Meidät on ohjelmoitu uumoilemaan ikävyyksiä.

Teksti: Mikko Puttonen

Meidät on ohjelmoitu uumoilemaan ikävyyksiä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.Poika, 12-vuotias, on käymässä sukulaisten mökillä Porkkalassa. Ennen nukkumaan menoa pitäisi vielä käydä pissalla. Yksin. Mökin nurkalta alkaa säkkipimeä metsä. Sinne yöhön pitäisi uskaltaa, pois mökin valoista ja tutuista äänistä. Kirjoittamaton sääntö nimittäin kuuluu, että tarpeet tulee tehdä metsän puolelle eikä pihamaalle.Mutta poika ei pysty noudattamaan sääntöä, vaan lorottaa häthätää seinän juurelle. Silloinkin selän takaa huokuu mahtava pimeys, missä Pahan Olennon läsnäolon voi aavistaa. Kohta se käy kimppuun… Ei sentään käynyt. Mutta en mene aikuisenakaan vapaaehtoisesti pimeään metsään, vaikka tiedän, että ei siellä puiden kätköissä piileksi kovin paljon karhuja, saati Bodominjärven murhaajia.Pimeä metsä merkitsi ihmislajin alkutaipaleella todellista vaaraa. Kannatti olla säikky. Pelkääjät välttivät pedot eivätkä pistäneet suuhunsa myrkyllisiä marjoja. He selvisivät jatkamaan sukua.Sisäinen hälytysjärjestelmämme toimii pitkälti entisellään, vaikka savanni on aikoja sitten vaihtunut lähiö- ja mediamaisemaksi. Pelkäämme yhä pimeää metsää, tauteja ja susia, mutta myös uudempia ilmiöitä: lentämistä, julkista puhumista, ydinvoimaa, muuntogeenisiä elintarvikkeita ja terrori-iskuja. Muun muassa. Pelon tehtävä on edelleen pitää ihminen hengissä. Vastaako hälytys sitten luotettavasti todellista riskiä? Ei läheskään aina.

Nopea mutta epätarkka mieliRiskin kokemista vinouttavat mielen taipumukset, joita psykologit kutsuvat harhoiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hallusinaatioista vaan mielen oikopoluista, joilla ihminen tekee pikaisia päätöksiä ja tilannearvioita, siis käyttää intuitiota. Yksi päätelmiä jouduttava mutta myös totuutta värittävä oikotie on kielteisyysharha. – Mikään ei ole niin läpitunkeva kuin herkkyys epämiellyttävälle ja kielteiselle. Lähes kaikki ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmän osat havaitsemisesta sosiaaliseen päättelyyn painottavat enemmän kielteisiä kuin myönteisiä asioita, sanoo psykologian tutkija Sointu Leikas Helsingin yliopistosta. Huomaamme pelottavat asiat nopeammin ja meidän on vaikeampi ohittaa niitä kuin myönteisiä asioita. Kun ihmiset pannaan tekemään tarkkaavaisuutta vaativaa tehtävää ja heille vilautetaan jotakin vastenmielistä, kuten kuvaa vihaisista kasvoista tai ruumiinavauksesta, he häiriintyvät. Jos kuvassa on jotain miellyttävää, häiriö jää paljon pienemmäksi. Myös hävitty sata euroa tuottaa paljon enemmän mielipahaa kuin voitettu sata euroa ilahduttaa.Reilua tai ei, muodostamme käsityksemme toisista ihmisistä niin ikään kielteisyysharhan vallassa. Jotta voimme sanoa jostain ihmisestä, että siinäpä miellyttävä tyyppi, tarvitsemme keskimäärin yli kymmenen esimerkkiä hänen miellyttävyydestään. Sitä vastoin ”ikävä heppu” -tuomioon päädymme jo alle viiden esimerkin todistusaineistolla. Kielteinen mielleyhtymä jää kiinni kuin lika. Sitä ei saa pois kuin voimaperäisillä pesuohjelmilla. – Voidaan puhua seitsemän kertoimen säännöstä. Jos ensin jonkin sanotaan olevan vaarallista, pitää vakuuttaa seitsemän kertaa sen vaarattomuutta, ennen kuin käsitys muuttuu, kertoo riskitutkija Olli Leino Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta.

Turma sattuu muilleKielteisyysharha herkistää meidät ylipäätään uumoilemaan ikävyyksiä ja yliarvioimaan kaikenlaisia riskejä. Vainuamme herkästi pahaa, ja vielä herkemmin vainuamme sitä muille kuin itsellemme. Auto-onnettomuudet, rikokset, maanjäristykset, depressio, ei-toivotut raskaudet, sairaudet ja ruokaan liittyvät vaarat kohtaavat todennäköisemmin muita kuin meitä itseämme. Tätä ilmiötä kutsutaan optimismiharhaksi. Tunne omasta haavoittumattomuudesta on vielä vahvempi, jos homma on jollain lailla omissa hyppysissä, kuten autoilijoilla ja tupakoijilla. Kontrolli tuo itseluottamusta, katteetontakin. – Valtaosa autoilijoista uskoo olevansa keskivertoa parempia kuskeja, Leikas muistuttaa. Autossa ratti on omissa käsissä. Lentokoneessa taas ei ole muita kuin pelkääjän paikkoja. Kun lentäminen ei ole omassa hallinnassa, pelkäämme sitä kohtuuttomasti riskiin nähden. Matkakilometreihin suhteutettuna lentoliikenteessä kuolee paljon vähemmän ihmisiä kuin teillä. Silti lentämistä pelätään, kun taas autoilla porhaltavat huolettomat huldat ja hannut. Pelko saa lisämaustetta taipumuksestamme korostaa katastrofaalisia seurauksia. Vaikka onnettomuuden todennäköisyys on pieni, vaara koetaan suureksi, jos seuraukset ovat katastrofaalista luokkaa. Tästä syystä myös ydinvoima herättää pelkoa, vaikka asiantuntijat pitävät ydinturman todennäköisyyttä pienenä.

Maistamalla tutuksiPelkokoneistoamme kiinnostaa myös kovasti, onko jokin asia tuttu vai tuntematon – varsinkin kun on kyse siitä, mitä pistämme suuhumme. Uudella tekniikalla tuotettu tai käsitelty ruoka on epäilyttävää frankenfoodia, kun taas luomu saa mielen hyrisemään luottamusta. – Teknologiassa uutuus on etu, ruoassa haitta. Ihmiset suhtautuvat epäilevästi pitkälle prosessoituun ruokaan, kuten muuntogeenisiin elintarvikkeisiin. Kaikella ruokaan ulkoa tuodulla on kielteinen leima, riskitutkija Olli Leino sanoo. Toisaalta ruokaan liittyvät pelot haihtuvat helpolla niksillä: maistamalla. Tämä on Leinon mukaan havaittu monissa tutkimuksissa– Tuttuus vähentää koetun riskin määrää, ja tuttuus lisääntyy yksinkertaisesti maistamalla. Kun jää eloon, uskaltaa toisenkin kerran syödä, Leino selittää. Ruokaan liittyvät pelot tuppaavat muutenkin hälvenemään nopeasti: pitäähän ihmisen kuitenkin jatkuvasti syödä.

Valta tuo turvallisuudentunnetta Tuttuus ei ole suinkaan ainoa pelkoa lieventävä asianhaara. Pelkäämme vähemmän, kun olemme hyvällä tuulella ja onnellisia. Jos taas olemme maassa ja pahalla päällä, riskit korostuvat. Poikkeuksen kielteisissä tunteissa tekee viha: se vähentää riskin pelottavuutta yhtä paljon kuin onnellisuus. Onnellisuutta ja vihaa yhdistää Sointu Leikaksen mukaan itsevarmuuden ja hallinnan tunne. Kun tuntee olevansa elämänsä ohjaksissa, ei huolehdi huomisesta. Valta-aseman on huomattu vaikuttavan samaan suuntaan: riskit tuntuvat pienemmiltä. Hallinnan tunne petti kaiketi monilla laman aikana. Väkivallan pelko lisääntyi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan jyrkästi vuosina 1988–1997. Ihmiset sanoivat myös välttävänsä yhä enemmän yksin liikkumista. Todellisuudessa pelolla ei ollut katetta: samana aikana väkivaltarikokset eivät lisääntyneet vaan pysyivät ennallaan. Riskin kokemisen tutkijat ovat huomanneet niin sanotun valkoisen miehen vaikutuksen. Monet psykometriset tutkimukset osoittavat, että miehet kokevat riskit pienempinä kuin naiset. Sukupuolieroa korostaa valtaosin Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa aivan erityinen miesporukka: hyvin toimeen tulevat, korkeasti koulutetut valkoihoiset miehet, jotka kannattavat politiikassa oikeistoa. He kokevat riskit poikkeuksellisen pieniksi.Kun tutkijat Anna Olofsson ja Saman Rashid selvittivät Yhdysvaltoja tasa-arvoisemmassa Ruotsissa riskinkokemisen sukupuolieroja, he eivät löytäneet niitä. Sen sijaan he havaitsivat, että maahanmuuttajataustaiset pitivät riskejä suurempina kuin kantaruotsalaiset. Tukijat päättelevätkin, että riskikokemuksen erot juontavat pikemminkin yhteiskunnallisen aseman eroista kuin siitä, onko kokija mies vai nainen. Vähävaltainen pelkää enemmän. Äskeinen Jyväskylän ja Tampereen yliopiston selvitys ydinjätteen loppusijoituksesta osoitti, että sekä sukupuolella että sosiaalisella asemalla on väliä. Loppusijoitukseen suhtautuivat myönteisimmin suurituloiset, hyvin koulutetut ja hyvässä ammattiasemassa toimivat. Miehet olivat hankkeelle paljon myötämielisempiä kuin naiset.

Valistaja turhautuu Valistajat uskovat kovasti tiedon jakamiseen. Kun ihmisille antaa tietoa riskeistä, heidän turhat pelkonsa hälvenevät tai he havahtuvat väärästä turvallisuudentunteestaan. Uuden tiedon valaisemina he pureksivat kiltisti gm-tomaattinsa tai sammuttavat viimeisen tupakkansa. Valistajien harmiksi ihminen ei ole noin suoraviivainen. Tiedon tarjoamisen merkitys on osoitettu sangen vähäiseksi.– Kun viranomaiset antavat tietoa ydinvoimasta tai muuntogeenisistä elintarvikkeista, pelko ei vähene yhtään. Ihmiset etsivät lähinnä sellaista tietoa, joka vahvistaa heidän olemassa olevia käsityksiään, Leikas kertoo. Hyötypuhekaan ei uppoa. Mieleemme ei Leikaksen mukaan mahdu ajatus, että pelkoa herättävä asia, vaikkapa ydinvoima, voisi olla hyödyllinen.

Elämmekö pelon kulttuurissa? Brittiläisen Kentin yliopiston sosiologian professori Frank Furedi väittää, että länsimaihin on levinnyt pelon kulttuuri, vaikka elämme turvatummin kuin koskaan ennen. Meiltä on Furedin mielestä katkennut henkilökohtainen suhde siihen, mitä pelkäämme. Media ja viranomaiset tehtailevat eteemme uhkakuvia, joita sitten vain passiivisesti otamme vastaan. Pelon lietsonta luo sosiologin mukaan ihmisiin sekaannusta ja epävarmuutta. Koemme olevamme olosuhteiden heiteltävinä pikemminkin kuin toimijoita, jotka voivat vaikuttaa kohtaloonsa. Lääkkeeksi Furedi ehdottaa riskinoton kunnianpalautusta. Mitään myönteistä kehitystä ei ole koskaan ollut ilman jonkinlaista riskinottoa, uskallusta kokeilla jotain uutta. Niin, kenties minäkin löytäisin jotakin uutta, jos rohkenisin tunkeutua pimeään metsään. Ehkä löytäisin tuoksuja, ääniä, väkevän yhteyden luontoon tai muuta sellaista. Joka tapauksessa palaisin ihmisten ilmoille voittajana, pelon voittajana.