Synnynnäinen temperamentti on ja pysyy, mutta ei hätää: omia toimintatapojaan voi silti muuttaa.

 

 

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2009

Moni on tavannut lapsesta asti tuntemansa ihmisen pitkästä aikaa aikuisena. Sama heppuhan tuo tuntuu yhä olevan, on moni todennut ja alkanut pohtia tarkemmin, mitkä tavat ovat pysyneet samoina ja missä kohden tyyli on muuttunut. Mitkä tekijät yleensä vaikuttavat yksilölliseen persoonallisuuteen?

Hyvä persoonallisuuden vertauskuva on taulu kehyksineen, ehdottavat erikoistutkija Riitta-Leena Metsäpelto ja professori Taru Feldt Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksesta.

Synnyinlahjaksi saamme kehykset eli temperamentin, jonka monet tutkijat uskovat pohjautuvan kullekin yksilölle tyypilliseen aivokemiaan. Temperamentista riippuu esimerkiksi vauvan tapa reagoida nälkään, kipuun tai väsymykseen.

Temperamentti selittää kuitenkin vain puolet käytöksestämme. Esimerkiksi identtisten kaksosten elämänpolulla voi olla erilaisia tapahtumia. Toinen kaksosista avioi¬tuu, toinen ei. Toinen vammautuu tai saa potkut töistä, toinen ei. Niinpä kummallekin kutoutuu omanlaisensa tarina ja persoonallisuus. Persoonallisuuden osatekijät täyttävät taulua temperamentin sallimissa rajoissa. Lisäksi opimme matkan varrella monenmoisia selviytymiskeinoja, jotka vaikuttavat taulun sisällä.

Piirteistä monta sekoitusta

Alan vaikutusvaltaisimpiin kuulunut tutkija, brittiläis-yhdysvaltalainen psykologi Raymond Cattell määritti 1940-luvulla 16 testauskelpoista persoonallisuuden piirrettä. Nykyään piirteet on tiivistetty viiteen suureen, englanniksi Big Five: avoimuus, ulospäinsuuntautuneisuus, sovinnollisuus, tunnollisuus ja neuroottisuus.

Persoonallisuuden piirteet ovat kuin maalarin saatavilla olevat värit. Jos tunnollisuuden turkoosia ei ole paletissa, sitä ei voi käyttää taulussakaan. Jos tarjolla on paljon mustaa väriä eli neuroottisuutta, taulusta tulee helposti synkkä.

Piirteet ovat kuitenkin toisistaan riippumattomia, eli esimerkiksi yksilön mustan värin määrästä riippumatta hänellä voi olla ulospäinsuuntautuneisuuden punaista paljon tai vähän.

Vihreä avoimuus on hyödyksi sekä luovuudessa että viisastumisessa, mutta neuroottisuuteen yhdistyessään se luo ehkä taiteellisia teoksia, ei tiedettä. Tieteellisessä työssä onnistumiseen vaaditaan aimo annos tunnollisuutta avoimuuden lisäksi.

Viriävät vauvan temperamentista

Persoonallisuuden "värikooste" alkaa muotoutua vauvojen kolmesta päätemperamentista: kontrollihakuisuudesta, aloitteellisuudesta ja negatiivisuudesta.

Temperamentin voimaa kuvaa se, että päiväkoti- tai koulukaverukset ja jopa sisarukset voivat erota temperamentiltaan kuin yö ja päivä. Tätä korostaa Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjassaan Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys (WSOY, 2004).

Temperamentiltaan negatiivinen lapsi hätääntyy ja ärtyy herkästi, ja häntä on vaikea tyynnyttää. Aloitteellinen, ulospäin suuntautunut lapsi menee eikä meinaa, ja siksi hän on altis myös huonoille vaikutteille. Kontrollihakuinen lapsi on tarkka huomaamaan toisten tarpeita, ja hänet on helppo tyynnyttää.

Vauvana negatiiviselle tapaa myöhemmin kasaantua neuroottisuutta. Aloitteellinen suuntautuu ulospäin. Kontrollihakuinen kehittää tunnollisuutta ja sovinnollisuutta. Viides piirre, avoimuus, ilmenee noin kuusivuotiaana uusien kokemuksien etsimisenä.

Elämänkokemus säätää piirteitä

Ihmisen kypsymisen ja kokemusten myötä piirteiden painotus voi muuttua.

Kypsään persoonallisuuteen on totuttu liittämään vähäinen neuroottisuus. Elämänkokemus voi opettaa, ettei jokaisen pikkuasian kanssa kannata hötkyillä.

Myös sovinnollisuus ja tunnollisuus näyttävät lisääntyvän kypsyyden myötä, ja ne myös ennustavat pitkää ikää. Sovinnolliset karttavat toraa, joten ihmissuhteiden turvaverkko tihentyy ajan mittaan. Tunnolliset noudattavat terveitä elämäntapoja eivätkä joudu hurjapäisyyttään onnettomuuksiin.

Joskus hallitseva piirre saattaa vaihtua. Traumat voivat tehdä rohkeasta aran, ja turvallinen ympäristö ja rohkaisevat kokemukset voivat innostaa ujoa tutustumaan tuntemattomiin.

Tuija Matikka on psykologi ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Aiheesta lisää: Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.), Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet (PS-kustannus 2009)

5 piirrettä määrittää persoonallisuuden

Synnynnäinen temperamentti määrää rajat, joissa persoonallisuuden viidellä osatekijällä on tilaa muotoutua.

1 Avoimuus uusille kokemuksille

haaveellisuus, taiteellisuus, tunteellisuus, joustavuus, älyllinen uteliaisuus, suvaitsevuus

2 Ekstroversio eli ulospäinsuuntautuneisuus

lämminhenkisyys, seurallisuus, itsevarmuus, aktiivisuus, jännityshakuisuus, iloisuus

3 Sovinnollisuus

luottamus, mutkattomuus, epäitsekkyys, mukautuvuus, vaatimattomuus, herkkätunteisuus

4 Tunnollisuus

kyvykkyys, järjestelmällisyys, itsekuri, harkitsevuus, velvollisuudentuntoisuus, päämääräsuuntautuneisuus

5 Neuroottisuus eli tunne-elämän tasapainottomuus

ahdistuneisuus, viha-mielisyys, masentuneisuus, alemmuudentuntoisuus, impulsiivisuus, haavoittuvuus

Elämäsi taulu muuttuu

Persoonallisuuden viittä piirrettä voi ajatella väreinä, joista kukin ottaa oman alansa elämäsi taulussa.

Jokainen meistä maalaa mielessään elämänsä muotokuvaa tai kertoo elämänsä tarinaa. Iäkkäänä maalauksessamme voi olla monta maalikerrosta päällekkäin.

Omakuva voi tuntua pitkään osuvalta, kunnes tulee tarve tehdä uusi. Saatamme elää jopa "monta elämää" samassa kehossa.

Elämän kriisikohdat testaavat keinosi

Ratkaisukehät ovat opittuja ja itseään vahvistavia. Jos hahmotat tapasi toimia, saatat halutessasi pystyä säätämään sitä.

Kriisi >

:-) Huomio ongelmassa

mahdollisuus > voi etsiä ratkaisuja
> opittu neuvokkuus vahvistuu
kokemuksen kasvaessa ongelmanratkaisutaidot ja pystyvyyden tunne lisääntyvät
yhä useammalle asialle osaa ja voi tehdä jotain

:-( Huomio tunteessa

uhka > tunteesta haluaa eroon
> opittu avuttomuus vahvistuu

Selviytymiskeinoista ja oman elämäntarinan hahmottamisesta tarkemmin:
Epäonnistu taitavasti, Tiede 1/2006, s. 40-41
Sinäkin elät tarinaa, Tiede 3/2006, s. 40-41
Yksi mukautuu, toinen kyseenalaistaa, Tiede 4/2007, s. 44-45
Tekstit myös nettiarkistossa: tiede.fi/arkisto

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.