Vesuviuksen purkaus tuhosi kaupungin 2 000 vuotta sitten. Nyt siellä vallitsee jälleen hätätila. Valtavasti kallisarvoista tietoa häviää, elleivät muinaisuuden ammattilaiset nopeasti pelasta sitä. Suomalaiset aloittivat operaationsa ensimmäisten joukossa.

Teksti: Hannu Pesonen

Värikkäät päivänvarjot tanssivat, kun naiset hyppäävät suojatien kiville neljän kadun risteyksessä. Keskellä risteystä nuori mies kallistaa päätään kivipaadesta työntyvän hanan alle, hörppää raikasta vettä ja täyttää sitten pullonsa.Samoin tekivät jalankulkijat 2 000 vuotta sitten Via Stabianalla, muinaisen Pompejin valtakadulla. Suljen siis hetkeksi korvani espanjalaisturisteja opastavan rouvan paasaukselta, kuvittelen, ettei kameroitaan laukovaa japanilaiskomppaniaa ole, ja palaan mielessäni Napolinlahden liepeille hiukan ennen kohtalokasta päivää 24.8.79 – samanlaiseen kuumaan kesähetkeen kuin nyt.

Kauppakaupungissa vilskettä

Ovatpa vilja-, oliivi- ja viinikärryt painaneet syvät urat katuun. Asialle pitää ehdottomasti tehdä jotain ennen kuin syyssateet alkavat, muuten kura roiskuu päälle, vaikka jalkakäytävät korkeita ovatkin. Ehkä asian hoitaisi Marcus Sabinus, jota iso seinämainos kirkuu äänestämään kaupunginvaltuustoon.Leipomosta kiertyy paistuvan vehnäkakun tuoksu. Taidan kuitenkin odottaa, kunnes käännyn kulman ympäri. Siellä on kunnon pikaruokala, thermopolium. Sen kivipöytiin upotetuissa altaissa höyryää aina jotain maukasta.Olisi läheisessä tabernassakin kelpo buffet, mutta siellä on levottomampaa, eikä syy ole yksin mainio viini. Seinämainokset suorastaan houkuttelevat tekemään tuttavuutta tarjoilijattarien kanssa, ja meno on sen mukaista. Parasta vain napata thermopoliumista kuppi käteen ja napostella pikalounas matkalla kylpylään. Ruuhkaa riittää. On maalaisia vilja- ja hedelmäkärryineen, on kantajia torilta, merimiehiä satamasta ja kauppiaita ja kävijöitä valtakunnan eri osista ja vierailta mailta.Teollisuusalueelta kuuluu metalli- ja puuseppien askaroinnin ääniä. Yritän välttää alueen hajuja. Siellä vaalennetaan kankaita virtsalla, jota kerätään joka aamu säiliöistä talojen portinpielistä.Onpa kuuma, ei tuulenhenkäystäkään. Amfiteatterissa hikoillaan taatusti huomenna, mutta sen 20 000 paikkaa – yksi jokaista kaupunkilaista kohti – täyttyvät kyllä. Maa tärähtelee taas, kuten niin usein viime viikkoina. Siihen alkaa tottua, eikä siitä sen kummempaa koskaan kehkeydy. Katselen hajamielisesti seinäkirjoitusta: ”Ole aina kukassa, oi Sabina, ja säilytä kauniit piirteesi ikuisesti.”

Ei vertaista maailmassa

Oliko Sabina yksi heistä, jotka kuolivat Vesuviuksen purkauksen kivisateisiin, myrkyllisiin palokaasuihin ja tuhkapilviin, mietin kun palaan takaisin todellisuuteen.Pompejin loppu oli nopea, ja juuri siksi kaupunki muodostaa ”täydellisen ja elävän kuvan yhteiskunnasta ja sen elämästä eräällä tarkoin määritellyllä historian hetkellä, jolla ei ole vertaista maailmassa”. Noin Unesco perusteli liittäessään Pompejin maailmanperintökohteisiinsa vuonna 1997. Pompejin suurin viehätys onkin elämän makuinen tapa, jolla se muistuttaa, miten vähän elämämme perusasiat ovat muuttuneet roomalaisajoista. Täällä hokema ”jo muinaiset roomalaiset” herää henkiin. Ainakin ylimysperheiden arkeen kuului suuri määrä samoja mukavuuksia kuin omaamme: juokseva vesi hanasta, kuuma kylpy, vesivessa, valaistus, teatteri, pikaruoka, viihde- ja tietokirjallisuus. Nopean tiedonkulun varmistivat aikansa tekstiviestit, orjalähetit, ja makoisa juoru levisi kaikkien tietoon todennäköisesti yhtä nopeasti kuin internetissä tänään. Vaikka K18-filmejä ei ollut, eroottisia tai väkivaltaisia näytelmiä ja seinämaalauksia riitti senkin edestä. Rikkaan elämänsä takia kaupunki on kuulunut antiikin maailman tärkeimpiin kaivauskohteisiin ja matkailunähtävyyksiin siitä lähtien, kun se 262 vuotta sitten löytyi.

Kaivettua katoaa ja rapistuu

Nyt ihmisen toimet ja toisaalta toimettomuus uhkaavat Pompejin ainutlaatuista kaupunkikuvaa yhtä lailla kuin mahtava tulivuorenpurkaus, josta se kuin ihmeen kaupalla 2 000 vuotta sitten selvisi. Muinaisuuden esiin kaivaminen ei merkitse sen pelastamista. Päinvastoin, sen jälkeen se on alttiina paljon suuremmille vaaroille kuin maakerroksen alla.Alkuaikojen kaivaukset olivat lähes silkkaa ryöstöä – marmoria revittiin surutta irti uusien talojen seiniksi, ja freskoja hakattiin Napolin kuninkaan kokoelmiin – mutta nykyään tilanne saattaa olla vielä pahempi.Arvokkaita rakennuksia ja seinämaalauksia tuhoutuu kiihtyvää vauhtia. Monet taideteosten suojaksi rakennetut katokset ovat mädäntyneet tai homehtuneet ja vuotavat vettä. Taloja romahtaa maan tasalle. Esineitä katoaa jäljettömiin. Synkimpien arvioiden mukaan jopa neljä viidestä aarteesta on päätynyt vääriin käsiin.Eikä vaara väisty. Jyrkkenevät sääilmiöt ja ilmansaasteet uhkaavat kaupunkia. Viime keväänä selvisi, että happamat sateet vaurioittavat seinämaalauksia selvästi enemmän kuin on uskottu. Rikki- ja typpioksidit irrottavat ja murentavat värihiukkasia, eivät vain haalista pigmenttiä.Myös jatkuvasti kasvava matkailijamäärä rasittaa maailman tunnetuinta antiikin elämän näyttämöä. Pompejissa liikkuu päivittäin yhtä monta turistia kuin siellä aikoinaan oli asukkaita. Heistä kertyy 2,5 miljoonaa kävijää vuodessa.Aina kun jotakin tuhoutuu, menetys on peruuttamaton, sillä useimpia 1700- ja 1800-luvulla esiin kaivettuja alueita on tutkittu vähän. Menneet kaivajapolvet olivat suurpiirteisiä. He tekivät havaintojaan ylimalkaisesti ja dokumentoivat löytöjään vielä ylimalkaisemmin, jos ollenkaan.

Pitää löytää uudelleen

Tekeekö Pompeji siis jo toisen kerran kuolemaa? – Ainakin se on nopeasti löydettävä uudelleen, tiivistää Helsingin yliopiston Pompeji-hankkeen Epuhin (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) johtaja, dosentti Antero Tammisto. – Koska kaivettua ei kyetä riittävästi suojelemaan, on tärkeintä yrittää kiireesti tallentaa, mikä on tallennettavissa. Se tarkoittaa, että dokumentoidaan tarkoin kaikki, mitä aiemmissa kaivauksissa on löytynyt. Tämä on Helsingin yliopiston hankkeen painopiste, niin kuin useimpien muidenkin projektien, Tammisto sanoo.Pelastustoimien olisi pitänyt käynnistyä jo aikaa sitten, mutta rahapulan takia asia ei edistynyt. Italiassa sijaitsee iso osa Euroopan kulttuuriaarteista, eivätkä maan voimavarat ole Pompejissa riittäneet kuin välttämättömimpiin huolto- ja korjaustoimiin, onhan kaupunki ”vain” yksi Italian noin 60 maailmanperintökohteesta. Toinen syy viivytykseen on se, että Italia halusi pitää Pompejin tutkimukset tiukasti omissa käsissään, vaikka ei ollut kyennyt tekemään kaivauksia sitten 1960-luvun.

Nyt ei kuorita kermaa

Vuonna 1997 Italia vihdoin tunnusti voimattomuutensa ja kutsui työhön ulkomaalaisia tutkijoita. Samalla Pompejin kaivauksia valvovat viranomaiset saivat taloudellisen ja tieteellisen itsehallinnon. Tätä nykyä he pystyvät jopa käynnistämään restaurointi- ja uudistushankkeita ilman vuosia kestävää kilpailutusta ja hyväksymisruljanssia. Jouston taustalla on pääministeri Silvio Berlusconin hallitus, joka heinäkuussa 2008 julisti Pompejin hätätila-alueeksi ja määräsi kaivausten johtoon commissario estraordinarion, laajoin erityisvaltuuksin toimivan poikkeustilajohtajan.Asenteiden muutos näkyy. Pompejissa työskentelee jo parikymmentä tutkimusryhmää eri puolilta maailmaa. Uuden strategian mukaisesti kullakin on omat kohteensa, jotka se käy perusteellisesti läpi. Nyt ei kuorita kermaa päältä ja säntäillä vain loistavien löytöjen perässä. Kaikki mukana olevat uskovat, että tässä toimintamallissa on Pompejin pelastus ja uuden kukoistuksen alku.

Suomalaisilla oma kortteli

Suomalaiset aloittivat oman urakkansa ensimmäisten joukossa professori Paavo Castrénin johdolla vuonna 2002. Varhainen mukaantulo ei ollut sattumaa, sillä Pompeji-tutkimuksemme on sekä tunnettua että arvostettua. Suomalaiset ovat olleet kaupungissa 1930-luvulta, siitä pitäen, kun professori Veikko Väänänen teki seinäraapustusten vulgaarilatinasta väitöskirjan, joka on yhä alan perusteos.Nyt suomalaisten ylpeydenaihe on Marcus Lucretiuksen talo. Se sijaitsee aivan kaupungin sydämessä korttelissa IX 3, ja se on tyypillinen 2000-luvun kansainvälinen tutkimuskohde. Se kaivettiin esiin jo 1846–1870, mutta sitä ei ole tutkittu juuri lainkaan.– Vanhan dokumentointiin sisältyy paljon surutyötä, hävinneiden aarteiden kirjaamista, mutta esiin nousee myös paljon uutta. Jo nyt kansainvälinen yhteistyö on osoittanut, että Pompejista tiedetään selvästi vähemmän kuin on uskottu. Vasta nyt alkaa valjeta tavallisten pompejilaisten arki. Kuva menneestä elämästä muuttuu parin vuosikymmenen kuluessa huomattavasti, Antero Tammisto uskoo.Suomalaiskortteli on antoisa tutkimuskohde. Se on ollut vilkas kaupan, liikenteen ja sosiaalisen kanssakäynnin keskus. Läheinen Via Stabiana oli kaupungin valtaväyliä. Korttelin taloissa oli asuntoja sekä työ- ja liiketiloja, kuten kauppapuoteja, pesula ja kaksi leipomoa. Lähellä sijaitsi vielä kaupungin pääkylpylä. Työsarkaa riittää. Suomalaisilla on tutkittavanaan parikymmentä taloa ja niissä yli 150 huonetta. Se tietää yli 600:aa seinää, kymmeniä seinämaalauksia ja 150:tä lattiaa, joita peittää parinkymmenen sentin kerros 1800-luvun kaivausten jälkeen kertynyttä maa-ainesta: rikkaruohoa, roskaa, heinää ja pensaita. – Pitäisi myös päästä perille Pompejin viimeisten vuosikymmenten kehityksestä. Monet tutkijat ovat tulkinneet, että suurpurkausta edeltänyt vuoden 62 maanjäristys karkotti varakkaat kaupungista ja seurasi pitkä lama. Toisten mielestä kausi on ollut hyvin vireää kasvun ja uudisrakentamisen aikaa, Tammisto kertoo.

Leivästä on hyvä lähteä

Maanjäristyksen ja tulivuorenpurkauksen välistä aikaa selvitetään jo aivan Marcus Lucretiuksen talon nurkalla. Pujopartainen, mustan tukkansa poninhännälle sitonut mies harppoo pitkin askelin kujalle, joka on suljettu yleisöltä pienellä puuportilla. Laaja kädenliike kutsuu: tulkaa perässä!Täällä sijaitsi ”suomalaiskorttelin” leipomoista suurempi. Rooman ranskalaisen yliopiston tutkija Nicolas Monteix yrittää raunioista määrittää, missä vaiheessa Pompejissa siirryttiin kotileivonnasta kaupallisiin leipomoihin. Suomalaiset ovat jo kolme vuotta tehneet yhteistyötä hänen työryhmänsä kanssa. Leipomoiden tutkinta edustaa juuri sitä pompejilaisen arkielämän selvittämistä, johon tutkimus nyt keskittyy.– Monista rakennuksista, joissa on uuni, puuttuvat myllynkivet. Toisissa taas on myllynkivet, muttei uunia. Viljaa jauhettiin siis kaupallisesti ja myytiin leivottavaksi. Monien leipomoiden edessä on myymälä, mikä viittaa siihen, että lämmintä leipää ostettiin suoraan uunista. Niin tässäkin, Monteix näyttää pientä huonetta, josta aukeaa iso ikkuna kadulle.Tutkijoille on vielä epäselvää, milloin Pompejissa alettiin tehdä viljasta enemmän leipää kuin puuroa. – Tiedämme, että keisarit lopettivat leivänjakelun kansalle 200-luvulla. Silloin leipää syötiin jo yleisesti, mutta vuonna 79 se ei ollut kaikkien arkiruokaa. Vaaliehdokkaat jakelivat sitä täällä vaalien alla, mutta ruokapöytään sitä on katettu lähinnä juuston ja viinin kanssa. Siksi en usko, että varaton väki söi sitä kovin yleisesti, Monteix sanoo.

Rahaa vain ei tule mistään

Suomalaiset työskentelevät tätä nykyä Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Se turvaa työt vuoteen 2012. Siihen mennessä ryhmä koettaa käydä läpi ja luetteloida korttelinsa rakennuskannan ja kirjoittaa teoksen Marcus Lucretiuksen talosta. He ovat kaivaneet siitä esiin myös lattiapintoja, jotka ovat tuhoa edeltävältä ajalta, mutta näitä muuallakin Pompejissa vielä hyvin vähän tutkittuja kerrostumia ryhmä pääsee selvittämään tarkemmin, jos projekti saa rahaa myös vuosiksi 2013–2016.Entä milloin yleisö pääsee tutustumaan Lucretiuksen taloon?– Toivottavasti ei liian kaukaisessa tulevaisuudessa, Tammisto vastaa. – Tätä nykyä uusia yleisökohteita on vaikea avata, koska Pompejissa on aivan liian vähän vartijoita.Tammiston mielestä vartiointia pitäisi kaiken kaikkiaan uudistaa perusteellisesti. Työhön pitäisi palkata eräänlaisia vartijakonservaattoreita, ihmisiä, jotka ovat saaneet arkeologin koulutuksen ja pystyvät tekemään myös konservointityötä. – Mutta rahaa tähän ei ole, Tammisto tietää. – Eikä kulttuurimäärärahojen supistuminen ole ongelma vain Italiassa vaan koko Euroopassa. Lisää rahaa ei tule mistään, hän tarkentaa. Pompejia yritetään siis löytää uudelleen niukkuudessa kitkuttaen. Tutkijat taistelevat aikaa vastaan, minkä pystyvät. Ikuista uhkaa lisärahakaan ei ratkaise. Vesuviuksen huiput kohoavat yhä Pompejin kupeessa. Kaupunki elää jälleen laina-ajalla, sillä tulivuoritutkijoiden mukaan Manner-Euroopan ainoan aktiivisen tulivuoren olisi pitänyt purkautua uudelleen erittäin rajusti jo vuosikymmeniä sitten.

Pompeji tuhoutui äkisti

Vilkkaan kauppakaupungin loppu oli nopea ja kauhea. Joka kymmenes asukas kuoli.

Ennen Vesuviuksen purkausta maa tärisi Pompejissa ja sen ympäristössä viikkojen ajan. Myös tulivuori kiihdytti toimintaansa. Merkkejä ei osattu tulkita, eivätkä asukkaat voineet valmistautua purkaukseen.– Vesuviuksen huippu räjähti 24.8.79 puolen päivän aikaan huumaavalla pamauksella ja jyrinällä. Taivas peittyi tuhka- ja hohkakivipilviin, jotka nousivat 15 kilometrin korkeuteen. Luoteistuuli kuljetti niitä nopeasti kohti Pompejia. Se levitti myös tappavia myrkkykaasuja. Purkaus jatkui toista vuorokautta.– Kaasut ja tulikuumat tuhka- ja kivisateet surmasivat arviolta 2 000–3 000 pompejilaista. Moni heistä oli jäänyt kaupunkiin suojelemaan omaisuuttaan, vaikka purkauksen ensi tunteina olisi ollut mahdollista pelastautua. – Pompeji peittyi yli kolme metriä paksuun kerrokseen tuhka- ja laavakiveä. Kaupungin esiin kaivaminen oli ylivoimainen urakka, ja paikka hylättiin.

Ja löytyi hitaasti

– Pompejin peittäneet tuhka- ja kivikummut nurmettuivat, tuho muuttui tarinaksi, ja tarina painui unohduksiin. Ajan mittaan Pompejista tuli rämeinen mättäikkö, joka tunnettiin nimellä Civitas, ’kaupunki’ tai Vallis, ’laakso’.– Pompeji paljastui toviksi 1595–1600, kun arkkitehti Domenico Fontana kaivautti kanavaa sen halki. Fontana kuitenkin peitätti näkemänsä seinämaalaukset.– Kaivaustyöt käynnisti Napolin kuningas Kaarle III 1748. Ne ja muut varhaiset kaivaukset tuhosivat jäännöksiä yhtä paljon kuin pelastivat. Esineitä ryöstettiin, kiviä lohkottiin rakennusaineeksi, ja seinämaalauksia hakattiin koristeiksi aateliskoteihin.– Ensimmäiset huolestuneet arviot Pompejin säilymisestä kuultiin varhain. Amiraali, arkkitehti ja taitelija Carl August Ehrensvärd, Suomenlinnan pääsuunnittelijan poika, valitti jo 1782 tuhoja, joita talvisäät aiheuttivat seinämaalauksille: ”Jos niitä ei korjata, käy erittäin huonosti.”– Järjestelmälliset kaivaukset alkoivat 1860, kun tutkimusten johtoon tuli italialainen ammattiarkeologi Giuseppe Fiorelli. Hän jakoi kaupungin yhä käytössä oleviin kaupunginosiin, regioihin, ja kortteleihin, insuloihin. Fiorelli käynnisti kaivausten ja löytöjen tarkan kirjanpidon ja kehitti keinon, jolla Pompejin uhrit ”herätettiin eloon”: vainajista jääneet kivettyneet tuhkaontelot täytettiin kipsillä. Eri asentoihin kiertyneet, syvästi inhimilliset ja samalla järkyttävät hahmot sinetöivät Pompejin maineen.

Elokuussa vai marraskuussa?

Pompejin tuhopäiväksi on yleisesti hyväksytty 24.8.79. Määritys perustuu Vesuviuksen purkausta seuranneen luonnontieteilijän Plinius nuoremman silminnäkijä­kertomukseen. Eräiden tutkijoiden mielestä tuho tapahtui kuitenkin vasta loka-marraskuussa. Heilläkin on perusteensa.Vainajat vaikuttavat pukeutuneen lämpimämpiin vaatteisiin kuin elokuun paahteessa olisi tarvittu. Kauppojen hedelmä- ja vihannestiskeissä on ollut tarjolla lokakuun lajikkeita. Viiniruukut on sinetöity, mikä tehtiin tavallisesti lokakuun lopussa. Erään naisen kukkarosta löytyneessä kolikossa on maininta keisari Tituksen arvonimestä, jonka hän sai vasta syyskuussa.

Hukka perii jopa museossa

Vain muutama prosentti Pompejin muinaisaarteista on varmassa tallessa.

Varastoitu vai varastettu? Vaikea sanoa. Näin tiivistää Helsingin yliopiston Pompeji-projektin johtaja, dosentti Antero Tammisto useimpien Pompejista kaivettujen ja sittemmin jäljettömiin hävinneiden esineiden kohtalon.Pompejin esineistön pääsäilytyspaikka on Napolin arkeologinen museo, mutta se arvioi pystyvänsä pitämään esillä vain kaksi–neljä prosenttia muinaisaarteista. Kaikki muu on tuomittu varastojen kätköihin.Suomalaisten tutkimuskohteesta, korttelista IX 3, on raporttien mukaan löytynyt kaivausten alusta laskien noin 400 esinettä. Niistä Tammiston ryhmä on onnistunut jäljittämään noin 30. Esineistöstä on siten hävinnyt yli 90 prosenttia.

Tutkittavaa vuosisadoiksi

Myös varastoissa uinuva Pompeji pitäisi löytää uudelleen. Tammistosta tehtävä ei ole mahdoton, mutta vaatii kokonaan uudenlaisia toimintamalleja.– Esineistä pitäisi Euroopan museoiden yhteistyönä rakentaa näyttelyjä, joita Napoli sitten vuokraisi eri puolille. Siitä hyötyisivät kaikki: yleisö, Napolin museo, esittävät museot. Miksei Suomessakin voisi olla pieni osasto, joka valottaisi Pompejin historiaa?Tammisto perää myös tiiviimpää kansainvälistä konservointialan yhteistyötä.– Napolin museossa riittää arkeologeille tutkittavaa vuosisadoiksi. Euroopan yliopistojen klassisen arkeologian koulutukseen voisi luoda seminaareja, joissa opiskelijat analysoisivat nyt varastoissa lojuvia esineitä, Tammisto ehdottaa.

Voitko auttaa tutkijoita?

Onko albumissasi valokuvia, jotka ovat peräisin 1950–1970-luvulla tehdyiltä Pompejin-matkoilta? Sattuisiko niissä olemaan kuvia Marcus Lucretiuksen talosta? Se oli vielä tuolloin auki yleisölle. Kuvat hyödyttäisivät Helsingin yliopiston Pompeji-hankkeen tutkijoita, sillä talosta on löytynyt hämmästyttävän vähän valokuvia 1900-luvun alkupuolelta ja puolimaista.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheiden erikoistoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011