Marraskuu on pimeää aikaa.

Päivä ei ole vielä lyhimmillään, mutta kun maa on enimmäkseen mustana ja taivas pilvessä, pimeys on synkempää kuin lumien tultua. Nykyajan suomalainen voi sytytellä valoja ja kuljettaa niitä mukanaan, mutta ennen sähkön ja tehokkaiden valaistuslaitteiden keksimistä pimeys rajoitti ihmisten toimintaa monella tavalla. Pärevalkean valossa ei voinut lähteä yövaellukselle metsään eikä lasketella suksilla alas mäkeä.

Sana pimeä tunnetaan kautta uralilaisen kielikunnan, joten se kuuluu ikivanhaan perintösanastoon. Vastineet tarkoittavat nimenomaan valon puutetta. Monissa indoeurooppalaisissa kielissä pimeää merkitsevä sana, esimerkiksi ruotsin mörk, merkitsee myös tummaa väriä, mutta näin ei ole laita suomensukuisissa kielissä.

Suomalaisessa kansanperinteessä pohjoinen on ymmärretty yön ja pimeyden ilmansuunnaksi. Pimentola, pimeä Pohjola, oli kylmä ja vaarallinen paikka, kuoleman valtakunta. Sieltä tuli tauteja ja vitsauksia, sinne manattiin ihmistä piinaava paha.

Kristinuskon myötä pimeys on saanut uusia ulottuvuuksia. Sen kautta suomalaisille on tullut tutuksi pimeyden ruhtinas, personoitu paha, itse saatana. Kun nykysuomalainen puhuu pimeyden voimista ja pimeyden töistä, on taustalla uskonnollinen fraseologia.

Pahan ja pimeän yhdistäminen ei liity välttämättä uskontoon tai mytologiaan. Pimeässä liikkuva ihminen ei näe uhkaavia vaaroja, ja siitä voi seurata onnettomuuksia.  Pimeyden suojissa voi huomaamatta tehdä varkauksia ja muita tihutöitä.

Nykysuomessa pimittäminen merkitsee ensisijaisesti salaamista, ei enää pimentämistä, niin kuin alun perin. Pimeät tulot ja pimeä pullo ovat puhtaasti maallisessa mielessä laittomia asioita.

Sana voi muuttua vertauskuvalliseksi monelta pohjalta, ja metaforisen ilmauksen voi tulkita eri tavoin. Pimeys on perusasia, joka synnyttää monenlaisia uhkaavia ja kielteisiä mielikuvia. Pimeyden ydin kuulostaa pelottavan tehokkaalta, vaikka kukaan ei tietäisi, mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2011