Mediaprofessori löysi neitseellisen tutkimusaiheen puolivahingossa.

 

Teksti: Annikka Mutanen

Mediaprofessori löysi neitseellisen tutkimusaiheen puolivahingossa. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Tutkijatoverin mukaan hän on cool. Katsotaan. Susanna Paasonen, sinut haluttiin tähän lehteen, koska tutkit pornoa. 37-vuotias professori nyökkää tyynesti. Leukaperissä ei näy kiristymisen merkkejä.

– Tällaisen aiheen kautta ei ole vaikea päästä mediaan, hän vastaa hymynkare suupielessä. – Siitä saa otsikoita.

Mikä meitä pornossa kiinnostaa, niin mediaa kuin sen kuluttajia? Paasosen mielestä kielletyn hedelmän maku. Salailu lisää pornon vetovoimaa.

Vuoteen 2000 asti K-18-videoiden eli raa’an väkivallan ja pornon levittäminen oli Suomessa lailla kiellettyä. Paasonen arvelee, että juuri tämän takia porno oli Suomessa suositumpaa kuin muissa pohjoismaissa.

– Siinä toimi kieltolakiefekti. Viinaakin alettiin juoda enemmän, kun se kiellettiin.

Lajityypissä yhtyvät ällötys, kiihotus ja huvitus. Se sopii aiheena täydellisesti iltapäivälehdille, jotka muutenkin elävät seilaamalla laidasta laitaan hekumoinnin ja paheksunnan välillä, Paasonen selittää.

Hyväntuulisen viileä hän näyttää olevan ja sellaisena pysyy, vaikka moni muu vaivautuisi .

Aineisto roskapostista

Paasonen nimitettiin mediatutkimuksen professoriksi Turun yliopistoon viime vuonna. Tänä syksynä hän aloitti oppiaineen esinaisena.

– Jonkun täytyy hyväksyä laskut ja istua vähän enemmän kokouksissa, ei siinä muuta, Paasonen kuittaa uusimman ylennyksen.

Vuonna 1993 hän saapui Helsingistä Turkuun samaan yksikköön opiskelemaan elokuva- ja televisiotiedettä. Ainevalinnan saneli intohimoinen elokuvaharrastus. Teinivuodet olivat kuluneet elokuva-arkiston näytöksissä.

Opintojen aikana Paasosta alkoivat kuitenkin kiinnostaa muut asiat. Gradun hän teki häistä mediaspektaakkelina. Paasonen tietää, mitä häissä ja häävideoissa pitää olla, jotta ne näyttävät sellaisilta, miltä niiden kuuluu näyttää: oikeat puvut ja asusteet, tilat ja somisteet, seremonialliset sanat ja toimitukset. Sekä tietenkin yleisö, todistajat. Säännöt ovat ihmisten mielessä hyvin selvät, vaikka suuri osa elementeistä on tuoretta tuontitavaraa.

Pornoon Paasonen uppoutui puolivahingossa. Hän oli juuri väitellyt internetin tunnetuksi tekemisestä, ja tarkoitus oli kirjoittaa yksi artikkeli pornosta.

Porno vaikutti 1990-luvulla voimakkaasti internetin kehitykseen. Se oli netin rahasampo, kun millään muulla verkkosisällöllä ei vielä osattu ansaita. Datapalvelut ja nettimaksaminen kehittyivät niin sanotun aikuisviihteen vanavedessä. Paasonen huomasi, että pornoa oli silti tutkittu todella vähän.

– Löysin aiheesta noin viisi tutkimusartikkelia, vaikka se oli taloudellisesti mediakulttuurin vaikutusvaltaisin osa.

Harvalukuiset pornon tutkijat nököttivät tiukasti poteroissa. Toisille porno oli riistoa, miehisen sorron symboli. Toisille se oli sananvapauden piiriin kuuluvaa ilottelua, joka antoi tukea myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen olemisen oikeudelle. Kumpikin koulukunta valitsi aineistonsa ennakkoasenteen mukaisesti. Näin saatiin oletusten mukaisia päätelmiä.

Paasonen keksi keinon objektiiviseen aineiston otantaan. Hän alkoi panna talteen pornolinkkejä sisältävää roskapostia, jota siihen aikaan tunki sähköpostilaatikoihin runsain määrin. Näin hänelle kertyi aineisto, jota ei ollut valittu ennakko-oletusten ohjaamana vaan joka ui hänen luokseen nettipornon valtavirrassa.

Liha resonoi pornoon

Nuori tohtori ajatteli, että porno on yksinkertainen juttu, mutta ei se ollutkaan. Hän jäi tonkimaan aihetta kymmeneksi vuodeksi.

Tulokset kiteytyivät viime vuonna ilmestyneeksi kirjaksi, jossa Paasonen puntaroi pornotutkimuksen lähestymistapoja ja menetelmiä. Teos sai nimekseen Carnal Resonance, suoraan suomennettuna ”Lihallinen resonanssi”. Otsake viittaa siihen, miten porno panee katsojan resonoimaan, värähtelemään.

Akateemiset tutkijat ovat keskittyneet tarkastelemaan esimerkiksi pornon merkityksiä ja katsojien samastumista. Paasonen tohtii epäillä, ovatko nämä lähestymistavat kiinnostavia. Pornon kuluttajat eivät välttämättä välitä samastua pääosien esittäjiin, eikä pornon viesti piiloudu merkityksiin.

– Porno pyrkii kiihottamaan. Sitä katsottaessa usein runkataan, Paasonen toteaa.

Porno herättää siis fyysisiä reaktioita ja tuntemuksia, joille katsoja ei välttämättä pysty antamaan nimeä. Kenties ne eivät edes käänny kielelle.

Miten mediatutkijakaan voi päästä näihin tuntemuksiin käsiksi? Paasonen tekee pornoteoksista sisältöanalyyseja ja katsoo reaktiovideoita. Lisäksi hän tarkkailee kuvien vaikutusta itseensä.

Millaisia vaikutuksia niillä on tutkijaan?

– Suurin herkkyys karisee, en enää vähästä hätkähdä. Olen kiinnostunut hetkistä, joina jotain kuitenkin tapahtuu, syntyy jokin intensiteetti.

Ne hetket voivat paljon nähneellä käydä harvinaisiksi. Suurkuluttajat valittavat, että porno on tylsää. Paasonenkin sanoo, ettei hän viitsi juuri pornoa huvikseen katsella.

Pornon pahuus tai hyvyys taas riippuu Paasosen mielestä pornon tyypistä. Pornosta puhutaan yksikössä kuin se olisi yksi kokonaisuus. Sellainen se ei ole.

– On aineistoja, joista toivon, että en olisi nähnyt. En kuitenkaan koe, että moraalinen tulokulma on tutkimuksellisesti kestävä. Se ei ole minun työni.

Maallikot tuottavat itse

Sen jälkeen, kun Paasonen aloitti omat pornotutkimuksensa, alalla on tapahtunut valtava muutos niin Suomessa kuin maailmalla. Netti mullisti ensin levityksen ja sitten myös tuotannon. Nykyisin pornoa tekevät harrastelijat. Muodissa ovat YouTube-tyyliset sivustot, joille voi ladata omia videoita. Perinteiset tuotantoyhtiöt ovat kriisissä, ja rahaa tekevät saittien ylläpitäjät.

Meilläkin on kansallinen sivusto, jonne ihmiset voivat laittaa itsestään kuvia ja seksivideoita. Sen nimi on Alaston Suomi.

– Sitä katsoessa normaali suomalainen seksuaalisuus alkaa näyttää erilaiselta. Keski-ikäiset pariskunnat harrastavat ryhmäseksiä kesämökillä, täysin tunnistettavien pahkaesineiden keskellä.

Äkkiseltään tuntuu epätodennäköiseltä, että mökkiseksivideo kiihottaisi ketään. Paasonen sanoo kuitenkin oppineensa, että ihmiset kiihottuvat hyvin erilaisista asioista.

Nyt hän on hankkimassa tietoa suomalaisten pornokäsityksistä ja -kokemuksista  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran muistitietokyselyn kautta. Keruuhanke on saanut nimekseen ”Siinä oli hämähäkki väärin päin”. Tavallisilta ihmisiltä toivotaan kirjoituksia siitä, kuinka he ovat kohdanneet pornoa, mitä he pornolla käsittävät ja millaisia tuntemuksia se on heissä herättänyt.

Muita tahmeita objekteja

Nyt on puhuttu pornosta väsyksiin asti, vaikka Paasosella on muitakin mielenkiinnon kohteita. Hän on tutkinut skandaaleja, nettikeskusteluja ja niin sanottuja tahmeita linkkejä. Tahmea on linkki, jonka ihmiset suurin joukoin klikkaavat auki ja jakavat eteenpäin. Tahmeus johtuu siitä, että linkki herättää voimakkaita tuntemuksia: hämmästystä, ällötystä, raivoa tai paheksuntaa.

Parhaillaan Paasosella on tarkastelussa nettikeskustelu, joka syntyi We love Helsinki -yhteisön juhannustansseista. Siellä tiskijukka kehotti miehiä hakemaan naisia tanssimaan ja sanoi naisten laittautuneen kauniiksi heitä varten. Paikalla ollut nainen moitti spiikkejä siitä, että ne sulkivat ulos seksuaalivähemmistöt. Sosiaalisessa mediassa alkoi kiivas mielipiteiden vaihto, joka ylsi uutiseksi Yleisradiossa ja Helsingin Sanomissa. – Uutinen oli, että netissä keskustellaan.

Juhannustanssien aineistosta näkyy kirkkaasti, miten nettikeskustelu kärjistyy. Kukin pyrkii panemaan toista paremmaksi ja ylittämään aiemmat kommentit. Samaan aikaan ihmiset kokevat keskustelevansa eri asioista: yksi tasa-arvosta, toinen sukupuolten asemasta, kolmas tanssilavakulttuurista. Osa trollaa eli yrittää tahallaan kiihdyttää muita keskustelijoita. Jos trolleja ei tunnisteta, heille loukkaannutaan aidosti. Toiset ottavat keskustelun viihteenä, ja jotkut lyövät sen tahallaan läskiksi.

Myös medioiden aineellinen puoli kiinnostaa Paasosta.

– Niihin tarvitaan rautaakin, ei pelkkiä merkityksiä.

Tuo rauta vaikuttaa sisältöön. 1990-luvun kännykkäkuvissa oli enemmän häiriötä kuin informaatiota. Paasonen on pohtinut, mitä katoaa ja jää tavoittamatta, kun jotain tallennetaan.

– Seksissä esimerkiksi on aika tärkeää, miltä se tuntuu.

Paasonen haluaa ruokkia uteliaisuuttaan monipuolisesti. – Ymmärrän itseni mediatutkijaksi. Pornotutkija, joo. Nettitutkija, joo. Mutta en halua pysyä niissä rajoissa. Ei ole pahempaa kuin leipääntynyt tutkija, joka ajattelee etukäteen tietävänsä, mitä löytää.

Kova treeni lopettaa kelan

Mediaprofessori seuraa vapaa-ajallakin kaikenlaista mediaa, mutta yrittää olla tekemättä töitä iltaisin ja viikonloppuisin.

– Että olisi elämäkin.

Harrastuksista tärkein on potkunyrkkeily. Ennen lukukauden alkamista Paasonen ehti treenaamaan jopa seitsemän kertaa viikossa.

Peruskoululaisena Paasonen harjoitteli vakavissaan karatea. Väitöskirjaa tehdessään hän tajusi, että urakasta selviämiseen tarvitaan vastapainoa, ja päätti palata kamppailuharrastukseen. Hän ei kuitenkaan enää sopeutunut karatesalille, missä porukka oli edelleen vakavissaan ja kuri sotilaallista. Häntä alkoi naurattaa väärissä paikoissa.

Paasonen vaihtoi lajia ja löysi Herttoniemestä opettajaksi entisen maailmanmestarin, jonka harjoituksissa vaatimustaso on sopiva. Paasonen ei kaipaa työstressin lisäksi harrastusstressiä. Treeni on kuitenkin riittävän rankkaa ja teknisesti vaativaa, jotta työasioista murehtiminen katkeaa.

– Kun alan punnertaa, niin kela loppuu. Jos iltapäivä on kulunut tekstin hiomiseen, niin treenin jälkeen kappalejärjestys ei tunnu enää erityisen merkitykselliseltä. Se on mahtavaa.

– Akateeminen maailma on usein turhauttava, ja mätkiminen auttaa. Se ei ratkaise ongelmia, mutta se auttaa.

SKS:n pornokysely jatkuu lokakuun loppuun saakka: www.finlit.fi/kra/keruut/hamahakki.pdf 

Susanna Paasonen

Ikä: 37.

Työ: Mediatutkimuksen professori Turun yliopistossa vuodesta 2011.

Tutkimusala: Seksuaalisuus, populaari- kulttuuri, mediateoria.

Koulutus: Peruskoulu ja lukio Helsingissä, Elokuva- ja televisiotieteen opinnot Turun yliopistossa, Väitös internetin popularisoinnista 2002.

Perhe: Uusperhe.

Harrastukset: Potkunyrkkeily ja median seuraaminen.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018