Kummitteluja, kehostapoistumisia ja mielen valtaa aineeseen on tutkittu yli sata vuotta, mutta yhdenkään oudon ilmiön olemassaolosta ei ole saatu päteviä todisteita.


TEKSTI:Risto Selin

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kummitteluja, kehostapoistumisia ja mielen valtaa aineeseen
on tutkittu yli sata vuotta, mutta yhdenkään oudon ilmiön
olemassaolosta ei ole saatu päteviä todisteita.

Julkaistu Tiede-lehdessä

3/2001

Öisin kuului rasahtelua ja tömistelyä. Rouva Fox tiesi, mistä äänet olivat peräisin: hänen kodissaan kummitteli.

Foxin perheen teini-ikäiset tyttäret Maggie ja Katie huomasivat äänien vastaavan, jos taputti käsiään. Pian henkiolennon kanssa keskusteltiin kyllä/ei-kielen ja aakkosten tavaamisen avulla. Selvisi, että sielu kuului miehelle, jonka talon entinen omistaja oli tappanut ja haudannut kellariin.

Lehdistö innostui oudoista tapahtumista. Lukemattomat amerikkalaiset tulivat katsomaan Foxin tyttöjä heidän meediokiertueellaan. Elettiin vuotta 1848, ja spiritualistinen liike oli saanut alkunsa.

Meediot huijasivat hyväuskoisia

Meedioiden avulla ihmiset saivat yhteyden edesmenneisiin läheisiinsä tai henkiolentoihin, jotka neuvoivat, kuinka parantaa sairauksia. Spiritualismi eli kulta-aikaansa 1900-luvun alkupuolella niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen liikkeelle oli kysyntää.

Spiritualismin kannattajiksi ilmoittautui myös useita aikakauden tiedemiehiä ja kuuluisuuksia, kuten psykologi William James, fyysikko William Crookes ja kirjailija Arthur Conan Doyle.

Tiedemiesten kiinnostuksen siivittämänä spiritualistisia ilmiöitä alettiin tutkia myös kriittisesti. Vuonna 1882 Lontoossa perustettiin yhdistys Society for Psychical Research. Muutamaa vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset saivat oman yhdistyksensä. Molempien keskeisimpiä tavoitteita oli vastata kysymyksiin "onko olemassa materiasta irrallista tajuntaa tai sielua?" ja "selviytyykö sielu kehon kuolemasta?".

  Aluksi yhdistys englantilaisen esikuvansa mukaisesti keskittyi meedioiden tutkimiseen.

Maailman meediot paljastuivat kuitenkin kerta kerran jälkeen petkuttajiksi, ja jopa spiritualismin alkuun saattanut Maggie Fox myönsi tyttöjen huijanneen. Spiritualistinen huijaaminen meni niin pitkälle, että kuka tahansa "meedio" pystyi tilaamaan postimyynnistä esimerkiksi "tutkimuksenvarmoja" ääntelehtiviä pöytiä tai itsestään soivia kitaroita. Vuonna 1939 englantilainen parapsykologi Harry Price totesikin: Spiritualismin historia on petoksen historiaa.

Huijausten ilmitulon takia akateeminen into spiritualismiin ja psyykkiseen tutkimukseen laantui 1920-luvun kuluessa. Kiinnostus heräsi jälleen 1930-luvulla yhdysvaltalaisen James B. Rhinen ja hänen vaimonsa Louisan tutkimusten johdosta. Vuonna 1938 perustettiin myös suomenkielinen Suomen Parapsykologinen Tutkimusseura. Varsinaisesti kokeellinen tutkimus kuitenkin saapui Suomeen vasta 1950-luvulla.






Mikä ihmeen psi

Parapsykologia katsoo tutkivansa psi-ilmiöitä - mutta mitä ne ovat? Kukaan ei oikeastaan tiedä. Psi määritelläänkin sen mukaan, mitä se ei ole.

Parapsykologi voisi esimerkiksi todeta, että psi on eliöiden ja ympäristön välistä vuorovaikutusta, johon ei käytetä tunnettuja aisti- ja lihastoimintoja. Psi on siis "jotakin muuta", tuntematon tekijä.

Useimmille psi on kaivattu "henkinen ulottuvuus", joillekin kvanttien liikettä. Psi on se jokin, minkä uskotaan olevan oletettujen psykokineettisten ilmiöiden ja aistien ulkopuolisten havaintojen taustalla. Nimitys psi on lainattu kreikan psii-aakkosesta.


Korttituloksetkin hihasta vedettyjä

Rhinet tutkivat aistien ulkopuolista havaitsemista eli ESP:tä. He eivät käyttäneet ammattimaisia meedioita vaan tavallisia vapaaehtoisia, jotka eivät väittäneet olevansa kyvyiltään muita kummempia. Tulokset näyttivät lupaavilta.

Myöhemmin Rhinen pariskunnan tutkimusmenetelmät kuitenkin joutuivat rankan kritiikin kohteeksi. Selvisi esimerkiksi, että tutkimuksissa käytetyistä Zener-korteista pystyi päättelemään kuvion etupuolta näkemättä, koska kuviot oli painettu kortteihin liian voimakkaasti. Toiset kortit olivat puolestaan niin ohuita, että niistä näki lävitse.

Kritiikistä huolimatta akateemisten tutkijoiden mielenkiinto virisi: ehkä parapsykologiasta saisi vielä oikean tieteen!

Englantilainen Samuel G. Soal yritti toistaa Rhinen saamat tulokset mutta pettyi raskaasti. Tarkasteltuaan uudelleen aineistoaan hän kuitenkin huomasi niin sanotun siirtymisvaikutuksen: kun osumiksi laskettiin oikeaa korttia edeltävä tai seuraava kortti, tulokset poikkesivat merkittävästi


sattumasta.

Soal jatkoi menestyksellisiä tutkimuksiaan, eikä tuloksetta, sillä näitä tutkimuksia pidetään merkittävänä todistusaineistona ESP:n olemassaolosta - vaikka 1970-luvulla kolme eri selvitystä osoitti, että Soal oli manipuloinut tutkimusaineistoaan. Tulosten selittämiseksi ei siis tässäkään tapauksessa tarvittu paranormaaleja ilmiöitä vaan ainoastaan eräs hyvin luonnollinen tekijä: huijaaminen.




Ilmiöitä vain mielessä

"The truth is out there", väittää tv-sarja Salaiset kansiot, mutta tosiasiassa outoja tapahtunee vain ihmisten pään sisässä. Mitään parapsykologista ilmiötä ei ole kunnolla todistettu olemassa olevaksi muuten kuin henkilökohtaisena kokemuk-sena.

Kannattavinta lieneekin tutkia psyko-logian ja muiden ihmistieteiden voimin, miksi ihmisillä esiintyy tällaisia epä-tavallisia subjektiivisia kokemuksia.

Parapsykologien etsimiä ilmiöitä voidaan luokitella seuraavasti:

1) Aistien ulkopuolinen havaitse-minen eli ESP (ekstrasensorinen perseptio) kattaa telepatian, selväaistimisen ja ajallisen ESP:n.

Telepatialla tarkoitetaan kykyä tietää toisen ajatuksista ilman tunnettuja aisteja.


Selväaistiminen tarkoittaa kykyä havaita tapahtumia tai esineitä ilman tunnettuja aisteja.


Ajallinen ESP jakautuu ennaltatietämiseen eli prekognitioon ja menneisyyttä koskevaan epätavalliseen tietämiseen eli retrokognitioon.

2) Psykokinesia eli PK tarkoittaa esineisiin, eliöihin tai tapahtumiin vaikuttamista pelkillä ajatuksilla. Psykokinesiaa ovat muun muassa

teleportaatio eli esineiden siirtäminen ajatuksen voimalla


mikro-PK eli esineen hienorakenteen muuttaminen


Geller-efekti eli lusikoiden vääntäminen


telekinesia eli kaukaa aikaansaatu PK-ilmiö.

3) Muita parapsykologisia ilmiöitä ovat muun muassa

henki-ilmestykset eli apparitiot


kummittelut


rajakokemukset (near-death experience, NDE)


kehostapoistumiskokemukset (out-of-body experience, OBE).

Lusikantaivuttajat nolasivat tutkijoita

Parapsykologia voimistui 1970-luvulla, ja varsinaisen kuumeen sai aikaan israelilaissyntyinen psyykikko Uri Geller. Uransa alussa Geller tienasi leipää taikurina. Psyykikkona hänen bravuurinsa oli niin sanottu Geller-efekti: lusikoiden taivuttaminen ajatuksen voimalla.

Gellerin saavutusten innostamana englantilainen fyysikko John Taylor ryhtyi tutkimaan lasten kykyä taivuttaa lusikoita psykokineettisesti. Taylorin tutkimuksissa selvisi, että lapset kyllä kykenivät taivuttamaan lusikoita mutta ainoastaan silloin, kun heitä ei tarkkailtu. Tällaista parapsyykkisten ilmiöiden "katoamista" hyvin kontrolloiduissa oloissa kutsutaan yleisemmin ujousilmiöksi.

Vakavasti otettavaa tutkimusta tehdäkseen Taylor halusi selvittää, kuinka ujousilmiö näkyy käytännössä. Huoneeseen yksin jätettyjä lapsia videoitiin näiden tietämättä, ja nauhoituksia myöhemmin analysoidessaan tutkijat huomasivat yllättävän asian: "aidot lapsipsyykikot" vääntelivät ruokailuvälineitä pöytää vasten!

Karismaattinen Gellerkään ei pystynyt hurmaamaan kaikkia, ja taikuri James Randi osoitti, että samoja tai vaikeampiakin asioita voi tehdä myös ilman taikavoimia. Tieteiskirjailija Arthur C. Clarke onkin antanut Geller-efektille uuden tulkinnan. Geller-efektillä hän tarkoittaa yhden kyvykkään, joskaan ei aivan erinomaisen taikurin - - kykyä - - vakuuttaa tuhannet muuten aivan selväjärkiset ihmiset siitä, että hänen voimansa ovat aitoja tai edes jollain tapaa vakavan tarkastelun arvoisia.

Tieteelle ei riitä pelkkä vakuuttelu

Vuosikymmenien varrella parapsykologista tutkimusta on tehty tai ainakin kokeiltu myös joissakin yliopistoissa, jopa Suomessa. Tätä nykyä Edinburghin yliopistossa on parapsykologian professuuri, ja nykyisin meemiteorian puolestapuhujana tunnettu psykologi Susan Blackmore on väitellyt Surreyn yliopistossa parapsykologian tohtoriksi.

Akateemisesta kiinnostuksesta ja monista annetuista mahdollisuuksista huolimatta parapsykologia on osoittautunut empiiriseksi pettymykseksi. Viimeisin esimerkki tästä ovat jo 1970-luvulla alkaneet ganzfeld-tutkimukset.

Parapsykologialla on myös teoreettisia ongelmia. Se ei ole esimerkiksi kyennyt kunnolla määrittelemään tutkimuskohdettaan, niin sanottua psi-tekijää. Myöskään hihasta vedetyt selitykset, kuten siirtymisefekti tai ujousilmiö, eivät anna vakuuttavaa kuvaa. Kriitikkoja on syytetty siitä, etteivät he vain halua hyväksyä parapsyykkisten ilmiöiden olemassaoloa. Ehkä asia onkin toisin päin.

Psykologi James Alcock on todennut: Näyttää siltä, että - - kriitikkojensa kimppuun hyökkäävät parapsykologit hyökkäävät viestintuojien kimppuun, koska he eivät voi hyväksyä tuotuja viestejä.


 


Oletetaan, että psi:n sijaan parapsykologit kampanjoisivat kaljulääkkeen puolesta, joka tuottaa hiuksia vain vähän ja vain joidenkin tutkijoiden havainnoidessa, aina silloin tällöin. Jos lääkkeen vaikutus on epäluotettava eivätkä tulokset ole toistettavissa ja jos väitetty vaikutus myös on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hiustenkasvusta ja kaljuudesta tiedetään, eikä sille ole esitetty teoreettista mekanismia, tiedeyhteisön tuskin voi olettaa hurraavan kaljuuntumisen päättymiselle.


 


Tiede ei tule koskaan hyväksymään parapsykologien väittämiä ainoastaan heidän vakuuttelujensa pohjalta; heidän täytyy kyetä tarjoamaan selkeä, toistettava näyttö perusilmiöistä saadakseen hyväksyntää tieteen piirissä.

Pitäisikö alan perusoletus hylätä?

Epäily oli kasvanut vähitellen. Kymmenen vuotta Susan Blackmore oli yrittänyt todistaa paranormaalin psi:n olemassaoloa, mutta turhaan. Entä jos sitä ei olekaan olemassa?

Blackmore siirtyikin tarkastelemaan parapsykologisia ilmiöitä kokemuksina, joihin voisi löytyä psykologisia ja neurotieteellisiä selityksiä. Tämän seurauksena syntyi muun muassa Dying to live -kirja, jossa Blackmore nerokkaasti käsittelee "kuolleista" palanneiden rajakokemuksia.

Parapsykologialla on Blackmoren mielestä tulevaisuus - mutta ainoastaan, jos hylätään hedelmättömäksi osoittautunut käsitys psi:stä. Hän ei kiellä psi:n olemassaolon mahdollisuutta, hän on vain ehdottanut oletuksen hylkäämistä, kunnes eteen tulee jokin selkeä ja toistettava ilmiö, jonka selittämiseksi psi:tä tarvitaan.

Useimmille parapsykologiasta viehättyneille tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan kelpaa. Ajatukset aineettomasta sielusta, materiaa hallitsevasta hengestä ja sielun kuolemattomuudesta kiihdyttävät ihmismieliä nyt ja tulevaisuudessa. Siksi parapsyykkinen tutkimus jatkuu tavalla tai toisella, kunnes nämä käsitykset on osoitettu tieteellisesti oikeiksi - tai viimeinenkin yrittäjä on uupunut.

Voimmekin jäädä odottamaan nyt käynnissä olevien ganzfeld-tutkimusten tuloksia telepatiasta. Ehkäpä ne rikkovat satavuotisen perinteen.

Risto Selin opiskelee psykologiaa Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu hänen syksyllä ilmestyvään teokseensa Skeptikon käsikirja.

www.skepsis.fi    (Skepsis ry:n kotisivut)


moebius.psy.ed.ac.uk/index.php3    (Edinburghin yliopiston parapsykologit)

Sisältö jatkuu mainoksen alla