Purukumi on kehittynyt paljon siitä kun esi-isämme pureskelivat pihkamälliä.

TEKSTI:Anu Hopia


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Purukumi on kehittynyt paljon siitä kun esi-isämme pureskelivat pihkamälliä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002




Kumimassa syntyy polymeereistä

  nesteitä,  Eilaiset hiilivetypolymeerit, muun muassa polyterpeenit ja polyiso-propeenit, esiintyvät niissä veteen sekoittu-neina. Useat näistä polymeereistä ovat suuria molekyylikeriä, jotka voivat avautua ja mennä kokoon, mikä tekee niistä kimmoisia.

• Synteettiset lateksit, kuten polyvinyyli-asetaatit ja styreenibutadieenilateksit, ovat hiilivetypohjaisia polymeerejä, joita valmiste-taan emulsiopolymeroimalla pienistä mole-kyyleistä, monomeereista. Sopivantyyppisen synteettisen polymeerin polymeroitunut osa voidaan saostaa kumiksi ja käyttää luonnon kumin tapaan purukumin perusmassana.

  kaltaiset kasvikumit ovat liian hauraita nykyisten purukumien raaka-aineeksi.

• Pihkat ovat pääasiassa veteen liukene-mattomien hiilivetyjen seoksia, kuten terpee-nien polymeroitumistuotteita. Niiden käyttö purukumina on ollut vähäistä sitten kivikauden.

Thomas Adamsista

Ennen kuin Adams ennätti toteuttaa päätöksensä, hän kuuli apteekkikäynnillään pienen tytön ostavan purukumia. Adams uteli apteekkarilta, minkälaista purukumia hän myi. Apteekkari selitti, että lapset ostavat parafiinivahaa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen valokuvaaja Adams päätyi poikansa kanssa pyörittelemään sapotillamassastaan purukumipalloja, joita tuttu apteekkari sitten myi menestyksekkäästi New Yorkin lapsille. Supersuosio oli taattu, kun Adams vielä hoksasi sekoittaa massaan sokeria ja lakritsiuutetta.

Rakenne ja maku tärkeitä alusta asti

Adamsin kokeilu johti menestykseen. Hän perusti 250 henkeä työllistävän purukumitehtaan, joka pian sai seuraajia.

 Uutta makeista alettiin myös jalostaa nopeasti. Sapotillamassaan sekoitettiin eri kasveista eristettyjä latekseja, parafiinia ja sokerisiirappeja, jotka pitivät purukumin mahdollisimman pitkään maukkaana ja pureskeltavana. Nämä olivat jo tuolloin tärkeitä ominaisuuksia.

Uutta teollisuudenalaa ryhdyttiin myös suojaamaan: William Wrigley patentoi edelleen maistuvat Juicy Fruit- ja Spearmint-makunsa jo vuonna 1893.

  koostumuksen, joka teki purukumimassasta niin elastista ja vahvaa, että se kesti ilmakuplien puhaltamisen.

Sapotilla on korvattu tekoaineilla

Hyvä purukumi on kiinteää ja sopivan venyvää. Pitkänkään pureskelun jälkeen se ei saa muuttua hampaisiin tarttuvaksi liisteriksi. Lisäksi sen on maistuttava hyvältä vielä sen jälkeen, kun sokeri ja muut makeutusaineet ovat liuenneet pois. Kovia vaatimuksia.

Purukumimassan tärkeimpiä aineksia ovat erilaiset veteen liukenemattomat hiilivetypohjaiset polymeerit. Nykyään niitä ei enää juuri kerätä trooppisista puista, sillä tilalle ovat tulleet synteettiset polymeerit.

Hyvään purukumiin tarvitaan lisäksi hiilihydraattipolymeerejä, arabikumia ja selluloosaa, sekä vahaa, kuten parafiinia, ja pehmennysaineita, tavallisimmin glyseroleja.

Purukumien ominaisuudet vaihtelevat sen mukaan, millaisia polymeerejä niissä käytetään. Paukkupurukumissa on enemmän hyvin elastisia, kumimaisia polymeerejä, tavanomaisissa purukumeissa taas vahamaisia polymeerejä.

Sokerit ja aromiaineet vapautuvat eri tahtiin

Purukumin muita tärkeitä ainesosia ovat sokerit, sokerisiirapit ja aromiaineet, jotka vapautuvat pureskelun aikana. Sokerit häviävät yleensä noin viiden ensimmäisen minuutin kuluessa, minkä jälkeen makua antavat hitaammin vapautuvat aromiaineet.

  vaikuttavat siihen, millaista perusmassaa purukumissa käytetään.

Sokerien ja sokerialkoholien kidekoon ja -muodon vaikutuksen on kokeellisesti todennut jokainen, joka on yrittänyt pidentää purkkansa ikää lisäämällä mukaan vähän pöytäsokeria: purukumista tulee hetkessä käyttökelvottoman pehmeää ja venyvää. Suurikiteinen pöytäsokeri rikkoo polymeeriketjujen keskinäisen rakenteen. Siitä myös irtoaa purukumimassaan liikaa vettä.

Aromiaineetkin ovat kemialliselta koostumukseltaan erilaisia. Esimerkiksi piparminttu, lakritsi ja hedelmien aromiaineet sitoutuvat eri tavoin purukumimassan polymeereihin. Sitoutuminen ratkaisee, miten pitkään maku säilyy pureskeltaessa.

Sadassa vuodessa salonkikelpoiseksi

Purukumin kaupallinen historia on runsaan sadan vuoden ikäinen. Sinä aikana pehmeiden klönttien pureskelu on muuttunut enemmän tai vähemmän paheksutusta lasten ja nuorison tavasta terveystietoisten aikuisten keinoksi hoitaa hampaitaan. Sellaiseksi se kehittyi, kun 1970-luvulta alkaen ksylitoli ja muut sokerialkoholit saatiin purukumiin.

Enää aikoihin purukumia ei ole syytetty tapainturmeluksesta ja vulgaariudesta, kuten 1920-luvulla tehtiin The New York Sun -lehden pääkirjoituksissa. Enää purukumin jauhaminen ei myöskään ole epäterveellistä ja epäsiistiä, kuten vielä 1960-luvulla ajateltiin.

Nykyään purukumissa on oikeastaan vain yksi suuri ongelma. Miten saa purukumitahran irti tekstiileistä?

Anu Hopia on elintarvikekemian dosentti Helsingin yliopistossa.



 

Sisältö jatkuu mainoksen alla