Vesuviuksen purkaus tuhosi kaupungin 2 000 vuotta sitten. Nyt siellä vallitsee jälleen hätätila. Valtavasti kallisarvoista tietoa häviää, elleivät muinaisuuden ammattilaiset nopeasti pelasta sitä. Suomalaiset aloittivat operaationsa ensimmäisten joukossa.

Teksti: Hannu Pesonen

Värikkäät päivänvarjot tanssivat, kun naiset hyppäävät suojatien kiville neljän kadun risteyksessä. Keskellä risteystä nuori mies kallistaa päätään kivipaadesta työntyvän hanan alle, hörppää raikasta vettä ja täyttää sitten pullonsa.Samoin tekivät jalankulkijat 2 000 vuotta sitten Via Stabianalla, muinaisen Pompejin valtakadulla. Suljen siis hetkeksi korvani espanjalaisturisteja opastavan rouvan paasaukselta, kuvittelen, ettei kameroitaan laukovaa japanilaiskomppaniaa ole, ja palaan mielessäni Napolinlahden liepeille hiukan ennen kohtalokasta päivää 24.8.79 – samanlaiseen kuumaan kesähetkeen kuin nyt.

Kauppakaupungissa vilskettä

Ovatpa vilja-, oliivi- ja viinikärryt painaneet syvät urat katuun. Asialle pitää ehdottomasti tehdä jotain ennen kuin syyssateet alkavat, muuten kura roiskuu päälle, vaikka jalkakäytävät korkeita ovatkin. Ehkä asian hoitaisi Marcus Sabinus, jota iso seinämainos kirkuu äänestämään kaupunginvaltuustoon.Leipomosta kiertyy paistuvan vehnäkakun tuoksu. Taidan kuitenkin odottaa, kunnes käännyn kulman ympäri. Siellä on kunnon pikaruokala, thermopolium. Sen kivipöytiin upotetuissa altaissa höyryää aina jotain maukasta.Olisi läheisessä tabernassakin kelpo buffet, mutta siellä on levottomampaa, eikä syy ole yksin mainio viini. Seinämainokset suorastaan houkuttelevat tekemään tuttavuutta tarjoilijattarien kanssa, ja meno on sen mukaista. Parasta vain napata thermopoliumista kuppi käteen ja napostella pikalounas matkalla kylpylään. Ruuhkaa riittää. On maalaisia vilja- ja hedelmäkärryineen, on kantajia torilta, merimiehiä satamasta ja kauppiaita ja kävijöitä valtakunnan eri osista ja vierailta mailta.Teollisuusalueelta kuuluu metalli- ja puuseppien askaroinnin ääniä. Yritän välttää alueen hajuja. Siellä vaalennetaan kankaita virtsalla, jota kerätään joka aamu säiliöistä talojen portinpielistä.Onpa kuuma, ei tuulenhenkäystäkään. Amfiteatterissa hikoillaan taatusti huomenna, mutta sen 20 000 paikkaa – yksi jokaista kaupunkilaista kohti – täyttyvät kyllä. Maa tärähtelee taas, kuten niin usein viime viikkoina. Siihen alkaa tottua, eikä siitä sen kummempaa koskaan kehkeydy. Katselen hajamielisesti seinäkirjoitusta: ”Ole aina kukassa, oi Sabina, ja säilytä kauniit piirteesi ikuisesti.”

Ei vertaista maailmassa

Oliko Sabina yksi heistä, jotka kuolivat Vesuviuksen purkauksen kivisateisiin, myrkyllisiin palokaasuihin ja tuhkapilviin, mietin kun palaan takaisin todellisuuteen.Pompejin loppu oli nopea, ja juuri siksi kaupunki muodostaa ”täydellisen ja elävän kuvan yhteiskunnasta ja sen elämästä eräällä tarkoin määritellyllä historian hetkellä, jolla ei ole vertaista maailmassa”. Noin Unesco perusteli liittäessään Pompejin maailmanperintökohteisiinsa vuonna 1997. Pompejin suurin viehätys onkin elämän makuinen tapa, jolla se muistuttaa, miten vähän elämämme perusasiat ovat muuttuneet roomalaisajoista. Täällä hokema ”jo muinaiset roomalaiset” herää henkiin. Ainakin ylimysperheiden arkeen kuului suuri määrä samoja mukavuuksia kuin omaamme: juokseva vesi hanasta, kuuma kylpy, vesivessa, valaistus, teatteri, pikaruoka, viihde- ja tietokirjallisuus. Nopean tiedonkulun varmistivat aikansa tekstiviestit, orjalähetit, ja makoisa juoru levisi kaikkien tietoon todennäköisesti yhtä nopeasti kuin internetissä tänään. Vaikka K18-filmejä ei ollut, eroottisia tai väkivaltaisia näytelmiä ja seinämaalauksia riitti senkin edestä. Rikkaan elämänsä takia kaupunki on kuulunut antiikin maailman tärkeimpiin kaivauskohteisiin ja matkailunähtävyyksiin siitä lähtien, kun se 262 vuotta sitten löytyi.

Kaivettua katoaa ja rapistuu

Nyt ihmisen toimet ja toisaalta toimettomuus uhkaavat Pompejin ainutlaatuista kaupunkikuvaa yhtä lailla kuin mahtava tulivuorenpurkaus, josta se kuin ihmeen kaupalla 2 000 vuotta sitten selvisi. Muinaisuuden esiin kaivaminen ei merkitse sen pelastamista. Päinvastoin, sen jälkeen se on alttiina paljon suuremmille vaaroille kuin maakerroksen alla.Alkuaikojen kaivaukset olivat lähes silkkaa ryöstöä – marmoria revittiin surutta irti uusien talojen seiniksi, ja freskoja hakattiin Napolin kuninkaan kokoelmiin – mutta nykyään tilanne saattaa olla vielä pahempi.Arvokkaita rakennuksia ja seinämaalauksia tuhoutuu kiihtyvää vauhtia. Monet taideteosten suojaksi rakennetut katokset ovat mädäntyneet tai homehtuneet ja vuotavat vettä. Taloja romahtaa maan tasalle. Esineitä katoaa jäljettömiin. Synkimpien arvioiden mukaan jopa neljä viidestä aarteesta on päätynyt vääriin käsiin.Eikä vaara väisty. Jyrkkenevät sääilmiöt ja ilmansaasteet uhkaavat kaupunkia. Viime keväänä selvisi, että happamat sateet vaurioittavat seinämaalauksia selvästi enemmän kuin on uskottu. Rikki- ja typpioksidit irrottavat ja murentavat värihiukkasia, eivät vain haalista pigmenttiä.Myös jatkuvasti kasvava matkailijamäärä rasittaa maailman tunnetuinta antiikin elämän näyttämöä. Pompejissa liikkuu päivittäin yhtä monta turistia kuin siellä aikoinaan oli asukkaita. Heistä kertyy 2,5 miljoonaa kävijää vuodessa.Aina kun jotakin tuhoutuu, menetys on peruuttamaton, sillä useimpia 1700- ja 1800-luvulla esiin kaivettuja alueita on tutkittu vähän. Menneet kaivajapolvet olivat suurpiirteisiä. He tekivät havaintojaan ylimalkaisesti ja dokumentoivat löytöjään vielä ylimalkaisemmin, jos ollenkaan.

Pitää löytää uudelleen

Tekeekö Pompeji siis jo toisen kerran kuolemaa? – Ainakin se on nopeasti löydettävä uudelleen, tiivistää Helsingin yliopiston Pompeji-hankkeen Epuhin (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) johtaja, dosentti Antero Tammisto. – Koska kaivettua ei kyetä riittävästi suojelemaan, on tärkeintä yrittää kiireesti tallentaa, mikä on tallennettavissa. Se tarkoittaa, että dokumentoidaan tarkoin kaikki, mitä aiemmissa kaivauksissa on löytynyt. Tämä on Helsingin yliopiston hankkeen painopiste, niin kuin useimpien muidenkin projektien, Tammisto sanoo.Pelastustoimien olisi pitänyt käynnistyä jo aikaa sitten, mutta rahapulan takia asia ei edistynyt. Italiassa sijaitsee iso osa Euroopan kulttuuriaarteista, eivätkä maan voimavarat ole Pompejissa riittäneet kuin välttämättömimpiin huolto- ja korjaustoimiin, onhan kaupunki ”vain” yksi Italian noin 60 maailmanperintökohteesta. Toinen syy viivytykseen on se, että Italia halusi pitää Pompejin tutkimukset tiukasti omissa käsissään, vaikka ei ollut kyennyt tekemään kaivauksia sitten 1960-luvun.

Nyt ei kuorita kermaa

Vuonna 1997 Italia vihdoin tunnusti voimattomuutensa ja kutsui työhön ulkomaalaisia tutkijoita. Samalla Pompejin kaivauksia valvovat viranomaiset saivat taloudellisen ja tieteellisen itsehallinnon. Tätä nykyä he pystyvät jopa käynnistämään restaurointi- ja uudistushankkeita ilman vuosia kestävää kilpailutusta ja hyväksymisruljanssia. Jouston taustalla on pääministeri Silvio Berlusconin hallitus, joka heinäkuussa 2008 julisti Pompejin hätätila-alueeksi ja määräsi kaivausten johtoon commissario estraordinarion, laajoin erityisvaltuuksin toimivan poikkeustilajohtajan.Asenteiden muutos näkyy. Pompejissa työskentelee jo parikymmentä tutkimusryhmää eri puolilta maailmaa. Uuden strategian mukaisesti kullakin on omat kohteensa, jotka se käy perusteellisesti läpi. Nyt ei kuorita kermaa päältä ja säntäillä vain loistavien löytöjen perässä. Kaikki mukana olevat uskovat, että tässä toimintamallissa on Pompejin pelastus ja uuden kukoistuksen alku.

Suomalaisilla oma kortteli

Suomalaiset aloittivat oman urakkansa ensimmäisten joukossa professori Paavo Castrénin johdolla vuonna 2002. Varhainen mukaantulo ei ollut sattumaa, sillä Pompeji-tutkimuksemme on sekä tunnettua että arvostettua. Suomalaiset ovat olleet kaupungissa 1930-luvulta, siitä pitäen, kun professori Veikko Väänänen teki seinäraapustusten vulgaarilatinasta väitöskirjan, joka on yhä alan perusteos.Nyt suomalaisten ylpeydenaihe on Marcus Lucretiuksen talo. Se sijaitsee aivan kaupungin sydämessä korttelissa IX 3, ja se on tyypillinen 2000-luvun kansainvälinen tutkimuskohde. Se kaivettiin esiin jo 1846–1870, mutta sitä ei ole tutkittu juuri lainkaan.– Vanhan dokumentointiin sisältyy paljon surutyötä, hävinneiden aarteiden kirjaamista, mutta esiin nousee myös paljon uutta. Jo nyt kansainvälinen yhteistyö on osoittanut, että Pompejista tiedetään selvästi vähemmän kuin on uskottu. Vasta nyt alkaa valjeta tavallisten pompejilaisten arki. Kuva menneestä elämästä muuttuu parin vuosikymmenen kuluessa huomattavasti, Antero Tammisto uskoo.Suomalaiskortteli on antoisa tutkimuskohde. Se on ollut vilkas kaupan, liikenteen ja sosiaalisen kanssakäynnin keskus. Läheinen Via Stabiana oli kaupungin valtaväyliä. Korttelin taloissa oli asuntoja sekä työ- ja liiketiloja, kuten kauppapuoteja, pesula ja kaksi leipomoa. Lähellä sijaitsi vielä kaupungin pääkylpylä. Työsarkaa riittää. Suomalaisilla on tutkittavanaan parikymmentä taloa ja niissä yli 150 huonetta. Se tietää yli 600:aa seinää, kymmeniä seinämaalauksia ja 150:tä lattiaa, joita peittää parinkymmenen sentin kerros 1800-luvun kaivausten jälkeen kertynyttä maa-ainesta: rikkaruohoa, roskaa, heinää ja pensaita. – Pitäisi myös päästä perille Pompejin viimeisten vuosikymmenten kehityksestä. Monet tutkijat ovat tulkinneet, että suurpurkausta edeltänyt vuoden 62 maanjäristys karkotti varakkaat kaupungista ja seurasi pitkä lama. Toisten mielestä kausi on ollut hyvin vireää kasvun ja uudisrakentamisen aikaa, Tammisto kertoo.

Leivästä on hyvä lähteä

Maanjäristyksen ja tulivuorenpurkauksen välistä aikaa selvitetään jo aivan Marcus Lucretiuksen talon nurkalla. Pujopartainen, mustan tukkansa poninhännälle sitonut mies harppoo pitkin askelin kujalle, joka on suljettu yleisöltä pienellä puuportilla. Laaja kädenliike kutsuu: tulkaa perässä!Täällä sijaitsi ”suomalaiskorttelin” leipomoista suurempi. Rooman ranskalaisen yliopiston tutkija Nicolas Monteix yrittää raunioista määrittää, missä vaiheessa Pompejissa siirryttiin kotileivonnasta kaupallisiin leipomoihin. Suomalaiset ovat jo kolme vuotta tehneet yhteistyötä hänen työryhmänsä kanssa. Leipomoiden tutkinta edustaa juuri sitä pompejilaisen arkielämän selvittämistä, johon tutkimus nyt keskittyy.– Monista rakennuksista, joissa on uuni, puuttuvat myllynkivet. Toisissa taas on myllynkivet, muttei uunia. Viljaa jauhettiin siis kaupallisesti ja myytiin leivottavaksi. Monien leipomoiden edessä on myymälä, mikä viittaa siihen, että lämmintä leipää ostettiin suoraan uunista. Niin tässäkin, Monteix näyttää pientä huonetta, josta aukeaa iso ikkuna kadulle.Tutkijoille on vielä epäselvää, milloin Pompejissa alettiin tehdä viljasta enemmän leipää kuin puuroa. – Tiedämme, että keisarit lopettivat leivänjakelun kansalle 200-luvulla. Silloin leipää syötiin jo yleisesti, mutta vuonna 79 se ei ollut kaikkien arkiruokaa. Vaaliehdokkaat jakelivat sitä täällä vaalien alla, mutta ruokapöytään sitä on katettu lähinnä juuston ja viinin kanssa. Siksi en usko, että varaton väki söi sitä kovin yleisesti, Monteix sanoo.

Rahaa vain ei tule mistään

Suomalaiset työskentelevät tätä nykyä Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Se turvaa työt vuoteen 2012. Siihen mennessä ryhmä koettaa käydä läpi ja luetteloida korttelinsa rakennuskannan ja kirjoittaa teoksen Marcus Lucretiuksen talosta. He ovat kaivaneet siitä esiin myös lattiapintoja, jotka ovat tuhoa edeltävältä ajalta, mutta näitä muuallakin Pompejissa vielä hyvin vähän tutkittuja kerrostumia ryhmä pääsee selvittämään tarkemmin, jos projekti saa rahaa myös vuosiksi 2013–2016.Entä milloin yleisö pääsee tutustumaan Lucretiuksen taloon?– Toivottavasti ei liian kaukaisessa tulevaisuudessa, Tammisto vastaa. – Tätä nykyä uusia yleisökohteita on vaikea avata, koska Pompejissa on aivan liian vähän vartijoita.Tammiston mielestä vartiointia pitäisi kaiken kaikkiaan uudistaa perusteellisesti. Työhön pitäisi palkata eräänlaisia vartijakonservaattoreita, ihmisiä, jotka ovat saaneet arkeologin koulutuksen ja pystyvät tekemään myös konservointityötä. – Mutta rahaa tähän ei ole, Tammisto tietää. – Eikä kulttuurimäärärahojen supistuminen ole ongelma vain Italiassa vaan koko Euroopassa. Lisää rahaa ei tule mistään, hän tarkentaa. Pompejia yritetään siis löytää uudelleen niukkuudessa kitkuttaen. Tutkijat taistelevat aikaa vastaan, minkä pystyvät. Ikuista uhkaa lisärahakaan ei ratkaise. Vesuviuksen huiput kohoavat yhä Pompejin kupeessa. Kaupunki elää jälleen laina-ajalla, sillä tulivuoritutkijoiden mukaan Manner-Euroopan ainoan aktiivisen tulivuoren olisi pitänyt purkautua uudelleen erittäin rajusti jo vuosikymmeniä sitten.

Pompeji tuhoutui äkisti

Vilkkaan kauppakaupungin loppu oli nopea ja kauhea. Joka kymmenes asukas kuoli.

Ennen Vesuviuksen purkausta maa tärisi Pompejissa ja sen ympäristössä viikkojen ajan. Myös tulivuori kiihdytti toimintaansa. Merkkejä ei osattu tulkita, eivätkä asukkaat voineet valmistautua purkaukseen.– Vesuviuksen huippu räjähti 24.8.79 puolen päivän aikaan huumaavalla pamauksella ja jyrinällä. Taivas peittyi tuhka- ja hohkakivipilviin, jotka nousivat 15 kilometrin korkeuteen. Luoteistuuli kuljetti niitä nopeasti kohti Pompejia. Se levitti myös tappavia myrkkykaasuja. Purkaus jatkui toista vuorokautta.– Kaasut ja tulikuumat tuhka- ja kivisateet surmasivat arviolta 2 000–3 000 pompejilaista. Moni heistä oli jäänyt kaupunkiin suojelemaan omaisuuttaan, vaikka purkauksen ensi tunteina olisi ollut mahdollista pelastautua. – Pompeji peittyi yli kolme metriä paksuun kerrokseen tuhka- ja laavakiveä. Kaupungin esiin kaivaminen oli ylivoimainen urakka, ja paikka hylättiin.

Ja löytyi hitaasti

– Pompejin peittäneet tuhka- ja kivikummut nurmettuivat, tuho muuttui tarinaksi, ja tarina painui unohduksiin. Ajan mittaan Pompejista tuli rämeinen mättäikkö, joka tunnettiin nimellä Civitas, ’kaupunki’ tai Vallis, ’laakso’.– Pompeji paljastui toviksi 1595–1600, kun arkkitehti Domenico Fontana kaivautti kanavaa sen halki. Fontana kuitenkin peitätti näkemänsä seinämaalaukset.– Kaivaustyöt käynnisti Napolin kuningas Kaarle III 1748. Ne ja muut varhaiset kaivaukset tuhosivat jäännöksiä yhtä paljon kuin pelastivat. Esineitä ryöstettiin, kiviä lohkottiin rakennusaineeksi, ja seinämaalauksia hakattiin koristeiksi aateliskoteihin.– Ensimmäiset huolestuneet arviot Pompejin säilymisestä kuultiin varhain. Amiraali, arkkitehti ja taitelija Carl August Ehrensvärd, Suomenlinnan pääsuunnittelijan poika, valitti jo 1782 tuhoja, joita talvisäät aiheuttivat seinämaalauksille: ”Jos niitä ei korjata, käy erittäin huonosti.”– Järjestelmälliset kaivaukset alkoivat 1860, kun tutkimusten johtoon tuli italialainen ammattiarkeologi Giuseppe Fiorelli. Hän jakoi kaupungin yhä käytössä oleviin kaupunginosiin, regioihin, ja kortteleihin, insuloihin. Fiorelli käynnisti kaivausten ja löytöjen tarkan kirjanpidon ja kehitti keinon, jolla Pompejin uhrit ”herätettiin eloon”: vainajista jääneet kivettyneet tuhkaontelot täytettiin kipsillä. Eri asentoihin kiertyneet, syvästi inhimilliset ja samalla järkyttävät hahmot sinetöivät Pompejin maineen.

Elokuussa vai marraskuussa?

Pompejin tuhopäiväksi on yleisesti hyväksytty 24.8.79. Määritys perustuu Vesuviuksen purkausta seuranneen luonnontieteilijän Plinius nuoremman silminnäkijä­kertomukseen. Eräiden tutkijoiden mielestä tuho tapahtui kuitenkin vasta loka-marraskuussa. Heilläkin on perusteensa.Vainajat vaikuttavat pukeutuneen lämpimämpiin vaatteisiin kuin elokuun paahteessa olisi tarvittu. Kauppojen hedelmä- ja vihannestiskeissä on ollut tarjolla lokakuun lajikkeita. Viiniruukut on sinetöity, mikä tehtiin tavallisesti lokakuun lopussa. Erään naisen kukkarosta löytyneessä kolikossa on maininta keisari Tituksen arvonimestä, jonka hän sai vasta syyskuussa.

Hukka perii jopa museossa

Vain muutama prosentti Pompejin muinaisaarteista on varmassa tallessa.

Varastoitu vai varastettu? Vaikea sanoa. Näin tiivistää Helsingin yliopiston Pompeji-projektin johtaja, dosentti Antero Tammisto useimpien Pompejista kaivettujen ja sittemmin jäljettömiin hävinneiden esineiden kohtalon.Pompejin esineistön pääsäilytyspaikka on Napolin arkeologinen museo, mutta se arvioi pystyvänsä pitämään esillä vain kaksi–neljä prosenttia muinaisaarteista. Kaikki muu on tuomittu varastojen kätköihin.Suomalaisten tutkimuskohteesta, korttelista IX 3, on raporttien mukaan löytynyt kaivausten alusta laskien noin 400 esinettä. Niistä Tammiston ryhmä on onnistunut jäljittämään noin 30. Esineistöstä on siten hävinnyt yli 90 prosenttia.

Tutkittavaa vuosisadoiksi

Myös varastoissa uinuva Pompeji pitäisi löytää uudelleen. Tammistosta tehtävä ei ole mahdoton, mutta vaatii kokonaan uudenlaisia toimintamalleja.– Esineistä pitäisi Euroopan museoiden yhteistyönä rakentaa näyttelyjä, joita Napoli sitten vuokraisi eri puolille. Siitä hyötyisivät kaikki: yleisö, Napolin museo, esittävät museot. Miksei Suomessakin voisi olla pieni osasto, joka valottaisi Pompejin historiaa?Tammisto perää myös tiiviimpää kansainvälistä konservointialan yhteistyötä.– Napolin museossa riittää arkeologeille tutkittavaa vuosisadoiksi. Euroopan yliopistojen klassisen arkeologian koulutukseen voisi luoda seminaareja, joissa opiskelijat analysoisivat nyt varastoissa lojuvia esineitä, Tammisto ehdottaa.

Voitko auttaa tutkijoita?

Onko albumissasi valokuvia, jotka ovat peräisin 1950–1970-luvulla tehdyiltä Pompejin-matkoilta? Sattuisiko niissä olemaan kuvia Marcus Lucretiuksen talosta? Se oli vielä tuolloin auki yleisölle. Kuvat hyödyttäisivät Helsingin yliopiston Pompeji-hankkeen tutkijoita, sillä talosta on löytynyt hämmästyttävän vähän valokuvia 1900-luvun alkupuolelta ja puolimaista.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheiden erikoistoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018