Koira alkoi kuitenkin näyttää koiralta vasta maanviljelijöiden toverina noin 14 000 vuotta sitten.



Sisältö jatkuu mainoksen alla


Sisältö jatkuu mainoksen alla

TEKSTI:Veli-Risto Cajander ja Kaarina Kauhala



Koira alkoi kuitenkin näyttää koiralta vasta maanviljelijöiden toverina noin 14 000 vuotta sitten.

Julkaistu Tiede-lehdessä


 


Koira oli ihmisen varhaisin kotieläin, ja yhteinen historiamme voi olla vielä paljon pitempi kuin on otaksuttu. Koirafossiilien perusteella yhteiselomme on arvioitu kestäneen "vain" noin 14 000 vuotta, mutta 1997 julkaistun dna-vertailun mukaan koira eriytyi omaksi lajikseen jo noin 135 000 vuotta sitten.

Dna-tutkimuksista on saatu lisätietoa myös koiran alkuperästä ja siitä, miten koirasta on kehittynyt maailman monimuotoisin nisäkäslaji satoine erilaisine rotuineen.

Suurriista yhdisti suden ja ihmisen

Paleontologit, käyttäytymistutkijat ja geneetikot ovat nykyään jokseenkin yksimielisiä siitä, että koiran kantamuoto on susi. Sutta ja ihmistä ilmeisesti lähensivät lajiemme monet samankaltaisuudet. Kummallakin on mutkikas sosiaalinen järjestelmä, ja kumpikin elää perhelaumoina.

Sekä susi että ihminen kehittyivät suurriistan metsästäjiksi. Lauma pystyi yksinäistä eläintä tai ihmistä paremmin pyytämään suuria eläimiä ja myös puolustamaan saalistaan. Molempien laumoihin kehittyi lähinnä ikään perustuva arvojärjestys ja työnjako, ja niiden jäsenet oppivat jakamaan ruokaa ja vastuuta yhteisön hyvinvoinnista.

Myös viestintä on susien ja ihmisten maailmassa samantapaista, joskin kuulo- ja varsinkin hajuaisti ovat hukalla kehittyneet huomattavasti herkemmiksi kuin ihmisellä. Susi näkee myös pimeässä olevan tai liikkuvan kohteen ihmistä paremmin.

"Spagettisudet" toistavat historiaa

Sudet varmaankin norkoilivat jo kauan ennen kesyttämistään ihmisten leirien lähettyvillä ruoan tähteitä kärkkyen.

Samaan tapaan sudet elävät nykyisin Italiassa, missä ne paikoin tonkivat jätteitä tunkioilta. Italiaisen petotutkijan Luigi Boitanin mukaan nämä "spagettisudet" ovat ottamassa ensi askeleita kohti kesyyntymistä.

Muinoin suden pentuja luultavasti otettiin leireihin lemmikeiksi, mutta niukkoina aikoina susia myös syötiin ja niiden taljasta tehtiin turkisvaatteita. Kotisusista oli hyötyä lisäksi ihmisten omien jätteiden syöjinä. Ne myös varoittivat ihmisiä leiriä lähestyvistä vieraista.

Myöhemmin ihmisen ja suden kanssakäyminen lisääntyi: aloimme saalistaa yhdessä. Varsinkin silloin, kun ihmisyhteisöt ryhtyivät metsästämään kivikirveen sijasta keihäin ja nuolin, koiraeläimistä oli apua saaliin jäljittämisessä ja takaa-ajossa.

Koirissa myös sakaalia ja kojoottia

Suden kaltaisten koiraeläinten Canis-sukuun kuuluvat koiran (Canis familiaris) ja suden (Canis lupus) lisäksi kulta-, vaippa- ja juovasakaali, dingo, kojootti, etiopiansusi ja punasusi.

Kaikilla Canis-suvun lajeilla on 78 kromosomia, ja koira luultavasti voi risteytyä niiden kaikkien kanssa ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Geeniainekseltaan ne muistuttavat toisiaan huomattavasti, mutta koiran perimä on kaikkein lähinnä suden perimää. Seuraavaksi läheisimpiä koiralle ovat kojootti, etiopiansusi ja dingo.

Tutkija Laurie Corbettin mukaan suurin osa alkukoirista oli länsiaasialaisia dingoja, jotka kehittyivät intian- tai arabiansudesta.

Entä mikä teki koirasta maailman monimuotoisimman nisäkäslajin? Onhan sen rotujen ulkonäössä ja ruumiinrakenteessa suurempia eroja kuin Canis-suvun eri lajien ulkomuodossa.

Tärkein syy tähän on se, että koiria alkoi muotoutua eri aikoina ja eri puolilla maapalloa useista eri susiyksilöistä ja -populaatioista, jotka edustivat suden eri alalajeja.

Osa näistä alkukoirista saattoi myöhemmin vielä risteytyä uudestaan susien kanssa. Koiran kehityksen alkutaipaleella kantaan on saattanut sekoittua myös sakaalien ja kojoottien geenejä. Kun ihminen on tuhansien vuosien aikana kuljettanut näitä uusia kotieläimiään mukanaan maailman eri osiin, ne ovat edelleen saattaneet risteytyä eri mantereiden koiraeläinten kanssa.

Molekyylikellon tulosta on epäilty

Tutkija Robert Waynen työryhmä on selvittänyt eri koiraeläinten sukulaisuussuhteita ja evoluution kulkua mitokondrioiden dna:n avulla.

Mitokondrioiden dna:han kertyy mutaatioita melko tiuhaan tahtiin, ja siksi se soveltuu niin sanotuksi molekyylikelloksi, kun tutkitaan lähisukuisten lajien polveutumista: mitä enemmän eroja niiden dna:han on syntynyt, sitä pitempi aika on kulunut kehityslinjojen erkaantumisesta.

Wayne ja kollegat tutkivat muun muassa 140 koiraa, jotka edustivat 67:ää rotua, sekä 162 sutta 27 populaatiosta eri puolilta maailmaa. Tulokset he julkaisivat Sciencessa vuonna 1997 sekä Journal of Hereditaryssa ja BioEssays-lehdessä 1999.

Fossiileista päätellen suden ja kojootin tiet erosivat noin miljoona vuotta sitten. Tämän tiedon perusteella ja vertaamalla suden ja kojootin dna:n eroa koirien keskinäiseen eroon Waynen ryhmä laski, että koirien välisten erojen syntyminen on vaatinut 135 000 vuotta. Missään tapauksessa nykyään havaittavat dna:n erot samasta kantamuodosta kehittyneiden koirien välillä eivät olisi ehtineet syntyä sinä 14 000 vuoden aikana, joka on arvioitu vanhimpien koirafossiilien iäksi.

Waynen ryhmän työtä on kuitenkin kritisoitu. Molekyylikello ei ole kovin tarkka, ja koko kellon luotettavuus perustuu oletukseen, että mutaatioita kertyy dna:han koko ajan tasaiseen, muuttumattomaan tahtiin. Näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu. Paleontologit huomauttavat myös, ettei fossiiliaineistosta ole löytynyt mitään, mikä viittaisi siihen, että koiria olisi ollut yli 14 000 vuotta sitten.

Tavat muuttuivat ennen näköä

Toisaalta arkeologisessa aineistossa on merkkejä siitä, että sudet elivät pohjoisella pallonpuoliskolla samoilla alueilla kuin esi-ihmiset ja löyhässä suhteessa heihin jo 400 000 vuotta sitten. Tuolloin oma lajimme Homo sapiens oli vasta kehittymässä. On siis täysin mahdollista, että myös suden kesyyntyminen ja koiran lajiutuminen alkoivat jo yli 100 000 vuotta sitten.

Ehkä jo jääkauden Euroopassa neandertalinihmisen kanssa metsästeli koiria, jotka yhä näyttivät kaikin puolin susilta. Niiden dna:han kuitenkin saattoi kertyä erilaisia mutaatioita kuin villien susien dna:han yksinkertaisesti sen takia, että ihmisten seuralaiset eivät enää pariutuneet villien lajikumppaniensa kanssa ja geenivirta näiden populaatioiden välillä tyrehtyi.

Wayne esittääkin, että koirien ulkomuoto alkoi muuntua mainittavasti vasta jääkauden lopulla noin 14 000 vuotta sitten, koska vasta silloin ihmiset vähitellen muuttuivat metsästäjä-keräilijöistä paikoillaan asuviksi maanviljelijöiksi ja ryhtyivät jalostamaan koiriaan eri tarpeisiin, kuten vartiointiin, metsästykseen tai paimennukseen. Näin alkoivat kehittyä ensimmäiset eri koirarotujen päätyypit.

Helppo elämäkö pienensi aivoja?

Vähitellen koirat saivat sutta pienemmän kallon, lyhyemmän kuonon, leveämmän naaman ja pyöreämmät silmät. Lisäksi niiden otsaan muodostui penger. Muutoksia tapahtui myös karvapeitteen värityksessä ja pituudessa sekä hännän ja korvien asennossa ja muodossa.

Kaikilla nykykoirilla on selkeästi pienemmät hampaat ja heikompi purentavoima kuin sudella. Raateluhampaan kokoero on erityisen selvä.

Koiran aivojen koko on vain noin 64 % samansuuruisen suden aivoista. Aivojen pienenemisen arvellaan ainakin osin selittyvän elämän helppoudella: koira saa yleensä ruoan ja suojan ihmiseltä. Erityisesti aisteihin liittyvät aivojen osat ovat koirilla heikommin kehittyneet kuin sudella.

Kaikki nämä muutokset olivat seurausta luonteeseen kohdistuneesta valinnasta. Koirasta tuli kesy ja koulutettava - se on ikään kuin jäänyt suden pentuasteelle.

Alkukoirista fossiileja ja piirroksia

Koirien ulkonäön kehitystä on voitu päätellä muinaisista luista ja piirroksista, joita on löydetty eri puolilta maailmaa.

Varhaisimmat selvästi tunnistettavat kesykoiran kallot ovat siis peräisin viime jääkauden lopulta, noin 14 000 vuoden takaa.

Yksi merkittävimmistä löydöistä on Jordanjoen laaksosta Ein Mallahista noin 12 000 vuoden takaa. Siinä vanhahko ihminen on haudattu yhdessä koiranpennun kanssa, käsi pennun kaulalla. Ehkä jo silloin koirilla oli ihmisille hyötykäytön ohella merkitystä myös lemmikkeinä.

Länsi-Aasiasta tunnetaan useita noin 12 000 vuotta vanhoja koirafossiileja. Noin 10 000 vuoden ikäisiä fossiileja on kaivettu esille eri puolilta maailmaa: Euroopasta, Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Aasiasta. Kiinasta tunnetaan noin 7 000 vuotta vanhoja, Japanista noin 8 000 vuotta vanhoja ja Chilen eteläkärjestä 6 500-8 500 vuotta vanhoja fossiileja.

Vanhimmat piirrokset koirista ovat Lähi-idästä 5 000-6 000 vuoden takaa. Ne esittävät hoikkia, vinttikoiran tyyppisiä eläimiä ajamassa takaa gaselleja.

Vinttikoirat ja pystykorvat muinaisia

Vinttikoiria pidetäänkin yhtenä vanhimmista koiratyypeistä. Niiden kantamuodot lienevät kehittyneet tietyistä susipopulaatioista melko suoraviivaisesti.

Esimerkiksi salukit ja englanninvinttikoirat eli greyhoundit todennäköisesti polveutuvat arabiansudesta (Canis lupus arabs), joka on suden alalajeista pienikokoisin ja kevytrakenteisin. Se elää nykyisin Lähi-Idässä uhanalaisena.

Vastaavasti vanhat pystykorvarodut, kuten norjanhirvikoirat sekä malamuutit ja huskyt, lienevät melko suoraa perua suden pohjoisesta alalajista (Canis lupus lupus). Aasialaiset suden alalajit taas olivat todennäköisesti alkuna mastiffityyppisille koirille ja dingolle.

Suuri osa nykyisistä sadoista koiraroduista on kuitenkin kehittynyt ihmisen jalostamina vasta sadan viime vuoden aikana.

Susia ja koiria pariutetaan nytkin

Nykyään susi jatkaa sekoittumistaan koiriin ihmisen avustuksella. Yhdysvalloissa koirasusia on jo satojatuhansia muun muassa rekikoirina ja lemmikkeinä, vaikka ne onkin monissa osavaltioissa kielletty.

Villiintyneet koirat ja kulkukoirat voivat kohdata suden luonnossakin esimerkiksi Italiassa ja Venäjällä. Luonnossa koiran ja suden risteymiä syntyy kuitenkin ani harvoin - ilmeisesti lajien kosiskelukäyttäytymisessä on niin paljon eroavuuksia, ettei pariutuminen hevin onnistu. Käyttäytyminen on siis tärkein tekijä, joka erottaa suden ja koiran toisistaan.

On paradoksaalista, että samalla kun koira jatkaa integroitumistaan ihmisen yhteiskuntaan rakastettuna lemmikkinä ja mitä moninaisimmissa tehtävissä, sen kantamuoto susi on edelleen vihattu eläin, joka voi vain vaivoin säilyttää elintilansa ja eri muotonsa maapallolla.

Veli-Risto Cajander on biologi ja työskentelee ympäristötoimittajana TV 2:n ympäristöuutisissa. Viime vuosina hän on erityisesti perehtynyt valaitten sekä villien ja ihmisen parissa elävien koiraeläinten käyttäytymis-, suojelu- ja hyvinvointikysymyksiin.


 


Kaarina Kauhala on nisäkästutkija, joka väitteli supikoiran ekologiasta v. 1992. Hän työskentelee Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa, päätutkimuskohteenaan koiraeläimet ja muut keskikokoiset nisäkäspedot. Hänellä on myös riistaeläintieteen dosentuuri Helsingin yliopistossa.



Sisältö jatkuu mainoksen alla