaasu, jonka lämpö siitä haihduttaa.

Suuret molekyylit pilkkoutuvat pienemmiksi useissa alkeisreaktioissa. Palamistuotteiden koostumus riippuu muun muassa liekin lämpötilasta ja hapen määrästä. Valaisevassa liekissä palaminen on kuitenkin aina epätäydellistä. Kaikki molekyylit eivät ehdi hapettua hiilidioksidiksi ja vedeksi, vaan ilmaan karkaa myös häkää ja noki- ja pienhiukkasia, jotka koostuvat hapettumattomista, osittain hapettuneista ja vetyä menettäneistä hiilivedyistä.

Asiantuntijana fysikaalisen kemian lehtori Raimo Timonen, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2008