Kuuluisin fossiilihuijaus menetti uskottavuutensa vasta, kun Afrikasta alkoi kertyä todellisia ihmisen kantamuotoja.


kun Afrikasta alkoi kertyä todellisia ihmisen kantamuotoja.




Vuonna 1912 Lontooseen mahtui vain yksi puheenaihe: Piltdownin ihminen. Suuri yleisö oli tuskin ehtinyt niellä ajatusta, että kehityimme apinasta, kun välimuoto löytyi aivan takapihalta.

Kohu-uutisen kertoi harrastelijageologi ja lakimies Charles Dawson Lontoon geologisen seuran kokouksessa vuonna 1912.

Dawson oli saanut ensimmäiset kallon kappaleet Piltdownin louhoksen työmiehiltä jo vuonna 1908. Löydön innostamana hän teki louhoksessa omia kaivauksia ja keräsi lisää fossiileja. Näistä kappaleista paleoiktyologi eli kalafossiilien tutkija Arthur Smith Woodward kokosi kallon.

Kallon yläosan ihmismäisyys ja alaleuan apinamaisuus saivat Woodwardin päättelemään, että kyseessä oli "puuttuva lenkki" ihmisen ja apinan välillä.


Toinen kallo vakuutti aikalaiset

Kaikki asiantuntijat eivät heti vakuuttuneet välimuodon oikeellisuudesta. Kallon 1920-luvulla tutkinut anatomi Franz Weidenreich väitti, että sen yläosa kuului ihmiselle ja alaleuka orangille, jonka hampaat oli viilattu.

Väittelyä käytiin pari vuotta, kunnes Piltdownista alkoi paljastua lisää fossiileja. Ensin löytyi hammas, joka muistutti suuresti Piltdownin ihmisen hammasta. Tämän jälkeen oli vuorossa jonkinlainen työkalu, joka oli tehty norsun syöksyhampaasta. Vihdoin vuonna 1915 saatiin uusia kallonkappaleita: Piltdownin ihminen II.

Tähän mennessä louhoksella oli vieraillut Dawsonin lisäksi sellaisia ajan valovoimaisia vaikuttajia kuin Sherlock Holmesin luoja Arthur Conan Doyle, pekinginihmisen löytänyt jesuiittapappi Pierre Teilhard de Chardin ja Lontoon luonnonhistoriallisen museon kuraattori Martin Hinton.

Toinen kallo vakuutti epäilijätkin fossii¬lien aitoudesta - yksi löytö voisi olla lavastusta muttei kaksi, pääteltiin.


Apinamainen vääristä kohdista

Piltdownin ihmisen maine kesti yli kymmenen vuotta, Englannissa kauemminkin.

1920-luvulta alkaen Afrikasta alkoi kuitenkin löytyä yhä uusia hominidien fossiileja, jotka olivat räikeässä ristiriidassa Piltdownin ihmisen kanssa. Siinä missä Piltdownin versioilla oli ihmismäinen kallokoppa ja apinamainen leuka, afrikkalaisilla fossiileilla oli apinamainen kallokoppa ja ihmismäinen leuka. Kuten paleontologi Sherwood Washburn totesi: "Ihmisen evoluutio vaikutti järkeenkäyvältä, kunhan Piltdownin ihmistä ei otettu lukuun."

Piltdownin ihmisestä tuli 1930-luvun edetessä kummajainen. Amerikkalaiset eivät halunneet ajatella sitä lainkaan, ja brittienkin oli ennen pitkää selvitettävä välinsä sen kanssa. 1950-luvun alussa tämän teki komitea, joka kallon tutkittuaan tiesi vuorenvarmasti: Huijausta! Piltdownin ihmisessä oli vain kolmannes ihmistä. Kallokoppa oli ihmisen mutta alaleuka orangin ja osa hampaista, jotka oli viilattu kapeammiksi, simpanssin. Luut oli saatu vanhan näköisiksi käsittelemällä niitä kromihapon ja jonkin rautayhdisteen seoksella.


"Krikettimailakin" meni täydestä

Huijauksen tekijä ei ole koskaan paljastunut, ja mahdollisiksi syyllisiksi on nostettu vuo¬sien varrella lähes kaikki tapaukseen jotenkin osallistuneet. Voimakkaimmat epäilyt ovat kohdistuneet Dawsoniin, Conan Doyleen ja Teilhard de Chardiniin tai näiden kolmen muodostamaan koplaan.

1980-luvulla New Scientistissa julkaistun haastattelusarjan myötä Piltdownin legenda sai uuden käänteen. Osoittautui, että Hinton epäili löytöä lavastukseksi alusta lähtien ja yritti paljastaa sen.

Hinton salakuljetti louhokselle niin kehnosti viilatun simpanssinhampaan, että sen olisi pitänyt herättää epäilyt. Siitä tuli kuitenkin lisätodiste aitoudesta. Sitten hän veisti norsun syöksyhampaasta niin kömpelön krikettimailan, että Piltdownin ihminen joutuisi naurunalaiseksi. Toisin kävi, Dawson ja Woodward kirjoittivat siitä tieteellisen artikkelin.

Kuka kuljetti louhokselle Piltdown II:n, on epäselvää. Jotkut uskovat, että Hinton oli pääpiru koko jupakan takana.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5223
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti