Ensimmäisinä ihmisinä vieraiden tähtien planeettakuntiin matkustaa joukko nuoria pariskuntia, asiantuntijat ennustavat.


TEKSTI:Leena Tähtinen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensimmäisinä ihmisinä vieraiden tähtien planeettakuntiin matkustaa
joukko nuoria pariskuntia, asiantuntijat ennustavat.


 


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2003

180 nuorta englanninpuhujaa hyvästelee ystäviään, joita he eivät tule näkemään enää koskaan. Nuoret ovat lähdössä juuri löydetylle Maan kaltaiselle planeetalle, joka kiertää kaukaista tähteä. Edestakainen matka kestää 200 vuotta.

Tähtialus, jossa nuoret ja heidän jälkeläisensä viettäisivät useita sukupolvia, ei ole enää pelkkää tieteistarinaa.

- Olemme tottuneet pitämään muihin tähtiin matkaamista mahdottomana, mutta nyt tämä käsitys pitäisi korjata. Tähtialuksen rakentaminen on pikemminkin vain äärimmäisen vaikeaa, sanoi Yhdys-valtain ilmailu- ja avaruushallituksen Nasan tutkija Geoffrey Landis viimevuotisessa alan kokouksessa. - Ennemmin tai myöhemmin lähetämme matkaan tähtialuksen.

On siis aika keskustella siitä, ketkä matkustavat, ja siitä, miten matkaajien kulttuuri muuttuu kahdessa vuosisadassa. Miksi matkalle lähtee juuri 180 nuorta, ja miten heille ja heidän jälkeläisilleen käy? Pystyvätkö tähtiin reissanneiden jälkeläiset vielä kommunikoimaan maapallolaisten kanssa?

Kysymyksiin vastaa kaksi yhdysvaltalaista tutkijaa: väestötieteeseen erikoistunut antropologi John Moore ja kielitieteilijä Sarah Thomason.

Antropologi tyrmää teknoidyllin

Kuulin ensimmäistä kertaa avaruusmatkailua tutkivasta humanistista, kun Kalifornian yliopiston professori John Moore puhui australialaisella radiokanavalla. - Vielä muutama vuosi sitten minulla ei ollut aavistustakaan, että tutkimukseni sivusi avaruusmatkailua, hän kertoi. - Minä ja työtoverini nimittäin tutkimme ihmisen leviämistä Amerikkoihin, Australiaan ja Polynesiaan, ja minun tehtäväni oli selvittää, minkä kokoinen on pienin mahdollinen joukko, joka pystyisi asuttamaan nämä mantereet.

- Sitten kuulin suunnitelmista, joissa tähtialuksissa matkustaisi sekä toimivia että pakastettuja ihmisiä, munasolu- ja spermapankkeja, ihmiskoneita eli kyborgeja sekä vielä robotteja, kaikki yhtenä sekamiehistönä. Antropologina minusta tuntui, että mokoma ei onnistu.

Avaruusmatkailua suunnittelevien insinöörien ja tähtitieteilijöiden mielestä tähtialusten matkustajien tehtävä on yksioikoinen: säilyä hengissä ja asuttaa uusia planeettoja. Kenenkään ei oleteta nauttivan matkasta tai viettävän normaalia sosiaalista elämää. Mooren mielestä tällaiset suunnitelmat on luotu epäonnistumaan, koska ne vaativat tavallisten ihmissuhteiden katkaisemista. Niinpä hän alkoi miettiä, millainen ihmisyhteisö pärjäisi tähtialuksessa sukupolvien ajan.

Viime vuonna hän järjesti Nasan kanssa aiheesta erillisen session maailman suurimpaan tiedekonferenssiin: Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran eli AAAS:n vuosittaiseen kokoukseen.

Stressi jyllää ja hulluus uhkaa

Miten valita porukka, joka ei karkaa toistensa kurkkuun jo ennen kuin tähtialus jättää aurinkokunnan? Keskustelin asiasta John Mooren ja Sarah Thomasonin kanssa sähköpostitse.

  Discover-lehden artikkelissa "Pääsemmekö Marsiin tulematta hulluiksi?" kosmonautti Valeri Rjumin toteaa: "Ahtaassa avaruusaluksessa on murhalle otolliset olot."

Myös hieman avaruusaluksia väljemmistä avaruusasemista saadut kokemukset puoltavat Rjuminin pessimismiä. Esimerkiksi 1980-luvulla Mir-avaruusaseman kaksi kosmonauttia pitivät mykkäkoulua. Miehet olivat kilpailleet päästäkseen avaruuteen, ja heidät oli valittu henkisten ja fyysisten ominaisuuksiensa perusteella tuhansien halukkaiden joukosta. Heidät oli koulutettu aseman oloihin, ja he tiesivät olevansa tyhjän avaruuden keskellä toisistaan riippuvaisia. Mutta tositilanteessa he eivät puhuneet toisilleen!

Avaruusaluksessa elämisen riskit ja eristyneisyys käyvät hermoille. Siksi jokainen on altis riitelyyn. Stressi jyllää.

Lähiavaruuden kokemukset pätevät myös tähtialuksen matkustajiin, vaikka heillä onkin enemmän tilaa ja seuraa kuin avaruusaluksissa työskentelevillä. Tähtialuksen keinotekoinen ympäristökin painovoimineen, puistoineen, järvineen ja taivaineen on inhimillisempi kuin nykyisten lyhyiden matkojen alusten. Suljetussa yhteisössä ongelmat kuitenkin kärjistyvät. Lähimmäistä ei ole helppo sietää.

Matka tähtiin saattaa muodostua veriseksi valtataisteluksi. Aikaa toisten matkustajien orjuuttamiseen tai lievempään sortamiseen riittää sukupolvia. Pakoon ei pääse. Tästä huolimatta John Moore ei usko, että tähtiin menijät olisi paras pakastaa.

Perheellä valmis selviytymismalli

Mooren mielestä tähtimatkalle pitäisi lähettää ihan tavallisia perheitä. "Perhematkalaiset eivät tule yhtä todennäköisesti hulluiksi kuin toisilleen tuntemattomista koostuva miehistö", hän kirjoittaa. "Perheessä on oma vanhemmuuteen perustuva hierarkiansa. Perheen sisällä työt jakaantuvat automaattisesti, eikä perheenjäsenten tarvitse taistella siitä, kuka on johtaja. Vanhin sukupolvi hoitaa vastuullisimmat tehtävät."

Jokaisella on äiti ja isä ja joukko sisaruksia, joiden kautta järjestyy laaja sosiaalinen verkko. Näillä verkoilla on kautta aikojen hallittu taloutta ja politiikkaa, suurta ja pientä. Sukulaisuussuhteiden perusteella jakaantuvat myös aluksen työt. Yksilöt etenevät työtehtävissään ikääntyessään ja saadessaan enemmän kokemusta. Aina meidän aikoihimme asti ikä onkin merkinnyt valtaa. Tähtialuksella jatkettaisiin tätä perinnettä.

Itse asiassa matkaan ei lähtisi perheitä vaan nuoria, lapsettomia pareja, joilla olisi aikaa sopeutua uuteen ympäristöön ja uuteen työhön ennen lasten tuloa. Polynesialaiset tekivät näin. He lähettivät kanooteilla nuoria Tyynenmeren asumattomille ja usein kaukaisille saarille muodostamaan uuden yhteisön. Eristyksissä eläminen ei ole muutenkaan uutta. Myös Australian alkuasukkaat elivät aiemmin pieninä ryhminä lähes irrallaan muusta ihmiskunnasta.

  jatkavat sukua vuorollaan. Perhe on sopivan vakaa instituutio, joka on alkuaankin kehittynyt lisääntymisen turvaksi.




Nyt tähtiin mentäisiin ydinpommilla tai aurinkopurjeilla



Insinöörit ovat suunnitelleet tähtialuksia jo 1950-luvulta lähtien. Entä jos tähtiin olisi jostakin syystä lähdettävä juuri nyt? Nopeasti kulkevalla tähtialuksella voisi esimerkiksi muuttaa Maata kohti tulevan komeetan rataa - tai ehkä törmäys olisi vääjäämätön ja meidän olisi paettava tältä planeetalta. Nykyalusta kuljettaisi niin sanottu Orion-raketti tai aurinkopurje.

• Orion-raketin kiidättämä tähtialus painaa 400 000 tonnia, mihin on laskettu mukaan 300 000 tonnin painoista ydinpommia. Aluksen perästä yksi kerrallaan työn-tyvät pommit räjäytetään kolmen sekun-nin välein. Näin alus kiihtyy muutamassa päivässä mukavasti kolmaskymmenes-osaan valon nopeudesta. Alus, johon mahtuu pienen kaupungin kokoinen mie-histö, saapuisi lähimpänä eli 4,3 valo-vuoden päässä sijaitsevaan Kentaurin tähtikuvion alfatähteen 140 vuodessa.

Tällainen tähtialus osattaisiin jo rakentaa, väittävät tähtimatkailun ammattilaiset Robert Forward ja Geoffrey Landis. Kaiken kukkuraksi maailman kaikista ydinpommeista päästäisiin eroon, sillä ne kuluisivat yhteen ainoaan Orion-rakettiin!

• Aurinkopurje ei edistäisi maailman-rauhaa yhtä konkreettisesti kuin Orion-raketti, mutta purjeella pääsisi perille nopeammin.

Nasan Jet Propulsion Laboratoryssa on jo pitkään tutkittu aurinkopurjeiden sovel-tuvuutta tähtienväliseen matkailuun. Kun valo osuu purjeeseen, siihen kiinnitetty alus liikkuu aavistuksen. Kasvattamalla purjeen kokoa ja valon määrää kiihty-vyyttä voidaan parantaa. Tähtienväli-sessä pimeydessä purjehtijaa tuuppaisi täältä suunnattu laservalo.

Robert Forward laski, että tuhannen tonnin tähtialus tarvitsisi kymmenen miljoonan gigawatin laserin. Sen valo ohjattaisiin tuhannen kilometrin linssillä tuhannen kilometrin kokoiseen purjee-seen. Näin alus pääsisi Alpha Centauriin kymmenessä vuodessa.

Idea kaipaa kuitenkin vielä hiomista. Ensinnäkin ei ole selvää, miten saataisiin aikaan tuhatkilometrinen linssi edes millään tunnetulla yhdistelmätekniikalla. Toisena ongelmana on laser, joka kulut-taisi energiaa enemmän kuin koko maapallolla tätä nykyä kulutetaan. Tähti-matkailu ei todellakaan ole nappikauppaa.

Mutta tonnin painoinen miehittämätön alus saataisiin aurinkopurjeella tähtiin jo nyt. Purjeen pitäisi olla 3,6-kilometrinen, laserin 65-gigawattinen ja valoa suun-taavan linssin tuhatkilometrinen. Laserin energia saataisiin Auringosta. Alus saavuttaisi noin kymmenesosan valon nopeudesta ja pääsisi Alpha Centauriin 40 vuodessa.

Ydinvoimalla Marsiin ja kauemmas

Nasa on juuri saanut alustavan rahoi-tuksen uudelle Prometheus-hankkeelle, joka pyrkii kehittämään ydinvoimalla kulkevan avaruusaluksen. Sillä pääsisi esimerkiksi Marsiin kahdessa kuu-kaudessa nykyisen kuuden kuukauden sijaan.

  ydinvoima-aluksen on määrä lentää jo 2010. On huhuttu, että tuolloin lähetet-täisiin miehitetty lento Marsiin, mutta todennäköisemmin matkalle lähtevät vasta pelkät mittarit. Ainakaan Nasa ei ole toistaiseksi virallisesti ilmoittanut, että päämääränä olisi miehitetty Mars-lento.

Lisätietoja Prometheus-hankkeesta:


http://spaceflight.nasa.gov/index.html


Nasa Human Space Flights

Kaksisataa riittää terveyteen

Kustannusten minimoimiseksi matkaan lähtijöiden määrä halutaan pitää mahdollisemman pienenä. Kun mietitään lähtijöiden lukumäärää, on kuitenkin muistettava huolehtia siitä, että ryhmä on tarpeeksi suuri terveellisen geenivaihtelun ylläpitämiseksi. Matkustajien lukumäärä ei myöskään saisi vähetä sukupolvien kuluessa.

Moore käyttää porukan koon määrittämiseen tietokoneohjelmaa, jonka hänen tutkimusryhmänsä kirjoitti maapallon asuttamisen tarkasteluun. Populaatio-ohjelma simuloi, miten erikokoisille ryhmille käy aluksessa. "Jos kuolleisuus ja hedelmällisyys ovat samaa luokkaa kuin nykyisillä ja hiljattain eläneillä metsästäjä-keräilijöillä, 180-200 henkeä riittää", hän kertoo.

Parinsadan hengen joukosta jokaiselle matkaan lähtijälle riittäisi puoliso. "Jokainen saa valita kumppaninsa vähintään kuudesta vaihtoehdosta", Moore kuvailee. Kaikki puolisoehdokkaat ovat lisäksi korkeintaan pikkuserkkuja.

200 vuotta kestävällä matkalla ehtii syntyä 6-8 sukupolvea. Kun naisia kannustetaan synnyttämään ensimmäisen kerran vasta kypsässä iässä, sama aika saadaan kulumaan neljässä sukupolvessa. Mitä vähemmän sukupolvia syntyy, sitä suurempana geenivaihtelu pysyy. "Kahdensadan hengen yhteisö säilyy geneettisesti terveenä muutaman tuhat vuotta. Tämän jälkeen ryhmässä alkaisi näkyä sisäsiittoisuuden jälkiä", Moore laskee.

Ensimmäisten tähtimatkalaisten on tarkoitus palata Maahan, joten kahdensadan vuoden geneettinen terveys riittää. Tulevaisuudessa ehkä asetutaan vieraille planeetoille, ja joukko saa vahvistusta sitä mukaa kuin uudet, entistä nopeammat ja mukavammat tähtialukset tuovat lisää innokkaita siirtolaisia.

Yhteiset arvot lujittavat

Moore korostaa, että oikeankokoisen joukon lähettäminen tähtiin ei vielä takaa matkan onnistumista. Ei ole viisasta valita samalla matkalle esimerkiksi sekä yksiavioisuuteen että moniavioisuuteen tottuneita nuoria. Ristiriidat olisivat väistämättömiä ja mutkistaisivat jo ensimmäisen aluksella syntyneen sukupolven naimakauppoja.

Tähtijengin arvojen tulisi siis olla alun perin samansuuntaisia, ja pariutumistavoissa yksiavioisuus voittaisi. Jos matkustajat olisivat moniavioisia niin, että yhdellä miehellä olisi monta naista, matkalle pitäisi lähettää enemmän naisia kuin miehiä. Koska tyttöjä ja poikia syntyy suunnilleen saman verran, tulevaisuudessa alukseen muodostuisi naimattomien miesten klaani. Heidän arvokkaat geeninsä jäisivät käyttämättä. Yksiavioisuus vaatii saman määrän miehiä ja naisia ja on siksi geenipoliittisesti parempi vaihtoehto.

Uskonasiat ovat nekin vaikeita. Olisi yksinkertaisinta valita matkustajiksi pelkästään saman uskonnon kannattajia, mutta geneettisen vaihtelun tarve ei salli tätä. Siitä on kuitenkin huolehdittava, etteivät aluksen uskonnot ole perivihollisia, ja fanaatikot on yritettävä karsia testeillä.

Emme voi kuitenkaan taata tähtimatkailijoiden sopua edes huolellisella miehistön valinnalla, sillä kaikkia ongelmia emme taatusti osaa edes kuvitella. Tähtialuksen miehistö on omillaan heti alusta lähtien. Jos esimerkiksi osa matkustajista orjuuttaa toista osaa, Maasta ei apua tule.

"Muun muassa tämän vuoksi on tärkeää, että lähtijät ovat vapaaehtoisia", Moore muistuttaa.

Käytäntö määrää aluksen kielen

Pitää olla myös yhteinen kieli, sillä kieliopinnot supistaisivat aikaa, joka tarvitaan yhteisön sosiaaliseen lujittamiseen. Tätä nykyä näyttää ilmeiseltä, että yhteinen kieli on englanti.

Kielen valinnan määrää käytännöllisyys. Vuonna 2000 englanti oli maailman 195 valtiosta 51:n ainoa tai toinen virallinen kieli. Käytännössä myös Yhdistyneet kansakunnat on englanninkielinen. "Englanninpuhujien joukosta löytyisi helposti tarpeeksi suuri vapaaehtoisten joukko, jonka jäsenten geneettinen perimä olisi riittävän erilainen", toteaa Michiganin yliopiston kielitieteen professori Sarah Thomason.

Thomason kertoo sähköpostiviesteissään, että John Moore sai hänet innostumaan avaruusaluksen kielen muuttumisesta: "Moore pyysi minua selvittämään asiaa Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran viimevuotista seminaaria varten, sillä hän tiesi entuudestaan minun olevan kiinnostunut valtavirrasta poikkeavasta tutkimuksesta."

Suuria muutoksia kieleen ei parissa vuosisadassa synny. "Nyt elävät englanninpuhujat pystyvät lukemaan Shakespearea, joka kirjoitti 400 vuotta sitten", Thomason muistuttaa. "Mutta sanasto toki uusiutuisi, sillä matkailijoiden ympäristö on hyvin erilainen Maan oloihin verrattuna."

Sanoja jää unohduksiin ja uusia syntyy. "Sellaiset perussanat kuin äiti, isä, juosta, kävellä ja istua pysyvät", Thomason luettelee. "Mutta esimerkiksi sanoilla lentokone, pilvenpiirtäjä ja auto ei olisi käyttöä tähtialuksessa."

Lisäksi avaruusmatkaajien kielestä kehittyisi aivan oma murteensa, kun eri puolilta maailmaa tulevien matkaajien erilaiset englannin versiot sulautuisivat. "Jo ensimmäiset avaruudessa syntyneet puhuisivat tätä suhteellisen yhtenäistä murretta, joka varmasti eroaisi kaikista Maassa puhutuista englannin murteista."

Kieli voi muuttua myös sosiaalisesta syystä. "On mahdollista, että toisiinsa sitoutuneet avaruusmatkaajat haluavat erottua kielellään maapallolaisista", Thomason pohtii.

Pian uusi kulttuuri kukoistaa

Ensimmäisten parien lapset eivät enää tietäisi aluksen ulkopuolisesta elämästä. Näin tähtiin matkaajilla olisi pian yhteisen kielen lisäksi yhteinen tausta. Myös matkalaisten arvomaailma yhtenäistyisi sukupolvi sukupolvelta. Kulttuurikin muuttuisi. Jollei maapallon tapoja ja arvoja erikseen opeteta tähtialuksessa syntyneille, ne unohtuvat kokonaan.

"Maan tavoista puhuminen innostaa tähtiin kiitäviä lapsia todennäköisesti yhtä paljon kuin ensimmäisestä maailmansodasta kertominen nykyamerikkalaisia", huomauttaa Thomason, joka tutkii myös tähti-aluksen kulttuuria. "Ehkä tallennetut tv-ohjelmat ja muut videot auttavat kulttuurin säilymisessä. Tietokonepelitkin voisivat kiinnostaa."

Maan tapojen unohtuminen ei tietenkään tarkoita elämän tai sivistyksen loppua. John Moore muistuttaa, että tähtimatkailu voi olla antoisaa elämää. "Matkalaisilla on jopa etuoikeus, jota maapallolla asuvilla harvoin on: uuden kulttuurin luominen."


 


Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Sisältö jatkuu mainoksen alla