Piilaakso on ainakin kahteen otteeseen tuomittu Kuolemanlaaksoksi. Turhaan.Piilaaksolla menee edelleenkin hyvin. Se on maailman ainoa teknologiakeskittymä, josta ei matkusteta Piilaaksoon ottamaan oppia, miten teknologiasta tehdään menestystarina.


Turhaan.Piilaaksolla menee edelleenkin hyvin. Se on maailman ainoa
teknologiakeskittymä, josta ei matkusteta Piilaaksoon ottamaan oppia,
miten teknologiasta tehdään menestystarina.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2005


Viimeksi Piilaakson kuolemaa povattiin vuosituhannen vaihteessa, kun tietotekniikkayrityksiin asetetut valtavat taloudelliset odotukset romahtivat ja it-kupla puhkesi. Kriisi iski erityisen pahasti Piilaaksoon, missä yritysten arvosta katosi kaksi kolmasosaa. Kymmenet yritykset tekivät konkurssin, ja joka toinen it-alan työpaikka hävisi.


Mikä on tilanne nyt?


Piilaakson "pääkaupungissa" San Joséssa kotitalouksien vuosikeskiansioksi arvioidaan noin 70 000 dollaria. Se on ylivoimaisesti korkein luku Yhdysvalloissa ja kaukana maan keskiansiosta, joka on miltei 30 000 taalaa pienempi.


Piilaaksoon myös virtaa rahaa solkenaan, sillä alue imee Yhdysvaltain riskipääomasta noin kolmanneksen. Viime vuonna laakson yritykset saivat venture capital -rahaa noin seitsemän miljardia dollaria. Samaan aikaan koko Euroopan riski-investoinneiksi arvioitiin noin 3,5 miljardia euroa eli hieman yli neljä miljardia dollaria.


Hyvä teknis-taloudellisen toimeliaisuuden mittari on myös patenttien määrä. Vuonna 2003, jolta viimeisin tilasto on, Piilaakson yrityksille myönnettiin 8 809 patenttia. Se on 18 prosenttia enemmän kuin vuonna 2000 ja noin kymmenesosa koko Yhdysvaltain uusista patenteista. Tilastokeskuksen mukaan samana vuonna koko Suomessa haettiin vain 1 973 kotimaista patenttia, melkein neljänneksen vähemmän kuin huippuvuonna 2000.


Piilaaksolla siis menee edelleen hyvin - niin hyvin, että eri puolilta maailmaa saapuu ihmisiä katkeamattomana virtana etsimään Piilaakson salaisuutta. Kävijöillä ovat mielessä samat kysymykset: Miten tämä kaikki tehtiin? Miten Piilaaksosta tuli tietojenkäsittelyn pyhä maa, joka vetää kykyjä ja varoja kuin magneetti? Voisimmeko me toistaa saman omassa maassamme?


Milloin kaikki alkoikaan?


Monet pitävät Piilaakson tarinan alkupisteenä vuotta 1938, jolloin Palo Altossa aloitti äänilaitteiden testaamiseen tarkoitettuja audio-oskillaattoreita valmistava yritys. Sen perusti kaksi Stanfordin yliopiston sähköinsinööriä, William Hewlett ja David Packard, opettajansa professori Frederick Termanin rohkaisemina.


Terman oli sitä mieltä, että nuorukaisten kannatti kaupallistaa kehittämänsä tekniikka, ja hän osui oikeaan. Tarinan loppu on bisneshistoriaa - tai loppuahan ei ole nähtykään. HP on yksi it-talouden teknologiajohtajista.


Toisten mielestä Piilaakso sai alkunsa eräästä Mountain View’ssa 1957 tapahtuneesta irtisanoutumisesta. Tuolloin kahdeksan nuorta insinööriä marssi ulos transistoreita valmistavasta Shockley Semiconductor Labsista ja perusti Palo Altoon yrityksen, jonka nimeksi tuli Fairchild Semiconductor.


Tuo Shockleylta lähtenyt joukko tunnetaan tietokonenörttien tarinoissa lempinimellä Treacher-ous Eight, petollinen kahdeksikko. Kun tietää kahdeksikon myöhemmät vaiheet, herää epäilys, että nimen on keksinyt katkera William Shockley.


Joidenkin mielestä Piilaakson saagan juuria pitää etsiä niinkin kaukaa kuin 1900-luvun alusta, sillä jo tuolloin laaksossa toimi muutamia innovatiivisia teknologiayhtiöitä. Niin tai näin, maailman tietoisuuteen Piilaakson toi vasta puolijohteisiin perustuva tekniikka, joka liittyy vahvasti William Shockleyn vainoharhaiseen johtamistyyliin kyllästyneeseen kahdeksikkoon.


Insinöörit käynnistivät mikrokauden


Kahdeksikkoon kuului muun muassa Robert Noy-ce, joka 1959 loi Fairchildille menestystuotteen keksimällä integroidun piirin eli piilastun. Toinen jäsen Gordon Moore taas jäi histo-riaan julistamalla 1965 niin sanotun Mooren lain.


Mooren lain mukaan transistorien koko pienenee ja määrä piirilevyllä kasvaa niin, että prosessorien suoritusnopeus tuplaantuu aina puolentoista vuoden välein. Toistaiseksi tietotekniikan kehitys on seurannut Mooren ennustusta, ja tavallaan hänen laissaan kiteytyy koko it-ihme ja Piilaakson taikamaine. Juuri tietojenkäsittelyn hämmästyttävän nopea eksponentiaalinen kasvu ja siitä kumpuava ennennäkemättömän vilkas liiketoiminta ovat takoneet rahaa laaksoon.


Fairchildilla Noyce ja Moore ottivat vasta vauhtia. Jo 1968 he perustivat uuden tietotekniikan ja mikroelektroniikan yrityksen, Intelin. Vain kolme vuotta myöhemmin yritys valmisti maailman ensimmäisen mikroprosessorin.


Tästä alkoi kuohuva teknologian kehitys, ja seuraava suuri käännekohta nähtiin 1976, kun Steve Wozniakin suunnittelema personal computer Apple I tuli markkinoille tekijöidensä hirtehishuumorista kertovaan pedon luku -hintaan: 666,66 dollaria.


Kenties Apple I ei ollut aivan ensimmäinen pc. Joidenkin mielestä kunnia kuuluu Hewlett-Packardin pöytämalliselle 9100A-laskimelle, jota jo 1968 mainostettiin henkilökohtaisena tietokoneena. Kuitenkin juuri Applen tuoteperhe teki bisneshistoriaa. Asia selvisi hitaimmillekin viimeistään joulukuussa 1980, kun Apple toi osakkeensa pörssiin. Ne myytiin muutamassa minuutissa 22 dollarin kappalehintaan. Kyseessä oli näyttävin markkinoille tulo sitten vuoden 1956, jolloin Fordin osakkeet tulivat yleisesti kaupan.


Sen jälkeen Piilaaksosta on virrannut maailmalle innovaatio ja menestystuote toisensa perään. Aavistuksen niiden määrästä saa, kun tarkastelee luetteloa Piilaakson yrityksistä. Siitä löytyvät useimmat tietokonevallankumouksen kärkinimistä: Adobe, Cisco, Compaq, eBay, Google, Microsoft, Netscape, Sun ja monet muut.


Laskun jälkeen aina uusi buumi


Kaikesta loistosta huolimatta edes Piilaakson historia ei ole ollut yhtäjaksoista menestystä. Nousu on useita kertoja keskeytynyt hetkelliseen lamaan. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla laakson dynamiikka näytti kuihtuneen. Tietokoneita valmistettiin muuallakin, eikä laaksolla enää tuntunut olevan uutta annettavaa. Piilaaksoa kutsuttiin jo Kuolemanlaaksoksi, Valley of Death.


Kuitenkin ilmassa oli odotusta, joka liittyi kaikkien huulilla olevaan uuteen sanaan: internet. Elokuun alussa 1995 alkoi tapahtua. Vasta toista vuotta toiminut ja vähän tunnettu Netscape toi osakkeensa myyntiin. Siitä tuli historian kaikkien aikojen suurin ipo, initial public offering. Jo parin viikon päästä yhtiön arvo oli osakekurssilla mitaten miltei kaksi miljardia dollaria.


Varsinaisesti juuri Netscape aloitti www-vallankumouksen, joka sittemmin innoitti Business Week -lehden vertaamaan Piilaakson tarinaa Kalifornian 1850-luvun kultakuumeeseen. Nyt miehet eivät kuitenkaan tulleet vankkureilla vaan Mazdalla tai Toyotalla, ja leirinuotiolla laulettujen laulujen sijasta heitä yhdisti kännyköiden piipitys, lehti maalaili Silicon Valley -teemanumerossaan elokuussa 1997.


World wide web toi Piilaaksoon myös murhetta. Juuri sen ympärille syntyi lähes maailmanlaajuinen it-kupla ja vuosituhannen vaihteen talouskriisi. Kupla ei kuitenkaan ollut pelkkää ilmaa, sillä sen puhjettuakin internet-vallanku-mous jatkuu ja tahkoaa rahaa niin Piilaaksossa kuin muualla maailmassa.


Uskalletaan ottaa riskejä


Piilaakson tarina on niin uskomaton, ettei sitä yhdellä lukemalla ymmärrä. "Silicon Valley on planeettamme historian suurin laillisesti hankittu omaisuuskeskittymä", sanoo laakson kehitykseen 1970-luvulta asti osallistunut venture-kapitalisti John Doerr. Lausuma on melkoinen understatement. Piilaakso ei ole vain rikastuttanut omaa väkeään, vaan se on muuttanut koko maailmaa.


Ei siis ihme, että Piilaakso vetää kävijöitä, jotka toivovat pystyvänsä samaan. Ensin heidän on kuitenkin selvitettävä menestyksen resepti.


Piilaaksolaisten omissa analyyseissä nousee esiin monia erityispiirteitä, joita voi pitää alueen "arvokkaina salaisuuksina". Näihin kuuluu esimerkiksi bisneskulttuuri, jossa ei pelätä riskinottoa. Piilaakson historia onkin uskalluksen historiaa. Kerran toisensa perään työnantajansa jähmeyteen tai vastahakoisuuteen kyllästyneet nuoret radikaalit ovat perustaneet oman irrokin ja ryhtyneet toteuttamaan ajatuksiaan.


Piilaaksossa konkurssiakaan ei lueta häpeäksi tai liiketoiminnan esteeksi. Maine menee vasta, jos ei epäonnistumisen jälkeen uskalla yrittää uudelleen.


Yritetään omilla ideoilla


Yrittäjyyden henki onkin toinen Piilaakson vahvuus. Se imetään jo äidinmaidossa tai viimeistään yliopistossa. Esimerkiksi Stanfordin yliopisto rohkaisee aktiivisesti tutkijoitaan patentoimaan ideoitaan ja perustamaan yrityksiä. Yrittäjiä se taas rohkaisee yliopistollisiin jatko-opintoihin.


Asiaan kuuluu myös erittäin vahva yhteisöllisyyden tunne, joka turvaa myös yliopiston toimintaedellytykset. Stanford saa vuosittain entisiltä oppilailtaan lahjoituksina valtavia summia. Ennätys on toistaiseksi 400 miljoonaa dollaria, jonka Hewlett Foundation antoi 2001. Viime vuonna lahjoitukset kattoivat noin 16 prosenttia yliopiston budjetista.


Piilaaksossa ei myöskään lasketa muualta houkuteltavien yritysten varaan. Siellä tiedetään, että suhdanteiden heilahtaessa suuryritysten sivukonttorit pakkaavat tavaransa. Piilaakson omat yritykset ovat juurtuneet alueeseen ja toimintaympäristöön. Hewlett-Packardissa ei keskustella pääkonttorin siirtämisestä muualle.


Itse asiassa yrityksillä, ainakaan uusilla, ei yleensä edes ole tarvetta harkita muuttoa. Monien- aloittelevien yritysten ensimmäisiä asiakkaita ovat laakson toiset yritykset. Niistä saa tarvittaessa myös apua ja osaajia, sillä Piilaaksossa asiantuntijat kiertävät vilkkaasti yrityksestä yritykseen. Aidosti avoimet työmarkkinat ovatkin olennainen osa toimintaympäristöä.


Riskirahaa liikkuu riittävästi


Näyttääkin siltä, että Piilaakson menestys selittyy paljolti alueen tarjoamalla erikoislaatuisella toimintaympäristöllä. Sitä mieltä on muun muassa Stanfordin yliopiston management-tieteen emeritusprofessori, nykyinen start up -sijoittaja William F. Miller, joka käyttää bisnesympäristöstä sanaa habitaatti. Mitä parempi on habitaatti, sitä paremmat ovat liiketoiminnan edellytykset.


Uusien yrittäjien kannalta hyvän habitaatin tärkeimpiä puolia on rahoituksen ja nimenomaan riskirahoituksen hyvä saatavuus. Rahoittajien pitää olla valmiita ottamaan riskejä.


Tavallisella lainoituksella it-vallankumous olisi jäänyt tapahtumatta - tai ainakaan se ei olisi tapahtunut Piilaaksossa. Moni alan komeettayritys syntyi persaukisten innovaattoreiden unelmista, joita yksikään järkevä pankinjohtaja ei olisi kelpuuttanut lainan takuiksi. Onneksi kaikki eivät olleet järkeviä, ja ihme pääsi tapahtumaan.


Kontaktit kasaavat luovuutta


Innovaatioiden kannalta välttämätöntä on myös tutkijoiden, keksijöiden, tekniikan ja talouden asiantuntijoiden ja yrittäjien mahdollisimman monipuolinen ja rikas yhteydenpito. Kohtaamisissa syntyy uutta tietoa ja odottamattomia oivalluksia


Ihmisjoukon kasvaessa mahdollisten yhteyk-sien määrä kasvaa periaatteessa eksponentiaalisesti. Piilaakson yhteisö on riittävän suuri ja tiivis, niin että tämä usein epämääräinen ja epävirallinen mutta olennainen viestintä käy vilkkaana.


Kun hyvään habitaattiin vielä lisätään miellyttävä ilmasto - useimmat piilaaksolaiset muistavat mainita tämän seikan - on ymmärretty jotain olennaista Piilaakson talousihmeestä. Ilmastoa voi tässä pitää symbolina, joka kätkee taakseen kaikki vapaa-ajan viettoon liittyvät mahdollisuudet. Kun kilpaillaan parhaista ihmisistä, vapaa-ajan tarjonnalla on oma vetovoimansa, jota ei ole syytä väheksyä.


Nyt kehä ruokkii itseään


Tietysti Piilaaksolla on ollut onneakin. On osittain sattumaa, että juuri siellä tehtiin monia avainkeksintöjä, joiden varaan syntyi kokonaisia tekniikanaloja.


Sen sijaan se, että juuri siellä oli valmius muuttaa innovaatiot liiketoiminnaksi, ei ole sattumaa, ei ainakaan kokonaan. Piilaaksossa on määrätietoisesti vaalittu kokoon saatuja resursseja ja niiden avulla rakennettu infrastruktuuria, joka auttaa silloin tällöin väkisinkin tulevien vaikeiden aikojen yli.


Rehellisyyden nimessä on todettava, että Piilaaksolla menee hyvin, koska sillä on jo pitkään mennyt hyvin. Sinne tulee koko ajan uutta rahaa ja uusia osaajia siksi, että siellä on niitä ennestäänkin paljon. Sinne syntyy koko ajan valtavasti uusia yrityksiä siksi, että entisiäkin on tuhottomasti. Sen yliopistoihin hakeutuu huippukykyjä, koska heitä jo on siellä paljon ja tulokkaat haluavat kaltaistaan seuraa.


Menestys on positiivinen kehä, jonka toki pystyy tumpuloimaan mutta joka hyvin hoidettuna ruokkii itseään pitkään.


Erkki Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Parhaillaan hän työskentelee innovaatiojournalismin tutkijana Tampereen yliopistossa.


Kauhanen vieraili Piilaaksossa huhtikuussa osallistuessaan innovaatiojournalismin konferenssiin, jonka järjesti Stanfordin yliopiston Innovatiivisen oppimisen keskus SCIL. Innovaatiojournalismi on uusi ala, joka kehittää journalisteille työkaluja teknologian ja yhteiskunnan kehityksen seuraamiseen.

Tämä on Piilaakso
Silicon Valleyksi eli Piilaaksoksi kutsutaan San Franciscon eteläpuolella olevaa muutaman kymmenen kilometrin mittaista aluetta Highway 101:n varrella. Sen alku- tai päätepistettä ei ole koskaan tarkasti määritelty, mutta usein pohjoisrajaksi esitetään Redwood Cityä ja etelärajaksi San Joséta. Silloin alueella sijaitsee parikymmentä kaupunkia, jotka ovat kasvaneet niin kiinni toisiinsa, että kaupungin vaihtumisen huomaa vain tienvarren opasteista.


Alkuaan alue tunnettiin Santa Claran laaksona. Silicon Valley -nimensä se sai tietokoneteollisuuden kiihkeinä alkuaikoina. Nimeä käytti tiettävästi ensimmäisenä journalisti Don C. Hoefler 1971 Electronic News -viikkolehdessä.


Kukaan ei tiedä tarkalleen, montako teknologiayritystä alueella toimii, mutta kyllä niitä on tavattoman paljon. Kun matkustaa autolla tai junalla San Franciscosta San Joséen, parinkymmenessä minuutissa näkee useimpien maailmankuulujen it-yritysten pääkonttorin ja suuren joukon tutkimuskeskuksia.


Redwood City
Piilaakson pohjoinen portti - niin ainakin usein sanotaan. Pinta-ala 89,5 km², asukkaita 75 400.
Oracle (perustettu 1977) Maailman menestyneimpiä ohjelmistoyrityksiä. Keskittynyt tiedonhallinnan järjestelmiin. Vuoden 2004 liikevaihto 10,2 miljardia dollaria.


Menlo Park
Piilaakson rahoituskeskus, jossa toimii iso joukko riskisijoitusyrityksiä. Pinta-ala 45,1 km², asukkaita 30 800.
Kleiner Perkins Caufield & Byers (1972) Laakson tärkeimpiä riskirahoittajia. Ollut nostamassa maailmanmaineeseen ison joukon yrityksiä. Suojatteihin kuuluvat mm. Netscabe, Sun, Compaq, Genentech, America Online, Amazon ja Google.
AT&T Labs (1925 nimellä Bell Telephone Laboratories) Maailman johtavia viestintäteknologian tutkimuskeskuksia. Ollut kehittämässä useita keksintöjä, listalla mm. transistori, äänilevy, äänielokuva, tv-lähetys, faksi, suurtaajuustutka, aurinkokenno, laser, mikrosiru, digitaalinen tietokone, optinen kuitu, HDTV, Big Bang ja informaatioteoria. Tutkijoita palkittu Nobelin palkinnolla ainakin seitsemän kertaa.


Palo Alto
Stanfordin yliopiston kotikaupunki, Piilaakson varhaisia vetureita. Pinta-ala 66,4 km², asukkaita 58 500.
Stanford University (1885) Laakson ensimmäinen yliopisto, jonka perusti Kalifornian entinen kuvernööri Leland Stanford. Vanhemmat opinahjot kutsuivat Stanfordia hieman pilkaten Farmiksi, mutta yliopisto kasvoi nopeasti ja sai palvelukseensa professoreja, jotka tekivät tieteen ja tekniikan historiaa ja siinä sivussa edistivät yritystoimintaa. Varhaista Piilaaksoa voikin luonnehtia Stanfordin teknologiakyläksi. Yliopiston tutkijat ovat saaneet peräti 23 Nobelin palkintoa.
HP Hewlett-Packard Corporation (1939) Maailman suurimpia teknologiakonserneja. Valmistaa mm. tietokoneita, tulostimia ja laskimia. Oli laakson ensimmäisiä menestyjiä ja osallistui pc-vallankumoukseen ensi
metreistä alkaen. Liikevaihto 79 miljardia.
Shockley Semiconductor (1955) Laakson ensimmäinen puolijohdeyritys, jonka perusti William Shockley, yksi transistorin kehittäjistä. Yhtiö eli vain vuoden mutta käynnisti kehityksen, joka mullisti maailman.
Fairchild Semiconductor Company (1957) Shockleylta lähteneiden kahdeksan elektroniikkavelhon yritys, joka toi markkinoille ensimmäisen integroidun piirin. Toimii nykyään Mainessa.
Agilent Tecnhologies (1995) Puolijohteita, optisia verkkoja ja tieteellisiä instrumentteja valmistava
Hewlett-Packardin perillinen. Liikevaihto 8 miljardia.
Xerox PARC (1986) Maailman suurimpiin kuuluvan toimisto- ja painotietotekniikkavalmistajan tutkimuskeskus. Erikoistunut fysiikkaan, tietotekniikkaan ja sosiologiaan. Vaikuttanut merkittävästi mm. lasertulostimen, ethernetin ja tietokoneen graafisen käyttöliittymän kehittelyyn.


Mountain View
Piilaakson tärkeitä varhaisia keskuksia. Pinta-ala 31,7 km², asukkaita 70 700.
Microsoft (1975) Maailman johtava ohjelmistovalmistaja, jonka Windows-käyttöjärjestelmä ja Office-ohjelmat ovat saavuttaneet melkein yksinvaltiuden markkinoilla. Yrityksen pääkonttori sijaitsee Redwoodissa Washingtonissa. Piilaaksossa sillä on muun muassa uusi suuri tutkimuskeskus. Liikevaihto 36,8 miljardia.
Netscape Communications
(1994 nimellä Mosaic) Internet-vallankumouksen käynnistäjiä. Navigator-selain oli yksi niistä innovaatioista, jotka avasivat tietoverkot maallikoille. Nykyisin Netscape on enää AOL Time Warnerin omistama brändinimi.
SGI Silicon Graphics (1982) Tietoteknologian kärkiyrityksiä. Erikoistunut visualisointijärjestelmiin, palvelinratkaisuihin ja tallennusmenetelmiin. Maailman tätä nykyä tehokkain supertietokone, Nasan Columbia, on rakennettu SGI:n Altix-alustalle. Liikevaihto 800 miljoonaa.
Google (1998) Maailman suosituimman internet-selaimen kehittäjä. Liikevaihto 3,2 miljardia.
Intuit (1983) Microsoftin harvoja menestyneitä kilpailijoita. Päätuotteita erilaiset taloushallinnon ohjelmat, kuten QuickBooks ja TurboTax. Liikevaihto 1,9 miljardia.
Nasa Ames Research Center (1939) Yksi Yhdysvaltain avaruushallinnon kymmenestä suuresta tutkimuskeskuksesta, jossa tätä nykyä etsitään eksoplaneettoja ja kehitään robonautteja.
Carnegie Mellon West (2001) Maineikkaan Pittsburghissa sijaitsevan yliopiston länsirannikon toimipiste.


Sunnyvale
Piilaakson sydän 1800-luvulla, jolloin laaksossa elettiin hedelmätarhoista. Teollinen kausi käynnistyi 1906 kaivostekniikkatehtaalla.
AMD, Advance Micro Devices (1969) Mikroprosessorien ja flash-muistien kärkivalmistajia. Tunnetaan erityisesti x86-yhteensopivista prosessoreistaan. Liikevaihto 5 miljardia.


Santa Clara
PIilaakson vanhimpia kaupunkeja. perustettu 1852, ja mikroprosessorikumouksen alkupiste.Pinta-ala 47,6 km², asukkaita 102 000.
NSC, National Semiconductor Corporation (1959) Elektroniikan kärkiyrityksiä, erikoistunut analogiseen tekniikkaan. Nettomyynti 1,98 miljardia.
Intel (1968) Prosessorien ja muistien valmistaja isolla V:llä. Menestys alkoi 1971 mikro-
prosessorin kehittämisestä. Vastasi monista pc-vallankumouksen teknisistä innovaatioista.
Liikevaihto 34,2 dollaria.
Sun Microsystems (1982) Maailman suuria tietokoneiden ja ohjelmistojen valmistajia.
Toi 1995 markkinoille ensimmäisen universaalin, eri valmistajien tietokoneissa toimivan
ohjelmointikielen Javan. Liikevaihto 11,2 miljardia.
Santa Claran yliopisto (1912) Laakson toiseksi vanhin yliopisto. Aloitti yksityisenä
lukiona 1851.


Cupertino
Piilaakson vauraimpia kaupunkeja, jota San Josén ohella pidetään laakson ytimenä. Pinta-ala 28,3 km², asukkaita 50 500.
Apple Corporation (1977) Pc-vallankumouksen käynnistäjiä. Perustajat Steven Wozniak ja Steve Jobs valmistivat kenties maailman ensimmäisen henkilökohtaisen tietokoneen, mutta ainakin he loivat ensimmäisen menestyksekkään pc-tuote-perheen. Liikevaihto 8,3 miljardia.
Compaq Computer Corporation (1982) Ensimmäisiä kannettavien tietokoneiden kehittäjiä. Kuuluu nykyään HP-konserniin. Vuonna 2002 toteutunut 25 miljardin dollarin fuusio oli suurin tietokoneteollisuudessa tapahtunut yritysjärjestely.


San José
Piilaakson "pääkaupunki", alueen ensimmäinen kaupunki; perustettu jo 1777, kun Kalifornia oli Espanjan siirtokunta. Pinta-ala 461,5 km², asukkaita 945 000, kolmannes koko laakson väestä. Joka neljäs kaupunkilainen on miljonääri.
Adobe Systems (1982) Digitaalisen suunnittelun ja kuvankäsittelyn pioneereja. Toiminta alkoi Post-Script-kuvauskielen kehittelystä. Liikevaihto 1,7 miljardia dollaria.
Cisco Systems (1984) Internet-pohjaisen IP-verkkoteknologian kärkiyrityksiä. Kehitti ensimmäisen kaupallisesti menestyneen reitittimen tietokoneiden yhteydenpitoon. Liikevaihto 22 miljardia.
Cypress Semiconductors (1982) Valmistaa monenlaisia tietokoneiden komponentteja, muun muassa USB-laitteita. Liikevaihto 950 miljoonaa.
eBay (1995) Nettihuutokauppa, joka muutamassa vuodessa nousi miljardiluokkaan. Liikevaihto 3,2 miljardia.
Sanmina SCI (1980) Elekroniikan suuria sopimusvalmistajia. Liikevaihto 12,2 miljardia.
IBM Almaden Research Center (1952) Maailman suurimman teknologiakonsernin tutkimuslaitos. Erikoistunut etenkin tietokantojen ja muistien kehitystyöhön. Vuonna 2001 Almadenin tutkijat onnistuivat ensimmäisinä käyttämään seitsemän qubitin kvanttitietokonetta.
San José State University (1972) Laakson ensimmäinen valtiollinen yliopisto. Oli myös ensimmäienn valtiollinen lukio. Aloitti toimintansa 1857.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018