Eläinten radioseuranta on jo niin yleistä, että tutkija voi haksahtaa jäljittämään väärän otuksen signaaleja.

TEKSTI:Jani Kaaro


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eläinten radioseuranta on jo niin yleistä, että tutkija voi
haksahtaa jäljittämään väärän otuksen signaaleja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä




Englantilaiset lepakkotutkijat ravistelivat radiovastaanottimiaan: nämä näyttivät aivan omituisia lukemia. Yksi lähetintä kantava lepakko ui tyynen rauhallisesti veden pinnalla ja teki pitkiä sukelluksia. Pian sen seuraan liittyi muita lepakoita.

Toisena iltana saman alueen vesimyyrätutkijat kokivat elämänsä yllätyksen. Laitteiden mukaan osa myyristä lenteli vilkkaasti puiden ja pensaiden latvustoissa.

Toisistaan tietämättä lepakko- ja jyrsijätutkijat olivat virittäneet lähettimensä juuri samalle aaltopituudelle.

Radioseuranta onkin jo niin yleistä, että Englannissa puuhataan keskusrekisteriä tutkimuksessa käytettäville taajuuksille.

Alalle laaditaan myös yhtenäistä käytännöllistä ja eettistä säännöstöä. Esimerkiksi Kanadassa intiaanit ovat vastustaneet riistaeläinten radiopantoja, koska ne heidän mukaansa vaikuttavat eläinten käyttäytymiseen.

Radiolähettimillä on kuitenkin saatu paljon uutta tietoa eläimistä, joita on vaikea tarkkailla luonnossa. On selvitetty muun muassa vaellus- ja muuttoreittejä, reviirien laajuutta ja yksilöiden liikkumisia.

Satelliititkin apuna

Eläinten tutkimuksessa käytetään lähinnä kahdenlaista tekniikkaa.

GPS-laitteet ovat eläintieteilijöiden rahoissa melko kalliita. Niiden etuna on kuitenkin vaivaton, jatkuva seuranta, sillä eläimeen kiinnitetty laite tallentaa GPS-satelliitin lähettämät paikannussignaalit automaattisesti.

Uusimmat ja edistyneimmät GPS-radiopannat mittaavat myös eläimen sydämen sykettä. Niiden avulla Yhdysvalloissa tutkitaan esimerkiksi, miten sotilaslentokoneiden äänet vaikuttavat villilampaisiin.

Yksinkertaisempaa ja halvempaa on siepata antennilla ja vastaanottimella signaali eläimeen kiinnitetystä radiolähettimestä. Näin esimerkiksi suomalaiset susitutkijat rekisteröivät lauman liikkeitä maastossa päivittäin. Tämä on työlästä, koska lähettimen kantama on vain muutama kilometri.




Villiä vai ei?

Joidenkin mielestä radiolähettimistä on innostuttu liikaa. Arvostelijoiden mukaan niitä pitäisi käyttää vain todella perustel-luissa tapauksissa, kuten uhanalaisten lajien seurannassa. Nyt voidaan tirkistellä eläinten seksielämää ja partnerien vaihtoa perverssin yksityis-kohtaisesti, mikä tuskin on suuri voitto tieteelle.

Monille ihmisille tuottaa tyydytystä ajatella, että luonto on villiä ja vapaata. Luonto on sitä, mitä ihminen ei ole tehnyt. Mutta entä kun eläimet ovatkin radioasemia, jotka kytkeytyvät satelliittien kautta tietoyhteiskunnan valvonta-verkkoon? Luontoa on vaikea mieltää villiksi ja vapaaksi, kun keskellä Tyyntä valtamerta polkee kilpikonna, jonka selässä törröttää paristokäyttöinen antenni.

Jani Kaaro 


Karhut kumman laiskoja

Eri menetelmät voivat tuottaa hyvin erilaisia tuloksia. Yhdysvalloissa tutkijat yrittivät selvittää, liikkuvatko mustakarhut suunnitellun leirintäalueen ympäristössä. He käyttivät sekä GPS-paikannusta että radiolähettimiä. Radiolähettimen mukaan karhut liikkuivat alueella tuskin lainkaan, mutta GPS paljasti, että karhut kulkivat suunnitellun leirintäalueen läpi kerran päivässä.

Mistä erot johtuivat? Radiolähetinseurannassa tarkistettiin karhujen liikkeet vain kerran päivässä, ja eläimet sattuivat aina olemaan levolla samassa paikassa. Jatkuvasti toiminut GPS kertoi totuuden.

Radiotarkkailussa on muunkinlaisia virhelähteitä. Biologi Gabriella Fredriksson seurasi Borneossa radiopannoitettua malaijinkarhunaarasta, kun signaali yllättäen heikkeni. Fredriksson seurasi signaalia odottaen löytävänsä irronneen pannan, mutta hän törmäsikin suureen pytoniin, jonka keskiruumiin kohdalla oli valtava kyhmy. Signaali tuli käärmeen sisästä. Jos Fredriksson ei olisi tarkistanut karhun tilannetta, tutkijat olisivat rekisteröineet pytonin liikkeitä vaikka miten kauan, ennen kuin totuus olisi paljastunut.

Valaista hyönteisiin

Radiolähettimiä on tähän mennessä asennettu muun muassa susille, karhuille, puumille, oseloteille, ilveksille, valaille, hylkeille, kilpikonnille, sammakoille, käärmeille, liskoille, maneeteille ja lukuisille lintulajeille.

Suomalaiset ovat olleet pioneereja hyönteisten tutkimisessa radiolähettimillä. Professori Jari Niemelän tutkimusryhmä on kaupunkiluontotutkimuksissaan liimannut lähettimiä suurten maakiitäjäisten selkään.

Eläimet eivät ole mitenkään innoissaan radiolähettimistä, vaan yrittävät päästä niistä eroon kaikin keinoin. Tutkijat ovat joutuneet kehittämään monenlaisia kiinnitysmenetelmiä.

Tikan koloa piti väljentää

Varsin hankaliksi ovat osoittautuneet sammakot. Ne ovat suippopäisiä, joten kaulapanta ei sovi niille. Koska ne hengittävät ihon kautta, radiolähetintä ei voi liimata kiinni nahkaan. Toistaiseksi järkevin ratkaisu on ollut keskiruumista ympäröivä radiovyö. Eräässä tutkimuksessa sammakot kuitenkin laihtuivat kuivana kautena niin paljon, että vyöt putosivat pois. Yksi vaihtoehto on syöttää sammakoille minikokoinen radiolähetin, joka piippaa eläimen vatsassa.

Tutkijat ovat karvaasti oppineet, ettei koloissa pesiville eläimille kannata panna ulkoisia radiolähettimiä. Eräässä tutkimuksessa lähetin liimattiin tikkojen selkähöyheniin. Linnut sukelsivat pesäkoloonsa normaalisti mutta eivät enää päässeetkään sieltä ulos, ennen kuin tutkijat olivat laajentaneet aukkoa parilla sentillä.

Kaulapannalla varustetuille hiirille, myyrille ja sopuleille on käynyt pesissään samoin. Lisäksi täit ja kirput kerääntyvät niiden pannan alle ja voivat aiheuttaa ikäviä tulehduksia.

Lähetin ihon alle

Ongelmallisia ovat myös käärmeet. Niille ei voi asettaa vyötä, koska käärmeen pitää pystyä nielemään itseään paljonkin paksumpi saalis.

Viime aikoina monet käärmeet ovatkin saaneet ihonalaisen radiolähettimen. Niitä on asennettu muunkinlaisille eläimille, kuten kaloille ja urospuolisille jääkarhuille.

Jääkarhukoiraiden niska on nimittäin paksumpi kuin pää, joten niiden seurantaan ei voida käyttää pantaa.

Ihonalaistekniikassa on kuitenkin varjopuolensa. Eläin on nukutettava toimenpiteen ajaksi. Asennushaava voi tulehtua. Koko laitetta ei edes voi haudata näkymättömiin: kun lähetin on upotettu jääkarhun selkään, sieltä pilkistää ohut antenni.

Jani Kaaro on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla