Suomalaisten löytöretket osa 3 Sarjamme esittelee tutkimusmatkailijoita, jotka ensimmäisinä suomalaisina retkeilivät maailman eri kolkkia. Pehr Kalm purjehti Pohjois-Amerikkaan. Turun Akatemian hyötytalousoppinut Pehr Kalm rakasti yli kaiken heinäkasveja, mutta tutkimusmatkailijoille ominaiseen tapaan hän innostui kaikesta, mitä eteen sattui - ja Amerikassa sattui! Kuvaus Niagaran putouksesta painettiin tuoreeltaan niin uutisgazetteen kuin magazineen.

Professori Pehr Kalmin 1747-1751 tekemä Pohjois-Amerikan-tutkimusretki osui aikaan, jolloin Ruotsi-Suomessa haettiin uutta suuntaa koko kansakunnan elämälle. Sotaisaan ulkopolitiikkaan perustunut suurvalta-asema oli romahtanut 1721 suuren Pohjan sodan päätyttyä maan perinpohjaiseen tappioon. Sotaseikkailujen sijaan nousivat valistuksen aatteet, jotka johdattivat kansakunnan tavoittelemaan aineellista hyötyä tieteen ja kaupan avulla. Niinpä Tukholmaan 1739 perustetun Kuninkaallisen tiedeakatemian toiminnassa oli mukana paitsi tiedemiehiä myös kauppiaita ja teollisuusmiehiä.

Yksi Tiedeakatemian perustajista oli jo tuolloin maailmankuulu luonnontieteilijä Carl von Linné. Hänen maineensa perustui eliökunnan luokittelujärjestelmän keksimiseen, oivallukseen, että kaikki maailman eliöt voitiin määritellä lajeiksi ja jakaa suvuiksi. Linné itse ei juuri tehnyt tutkimusmatkoja, mutta hän lähetti näytteiden keruuseen kouluttamiaan oppilaitaan toinen toistaan pitemmille retkille. Tähän työhön osallistuivat myös suomalaiset luonnontieteilijät, joista kaikkein kuuluisin oli Pehr Kalm.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suuri manner oli tutkimatta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Monissa historiateoksissa Pehr Kalm mainitaan ruotsalaiseksi. Totta onkin, että hän syntyi 1716 Ruotsissa Ångermanlandissa, mutta tähän löytyy selitys. Vanhemmat, Korsnäsin kappalainen Gabriel Kalm ja vaimonsa Catharina, olivat Pohjanlahden takana sotapakolaisina venäläisten miehittäessä Suomea 1713-1721.

Triviaalikoulunsa Pehr kävi Vaasassa, ja 1735 hän aloitti opinnot Turun akatemiassa. Viiden Turun-vuoden jälkeen Kalm siirtyi Upsalan yliopistoon, jossa hän tutustui Linnéhen ja ystävystyi tämän kanssa. Linnén ohjauksessa Kalm innostui kasvitieteestä ja erityisesti sen soveltamisesta maatalouteen ja teollisuuteen.

Kalm osoittautui hyvin lahjakkaaksi, ja Linné piti itsestään selvänä, että hän lähettäisi lupaavan oppilaansa tutkimusmatkalle. Ajatus oli Kalmille mieleen, ja hän alkoi valmistautua tehtävään huolellisesti. Hän harjoitteli kenttätutkimusta matkoilla, jotka suuntautuivat Karjalaan, Ruotsin lounaisrannikolle ja Moskovaan. Retkistään hän kirjoitti tieteelliset raportit, jotka olivat vakuuttava osoitus hänen taidoistaan.

Kalm oli valmis matkaan, mutta minne? Aluksi oli puhetta Etelä-Amerikan eteläisimpään kärkeen suuntautuvasta retkestä. Sitten pohdittiin Grönlantia. Seuraavaksi mietittiin Siperiaa. Lopulta Linnén mielipide ratkaisi asian: Turun akatemian talousopin dosentiksi ehtinyt Kalm lähetetään Pohjois-Amerikkaan.

Pohjois-Amerikan-matkalle oli hyvät tieteelliset perustelut. Suuri manner oli lähes tutkimatonta seutua. Britannian ja Ranskan siirtokunnissa oli kyllä muutamia yliopistoja ja luonnontieteen harrastajia löytyi sieltä täältä, mutta näistä ei ollut apua Linnélle, joka kipeästi tarvitsi järjestelmällistä tietoa Uuden maailman kasveista ja eläimistä.

Hyvissä tuulissa yli Atlantin

Pitkän odottamisen jälkeen Kalm vihdoin 5. lokakuuta 1747 pääsi matkaan. Hän astui laivaan Turun akatemian uunituoreena talousopin professorina; nimityksen vasta perustetun viran ensimmäiseksi haltijaksi hän sai aivan lähdön alla. Matkaseuranaan hänellä oli uskollinen apulaisensa Lars Jungström.

Kalm purjehti Turusta ensin Norjaan ja sieltä edelleen Lontooseen. Siellä hän perehtyi puoli vuotta Uutta maailmaa käsittelevään kirjallisuuteen ja englannin kieleen. Loppukesästä 1748 hän oli valmis lähtemään kohti määränpäätä.

Kalm matkusti Lontoosta Gravesendiin ja nousi 5. elokuuta Mary Galley -laivaan. Aluksen kapteeni Lawson oli kokenut purjehtija ja kertoi matkan Philadelphiaan kestävän talvella tavallisesti 14 viikkoa, huonossa tuulessa jopa 19 viikkoa. Vaikka oli vasta loppukesä, Kalm ja Jungström arvelivat keinuvansa valtamerellä pitkään.

Matkalaisilla oli kuitenkin onni myötä. Sää oli koko ajan hyvä ja tuuli enimmäkseen myötäinen ja kova, ei kuitenkaan myrskyinen. Niinpä matka taittui joutuisasti ja perille Delawarenlahdelle saavuttiin ennätyksellisen nopeasti: Atlantin ylitykseen kului vain kuutisen viikkoa, 41 päivää.

Franklin esittelee oppineille

Syyskuun 15. päivänä Kalm ja Jungström astuivat Uuden maailman kamaralle Philadelphian satamassa. Tukholmasta ja Lontoosta saaduista suosituskirjeistä oli miehille suunnaton apu, sillä niiden ansiosta heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan.

Kierreltyään ympäriinsä Kalm päätti perustaa tutkimusmatkansa tukikohdan kaupungin laitamalle ruotsalaisten ja suomalaisten asuma-alueelle. Hän asettui vuokralle erään pikkukauppiaan taloon, josta sai käyttöönsä huoneen itselleen, toisen apulaiselleen sekä kohtuulliseen hintaan vielä ylöspidon, polttopuut ja vaatteiden pesun.

Philadelphia oli Kalmin mielestä mainio paikka tukikohdaksi. Kaupunki oli mantereen toiseksi suurin; vain Boston oli suurempi. Satamasta oli hyvät yhteydet sekä merelle että sisämaahan. Ympäröivä maaseutu oli laajasti mutta harvaan asuttu. Elintarvikkeita sai ostaa huokeaan hintaan markkinoilta ja toreilta, muita tarvikkeita lukuisista kaupoista. Kaikissa käsityöammateissa oli asiansa osaavat mestarit, joilta saattoi tilata, mitä suinkin tarvitsi.

Hyviä palvelujakin enemmän Kalmia ilahdutti Philadelphian henkinen ilmapiiri. Kaupungissa asui useita oppineita, muun muassa Benjamin Franklin, keksijä, kustantaja ja valtiomies, josta parikymmentä vuotta myöhemmin tuli Yhdysvaltain itsenäisyysliikkeen pääarkkitehteja. Franklin oli myös tiedemies, ensimmäisiä paikallisia luonnontieteilijöitä, joten Kalm kävi tapaamassa häntä heti aloilleen asetuttuaan.

Miesten välille syntyi nopeasti syvä ystävyys, ja Franklin esitteli tulokkaan kaikille kaupungin tärkeille luonnontieteilijöille. Näin Kalm pääsi nopeasti mukaan paikalliseen tiede-elämään.

 

Aikansa kuuluisin suomalainen

Amerikan-kävijäämme Pehr Kalmia voi hyvin luonnehtia hyödyn aikakauden kansainvälisesti tunnetuimmaksi suoma-laiseksi. Amerikan sivistyneistö tunsi hänet ennen kaikkea Niagaran-kuvaa-jana, Euroopassa hänen maineensa pe-rustui osa osalta julkaistuun matkakirjaan En Resa till Norra America. Kirjaa käännettiin saksaksi jo sitä mukaa kuin niteitä 1753-1761 ilmestyi, ja melko no-peasti, 1770-luvun alussa, osat julkaistiin myös englanniksi ja hollanniksi.

Kalmilla oli matkastaan runsaasti ker-rottavaa, eikä hän saanut urakkaansa päätökseen. Matkakirjan painoon ehtineet kolme nidettä yltävät vain lokakuuhun 1749. Neljäskin nide valmistui, mutta sille ei löytynyt kustantajaa, ennen kuin pro-fessori siirtyi ajasta ikuisuuteen. Käsi-kirjoitus hautautui Akatemian arkistoihin ja tuhoutui Turun palossa 1827.

Pitkään luultiin, että myös alkuperäinen matkapäiväkirja haihtui tuhkana tuuleen, mutta se löytyi 1800-luvun lopussa Hel-singin yliopiston kirjastosta. Niinpä tun-nemme Kalmin Amerikan-muistiinpanot koko matkalta.

Durra toivottaa tervetulleeksi

Kalmin tehtävänä Pohjois-Amerikassa oli tutkia mantereen luontoa yleensä ja hyötykasveja ennen kaikkea. Tutkittavaa myös riitti. Kalmista tuntui, että katsoipa hän minne tahansa, hän näki kasveja, joita ei entuudestaan tuntenut.

Eniten Kalmia kiinnostivat heinäkasvit. Aivan kuin sattuman oikusta ensimmäinen outo kasvi, johon hän törmäsi, oli heinäkasvi, Andropogon-sukuun kuuluva durra.

Kalmia huolestutti, miten hän pystyisi ottamaan selvää kaikesta näkemästään uudesta. Onneksi hänellä oli Linné, jolle saattoi jättää vaativan luokittelutyön. Matkansa aikana Kalm ei juuri määrittänyt kasvisukuja tai -lajeja vaan keräsi ja kuivasi näytteitä Upsalaan vietäväksi.

Vaikka hän piti kasvitiedettä omana alanaan, aikakauden suurten generalistien tavoin hän raportoi uskollisen pikkutarkasti myös eläimistä, maisemista ja pinnanmuodoista sekä ihmisistä ja heidän tavoistaan, kaikesta, minkä hänen tarkat tutkijan silmänsä poimivat ympäristöstä.

Erämaissa tarvittiin uskallusta

Kesän 1749 koittaessa Kalm lähti apulaisensa ja kahden englantilaisen oppaan kanssa pitkälle retkelle kohti pohjoista. Tavoitteena oli soutaen, meloen ja kävellen kulkea ranskalaiseen Kanadaan.

Matka oli uskalias yritys, koska seutu, jolle Kalm pyrki, oli hyvin levoton. Britit ja ranskalaiset kahakoivat jatkuvasti Amerikan-omistuksistaan ja intiaaniheimot, joita Ranska ja Britannia

parhaansa mukaan sotkivat kiistoihinsa, kulkivat kostoretkillä.

Matka eteni kuitenkin suotuisasti viikkoja. Kalm löysi yhä uusia kasveja, kirjasi muistiin kaikki näkemänsä ja nautti elämästään. Suosituskirjeet avasivat ovet niin matkan varrelle osuneissa asumuksissa kuin tarkoin vartioiduissa linnakkeissa. Kalm ja hänen seurueensa otettiin verrattoman vieraanvaraisesti vastaan, ja he saivat ruokatarvikkeita seuraavaan levähdyspaikkaan saakka sekä ohjeita ja neuvoja.

 

Oppi-isän kokoelmat karttuivat

Pohjois-Amerikan-retkiltään Pehr Kalm toi oppimestarilleen Carl von Linnélle run-saat tuliaiset. Herbaarioon kertyi sata-kunta Pohjolassa entuudestaan tuntema-tonta kasvia ja paljon hyötylajien sie-meniä ja juuria. Uuden maailman eläin-kuntaa valottivat kiitettävän tarkat kuvaukset.

Kasvituttavuuksia

  amerikanpersimoni  durra  in-tiaaniriisi  jerseynmänty  kastanja  kurpit-sa  linnunruoho  magnolia  maissi  mul-peri  pensasmustikka  plataani  saksan-pähkinä  sassafras  sumakki  strobus-mänty  tulikukka  tuoksuvatukka  vale-akasia  valkokuusi  villiviini  vuorilaakeri- eli leveälehtikalmia

Eläintuttavuuksia

  biisoni  haisunäätä  har-maakettu  harmaaorava  härkäsammak-ko  juoksijakäärme  kalkkarokäärme  kal-liopääsky   kanadanilves  karibu  kolibri  maaorava  matkijalintu  minkki  muutto-kyyhky  piisami  purppurapääsky  puu-piikkisika  siankärsäkäärme  trubiaali  val-kohäntäpeura

Kuolema kulkee läheltä

Viiden päivämatkan päässä St. Fredericin linnoituksesta Kalmin pikku retkikunta osui nuotiopaikalle, jossa kekäleet vielä hehkuivat. Paikalla leiriytynyt seurue oli ilmiselvästi jatkanut matkaansa vain hetkeä aikaisemmin. Kalm oli harmissaan, koska hän olisi mielellään tavannut toisen retkikunnan - suunnattomassa metsäerämaassa oli perin harvinaista törmätä ihmisiin.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, ja miehet jatkoivat taivallustaan. Päivän vaellettuaan matkalaiset törmäsivät ranskalaiseen kersanttiin ja viiteen sotamieheen, jotka olivat saattamassa kolmea englantilaista turvallisesti kotiinsa. Kalm kertoi sotilaille savuavasta nuotiosta. Nämä pelästyivät ja sanoivat, että Kalm seurueineen oli ollut vain luodinkantaman päässä kuolemasta. Kuusi intiaania liikkui kostoretkellä. Joukko oli menossa tappamaan valkoisen englantilaisen kostoksi siitä, että yhden joukon jäsenen veli oli kuollut jossakin englantilaisten kanssa käydyssä kahakassa.

Intiaanit juhlivat kostoaan

Levättyään kolme yötä St. Fredericissä pikku retkikunta valmistautui jatkamaan matkaansa. Miehet pakkasivat tavaransa ja linnakkeesta saamansa muonan laukkuihinsa ja asettuivat lähtöaterialle. Silloin läheiseltä joelta kuului kimeä huuto. Komendantti, monsieur Lusignan, sanoi järkyttyneenä, että huuto tiesi pahaa: nuotiolla yöpynyt intiaanijoukko oli onnistunut aikeissaan.

Näin oli tapahtunut. Kun intiaanivene lähestyi rantaa, sen keu-lasta erottui keihäs, jonka päässä keikkui verinen ihmisen pää,

ja intiaanien kanssa veneessä näkyi istuvan pieni valkoihoinen poika. Rantaan päästyään intiaanit lauloivat ja tanssivat juhlien

kostoretkensä onnistumista.

Linnakkeen väelle intiaanit kertoivat tavanneensa miehen niittämässä peltoa yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa. He olivat hiipineet hiljaa lähemmäs ja surmanneet isän yhdellä laukauksella, katkaisseet tämän kaulan ja ryöstäneet pojan mukaansa korvaamaan heimolaisensa veljen.

Komendantti Lusignan ei uskaltanut puuttua tapahtumien kulkuun, vaikka alueella tuolloin vallitsi rauha, joka ankarasti kielsi kostoretket.

Järkyttävistä tapahtumista huolimatta Kalm jatkoi matkaansa Montréaliin ja Québeciin ja edelleen Cap aux Oiesiin asti. Siellä hän vihdoin päätti vaarojen takia kääntyä takaisin - vastoin opettajansa toiveita; Linnén suunnitelman mukaan Kalmin piti taivaltaa pohjoisessa vähintään Ruotsin leveysasteille.

 

Reissussa siirtomaasodan kynnyksellä

Pehr Kalmin retkeillessä Pohjois-Amerikassa olot man-tereella olivat rauhattomat. Eurooppalaiset siirtomaa-vallat, itärannikkoa isännöivä Britannia ja Kanadaan, Suurille järville ja Louisianaan asettunut Ranska, ottivat tuon tuosta yhteen pyrkiessään laajentamaan omis-tuksiaan. Suuri välienselvittely, siirtomaasota, alkoi 1754, vain kolme vuotta Kalmin matkan jälkeen. Sota päättyi Britannian voittoon. Pariisin rauhassa 1763 se sai Ranskalta Kanadan ja itäisen Louisianan ja Espanjalta Floridan. Brittien valtaa murentaakseen Ranska lahjoitti Louisianan länsiosat Espanjalle.

Philadelphia Pennsylvanian siirtokunnan pääkaupunki

15.9. 1748 Kalm ja kumppaninsa Jungstöm astuvat Uudelle mantereelle. Kaupungista tulee

kaksikon tukikohta.

New York Uuden-Englannin vilkkain kauppasatama

10.6.1749 Purjeet nostetaan Hudsonjoen suulla. Ensimmäinen retki pohjoiseen alkaa.

Albany Uuden-Englannin turkiskaupan keskus

22.6. Kalm vierailee Cohoesin putouksella ja koettaa turhaan palkata intiaaneja oppaikseen ja tuohiveneen tekoon.

Nuotiopaikka erämaassa

29.6. Kalm säästyy "Herran suojeluksessa" kostoretkellä liikkuvilta intiaaneilta.

St. Frederic Ranskalaislinnoitus

5.7. Läksiäispäivällinen katkeaa intiaanien rantautuessa juhlimaan surmatyötään.

Montréal Uuden-Ranskan turkiskaupan keskus

24.7. Uteliaat töllistelevät elämänsä ensimmäisiä ruotsalaisia.

Québec Uuden-Ranskan pääkaupunki

15.8. Kalmilla on kunnia osallistua kenraalikuvernöörin päivällisille, jotka kestävät "jotensakin kauan".

Cap aux Oies Niemi eskimoiden maan liepeillä

1.9. Kalm katsoo viisaimmaksi pyörtää takaisin "hyvän sään aikaan", ennen kuin onni kääntyy.

Oswego Brittilinnoitus

13.8.1750 Toinen retki on jo pitkällä ja vaarallinen matka halki irokeesien maan onnellisesti ohi.

Niagara Ranskalaislinnoitus

23.8. Kuuden päivän soutu päättyy. Huomenna on edessä suuri päivä.

Niagaran putous

20.9. Benjamin Franklin julkaisee Kalmin kuvauksen Pennsylvania Gazettessaan.

Niagara salpaa hengen

Kesällä 1750 Kalm päätti tehdä retken Niagaran putoukselle, jota yksikään luonnontieteilijä ei ollut tutkinut tieteellisesti. Kukaan ei myöskään ollut kirjoittanut putouksesta tieteellistä kuvausta.

  irokeesi-intiaanien asuinseudun. Matka sujui hyvin, ja seurue pääsi onnellisesti Niagaran linnakkeeseen.

Varhain aamulla 24. heinäkuuta Kalm lähti kolmen ranskalaisupseerin ja kolmen sotamiehen saattamana putoukselle. Matkan varrella hän saattoi omin silmin ja korvin havaita putouksesta kerrotut tarinat todeksi. Taivaalle kohoava vesihöyry näkyi kauas, ja putouksen jyrinä kantautui korviin, vaikka matkaa oli jäljellä tunteja.

  Suunnattomat vesimassat syöksyivät alas jyrkkää vuorenseinää. Kalm tuijotti näkymää lumoutuneena ja alkoi sitten laatia tarkkaa luonnontieteellistä kuvausta putoksesta. Hän selvitti sen leveyden ja korkeuden ja teki huolelliset muistiinpanot kaikesta näkemästään.

Philadelphiaan palattuaan Kalm näytti muistiinpanonsa ystävälleen Benjamin Franklinille. Tämä pyysi Kalmia oitis kirjoittamaan raportin lehteensä Pennsylvania Gazetteen. Kalm suostui mielihyvin, ja kirjoitus ilmestyi syyskuussa 1750.

Jo seuraavan vuoden tammikuussa artikkeli julkaistiin Gentlemen’s Magazinessa ja Virginia Gazettessa. Vain vuotta myöhemmin kuuluisa luonnontieteilijä, Amerikan kasvitieteen isä John Bartram lainasi selvityksen omaan Amerikan-kuvaukseensa.

Paluumatkalle ukkomiehenä

Helmikuussa 1751 Kalm ja Jungström lähtivät kotimatkalle. Poikamiehenä Amerikkaan saapunut Kalm oli nyt ukkomies. Hänellä oli vaimo ja kaksi ottolasta, sillä hän oli vuotta aikaisemmin avioitunut kirkkoherra Johan Sandinin nuoren lesken Anna Margaretan kanssa.

Pastori Sandin oli saapunut Philadelphiaan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi kevättalvella 1748. Hänen aikansa sielunpaimenena jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän kuoli jo 22. syyskuuta samana vuonna - vain viikko sen jälkeen, kun Kalm oli asettunut kaupunkiin. Sandinin seurakunta oli pulassa, sillä seudulla oli enää yksi ruotsalainen pappi. Niinpä Kalm alkoi avustaa jumalanpalveluksissa ja muissa toimituksissa. Samalla hän ystävystyi Anna Margaretan kanssa.

Palattuaan ensimmäiseltä pitkältä retkeltään Kalm vietti talven 1749-1750 Philadelphiassa. Tuolloin tuttavuus Anna Margaretan kanssa syveni rakkaudeksi, ja seurustelu johti avioliittoon helmikuussa 1750, vuotta ennen kotiin lähtöä.

 

Kalminkin mielestä oma maa oli mansikka

maailmanmatkaajat näkivät ja kokivat paljon hienoja, mieltä elähdyttäviä asioita, mutta oli retkissä myös vähemmän mukavat puolensa. Kalm luetteli päivä-kirjassaan seikkoja, joissa hänen matkakohteensa jäi kirkkaasti isänmaasta jäl-keen. Tässä muutamia Amerikan harmeja.

• Kesäyöt olivat pimeät kuin pohjolan pimeimmät, joskin tähtikirkkaat syysyöt.

• Lumi ei pysynyt lumena vaan suli muutamassa päi-vässä märäksi loskaksi.

• Sää oli hyvin epävakainen; yhtenä päivänä oli läkäh-tyä lämpöön, toisena oli niin kylmä, että oli jäätyä.

• Voimakkaat orkaanit eli myrskysäät kaatoivat puita ja veivät mennessään taloja.

• Luonnossa liikkuessa piti varoa myrkyllisiä käärmeitä, joiden puremaan ei aina ollut parannusta.

• Metsät olivat usein niin täynnä punkkeja, ettei uskal-tanut istua mihinkään.

• Madot söivät herneet ja rukiinoraat ja usein lehdet hedelmäpuista niin pahoin, etteivät puut kantaneet satoa.

• Niityt olivat surkeita ja kasvoivat mitätöntä heinää.

• Talot olivat talviasunnoiksi hataria eivätkä muutoin-kaan kestäneet vanhoiksi.

• Monet sairaudet lisääntyivät vuosi vuodelta, varsinkin horkkaa monet joutuivat potemaan joka vuosi.

"Jokaisella maalla on omat etunsa ja haittansa. Onnel-linen se, joka osaa olla tyytyväinen omaansa!" Kalm huudahti puntarointinsa päätteeksi.

Kevättalvinen paluupurjehdus vei uuden perheen Lontoon, Göteborgin ja Tukholman kautta Upsalaan. Siellä Kalm raportoi Linnélle kolme ja puoli vuotta kestäneestä tutkimusretkestään, ennen kuin elokuussa jatkoi kotiin Turkuun.

Vain villiviini kotiutui

Turussa Kalmia odotti Akatemian talousopin professuuri. Ensimmäisen vuoden hän oli kuitenkin virkavapaalla ja kirjoitti ahkerasti matkakertomustaan. Kun hän vuoden kuluttua alkoi opettaa, luentosali oli tupaten täynnä innostuneita opiskelijoita. Kalmin luennot Uudesta maailmasta olivat 1700-luvun jälkipuoliskon Suomessa jännittävää kuultavaa.

Kalm ahersi myös Pohjois-Amerikasta tuomiensa siementen kanssa varta vasten perustamassaan puutarhassa, "pikku Amerikassaan". Hän teki kaikenlaisia kasvukokeita pyrkien selvittämään, voisiko Uuden maailman lajeja viljellä Ruotsin ja Suomen vaikeassa ilmastossa ja paikoin köyhässä maaperässä. Tulokset olivat vaatimattomia. Koe toisensa jälkeen epäonnistui. Oikeastaan ainoa kasvi, joka Kalmin ansiosta levisi Suomeen, oli villiviini.

Kasvukokeiden ohella Kalm jatkoi luennointiaan, kirjoitti matkakertomuksensa niteitä ja toimi ensin Piikkiön ja sitten Maarian seurakunnan kirkkoherrana - tuohon aikaan useimmat yliopiston opettajat pysyivät leivässä hoitamalla seurakuntia ns. palkkapitäjinään. Kalm myös ohjasi lukuisia Pohjois-Amerikkaa käsitteleviä väitöskirjoja ja unelmoi uudesta matkasta Uuteen maailmaan. Tilaisuutta tähän ei kuitenkaan tullut. Kalm kuoli 63 vuoden iässä 1779, vuotta myöhemmin kuin oppimestarinsa Linné.

 

Markku Löytönen on Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen professori. Hänen Kalm-kirjansa Uutta maailmaa tutkimassa - Pehr Kalm Pohjois-Amerikassa (SKS) ilemstyy tulevana syksynä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla