Tupakoitsijat eivät enää pikkujoulujen ilmaa pilaa, mutta miten on kynttilöiden laita. Ovatko pienhiukkaset iso riski?

Muutama vuosi sitten julkaistu hollantilaistutkimus arvioi kynttilöiden polton heikentävän joidenkin kirkkojen sisäilman laatua joulun aikaan. Pienhiukkaspitoisuudet ylittivät EU:n asettaman suosituksen yli kymmenkertaisesti.

Joulukuussa liekit lepattavat myös monissa kodeissa. Elävä liekki onkin korvaamaton tunnelmanluoja, mutta kuinka monella kynttilällä pimeitä iltoja voi valaista huoneilman kärsimättä?

Haitoista vain arvioita

- Kynttilöiden poltossa syntyvistä yhdisteistä haitallisia ovat hiilimonoksidi eli häkä ja pienhiukkaset. Häkää syntyy yleensä niin vähän, ettei sillä ole merkitystä. Yksikin kynttilä kuitenkin moninkertaistaa hyvin nopeasti huoneilman pienten ja erityisesti ultrapienten hiukkasten määrän, selvittää Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori Matti Jantunen.

Kuinka monta kynttilää on liikaa, on Jantusen mukaan kuitenkin mahdotonta määritellä. Kattavia seurantatutkimuksia on vain ulkoilman pienhiukkasista, joten arviot kynttilöiden tupruttamista terveyshaitoista perustuvat epäsuoriin päätelmiin. Jantunen ei näe mitään syytä olettaa, että ne olisivat sen terveellisempiä tai haitallisempia kuin esimerkiksi puun palaessa syntyvät hiukkaset.

- Hajusteet ja väriaineet tuovat oman lisänsä cocktailiin, eivätkä ainakaan paranna tilannetta. Ja vaikka moni niin luulee, mehiläisvahakynttilät eivät pala sen puhtaammin kuin tavanomaiset.

Siirrä lepattaja sivummalle

Epätäydellisessä palamisessa syntyvät hiilipitoiset pienhiukkaset ovat nimensä mukaisesti pieniä: alle 2,5 millimetrin tuhannesosan kokoisia. Ultrapienet hiukkaset ovat niitä vielä ainakin 25 kertaa mitättömämpiä.

- Ne tunkeutuvat syvälle keuhkoihin ja verenkiertoon ja synnyttävät happiradikaaleja, jotka laukaisevat tulehdusreaktion. Se taas altistaa verenkiertoelimistön sairauksille muun muassa muodostamalla plakkia verisuonten pintaan, Jantunen toteaa.

Ratkaisevia hiukkaskuorman kannalta ovat palamisolot ja sydänlangan ominaisuudet.

- Jos kynttilä palaa lepattamalla tai käryttää, se kannattaa joko sammuttaa tai siirtää paikkaan, jossa palaminen on tasaisempaa, Jantunen ohjeistaa.

Oppaaksi maalaisjärki

Kynttilöiden terveyshaitat riippuvat tietysti siitä, mihin niitä vertaa. Sisälle savuttava takka taatusti pölläyttää huoneeseen enemmän nokea kuin kynttilämeri, mutta hiukkaspitoisuudet voivat olla suuria, vaikkei savua pystyisi aistimaan. Jotkut astmaatikot voivat saada ikäviä oireita huoneessa, jossa palaa yksikin kynttilä, ja sydänpotilaalla hengitysilman suuri pienhiukkaspitoisuus voi kohottaa infarktiriskiä. Jantunen ei esitä yleisiä rajoituksia, vaan suosittelee maalaisjärjen käyttöä.

- Jotkut polttavat montaa kynttilää läpi pimeän ajan. Itse en kyllä niin tekisi. Erityisesti sydänpotilaiden ja tietysti oireilevien astmaatikkojen on syytä pysyä kohtuudessa.  Kylpyammetta ei siis kannata ympäröidä kynttilöillä ainakaan joka päivä. Toisaalta tupakoitsijan on ehkä turha kantaa huolta kynttilöiden polton terveysvaikutuksista.

Pienhiukkasia syntyy, kun palaminen jää puolitiehen

Kynttilät tehdään hiilivetypohjaisista vahoista tai geeleistä. Yleisimmät valmistusaineet ovat steariini, joka on steariinihapon ja palmitiinihapon seos, ja parafiini, joka koostuu raskaammista hiilivedyistä.

Kun kynttilä palaa, sen hiilivetymolekyylit reagoivat hapen ja happea sisältävien radikaalien kanssa. Liekki ruokkii itse itseään: se sulattaa vahaa, joka muuttuu nestemäiseksi ja nousee pitkin sydäntä. Osa vahan hiilivetyketjuista höyrystyy matkalla ja kulkeutuu liekin pinnalle palamaan. Kynttilässä ei siis pala kiinteä vaha, vaan kaasu, jonka lämpö siitä haihduttaa.

Suuret molekyylit pilkkoutuvat pienemmiksi useissa alkeisreaktioissa. Palamistuotteiden koostumus riippuu muun muassa liekin lämpötilasta ja hapen määrästä. Valaisevassa liekissä palaminen on kuitenkin aina epätäydellistä. Kaikki molekyylit eivät ehdi hapettua hiilidioksidiksi ja vedeksi, vaan ilmaan karkaa myös häkää ja noki- ja pienhiukkasia, jotka koostuvat hapettumattomista, osittain hapettuneista ja vetyä menettäneistä hiilivedyistä.

Asiantuntijana fysikaalisen kemian lehtori Raimo Timonen, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2008

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018