Viidentoista vuoden tarkkailun jälkeen suomalaistutkija arveli tuntevansa valaansa. Satelliittiseuranta kuitenkin paljasti, että talvisin miekkavalaat vaeltavat reipasta vauhtia napapiirillä.

TEKSTI:Tiu Similä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viidentoista vuoden tarkkailun jälkeen suomalaistutkija arveli
tuntevansa valaansa. Satelliittiseuranta kuitenkin paljasti, että
talvisin miekkavalaat vaeltavat

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2004



  1987, joten olen ehtinyt tutustua niiden elämään aika monipuolisesti. Yksi iso ongelma on kuitenkin ollut: olen pystynyt tarkkailemaan miekkavalaita vain lokakuusta tammikuuhun, kun ne tulevat silliparvien perässä Norjan vuonoihin talvehtimaan ja poikimaan. Yli kahdeksan kuukautta vuodesta en ole tiennyt niiden puuhista ja olinpaikoista oikeastaan mitään.

Vastaava pulma on muillakin miekkavalastutkijoilla. Esimerkiksi Vancouverin saaristossa lohia seuraavia miekkavalaita näkee vain kesäisin, joten niiden muun ajan elämää ei tunneta.

Siksi ajatus satelliittiseurannasta alkoi tuntua kiehtovalta. Vaikka valaiden tutkimiseen soveltuvia satelliittilähettimiä on ollut tarjolla jo yli kymmenen vuotta, kukaan ei ollut kokeillut niitä miekkavalaisiin. Suurvalaisiin lähettimiä voi ampua, koska niillä on paksu traanikerros, mutta pieniin valaisiin laitteet pitää kiinnittää käsin. Miekkavalaat ovat vielä siksi hankalia, että ne eivät rantaudu eivätkä jää kalastajien verkkoihin. Lähettimien kiinnittämiseksi ne täytyy siis pyydystää, mikä on vaativa ja kallis operaatio.

Meitä kuitenkin rohkaisi se, että pyöriäisiin, delfiineihin ja pallopää- ja maitovalaisiin oli jo kiinnitetty lähettimiä, jotka olivat antaneet uutta ja usein yllättävää tietoa hammasvalaiden käyttäytymisestä ja ekologiasta.

Seitsemän valasta sai lähettimet

Vuosien suunnittelutyön jälkeen kansainvälinen tutkijaryhmämme lähti vuonna 2000 miekkavalaiden pyyntiin Lofoottien sillinkalastusalueelle.

Kun Islannin vesiltä aikoinaan pyydystettiin miekkavalaita meriakvaarioihin, siellä keksittiin pussittaa silliparvea syöviä valaita isosilmäiseen, keveään kurenuottaan. Islannin ja Norjan miekkavalaat käyttäytyvät melko samoin, joten arvelimme voivamme käyttää samaa tapaa Norjan vesillä.

Islantilaisten kehittämä menetelmä toimikin hienosti: vuonna 2000 saimme kiinnitetyksi radio- ja satelliittilähettimet kahteen miekkavalaaseen ja vuonna 2001 peräti viiteen. Näistä seitsemästä Emil oli vain kolmevuotias urospoikanen, Gulli ja Eythor täysikasvuisia uroksia, Inge nuori uros ja Chatter, Mette-Marit ja Linn nuoria naaraita.




Näin lähettimet kiinnitettiin


 


Silliparvea syövien miekkavalaiden ym-pärille laskettiin verkko, joka jätti valaat sisälle mutta päästi kalat ulos. Verkko oli varsin kevyttekoinen, joten valaatkin pää-sivät halutessaan pois. Useimmiten aikuiset urokset ja naaraat uivatkin verkkoon tekemiensä aukkojen läpi.

Verkossa olevista miekkavalaista valittiin yksi, jonka luo kaksi islantilaista meloi pienellä kumiveneellä. He kiinnittivät valaan pyrstön tyvelle pehmeän köyden. Sen avulla valas ohjattiin nostotelineeseen. Valaat suhtautuivat tilanteeseen yllättävän tyynesti, vaikka kokemus oli uusi.

Kun valas saatiin kalastusaluksen kannelle, selkäevään kiinnitettiin ohuet titaaniset sau-vat lähettimien ripustimiksi. Evän oikealle puolelle kiinnitettiin satelliittilähetin ilmoi-ttamaan valaan sijainnista ja sukelluksista. Esimerkiksi kolmen satelliitin avulla eläimen sijainnin voi määrittää noin sadan metrin tarkkuudella. Evän vasemmalle puolelle tuli VHF-taajuuksilla toimiva radiolähetin tark-kaa lähipaikannusta varten.


Nyt ne löysi säkkipimeässäkin

Selkäevässä olevien lähettimien avulla miekkavalaat oli helppo löytää. Oli aivan uusi kokemus lähteä merelle joulukuun säkkipimeänä aamuna, saada valaan summittainen sijainti satelliittien ja internetin välityksellä ja sitten paikantaa eläin VHF-signaaleja vastaanottavalla antennilla.

Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena oli seurata valaiden sukelluksia ja niiden mahdollista vuorokausi- tai vuodenaikaisvaihtelua.

Lähetin tiivistää sukelluksista keräämänsä tiedot koodeiksi, koska ne pitää ehtiä singauttaa satelliittiin niinä muutamana sekuntina, kun valas viipyy pinnalla hengittämässä. Koodit sisältävät kuuden tunnin jaksoina tietopaketteja siitä, kuinka usein, kuinka syvälle ja kuinka pitkään eläin on sukeltanut.

Samalla myös kartoitimme, miten laajalla alueella valaat liikkuvat.

Talvisin ne partioivat laajalti

Yli kymmenen vuoden tutkimusten jälkeen luulin tietäväni valaiden syksyiset ja talviset olinpaikat. Jo lähettimien ensimmäiset viestit kuitenkin osoittivat, että olin väärässä!

Talvi on miekkavalaille tärkeää aikaa, sillä silloin syntyvät poikaset. Valaiden on oletettu liikkuvan tuolloin noin 13 000 neliökilometrin alueella, mutta satelliittiseuranta laajensi alueen peräti 185 000 neliökilometriin.

Miekkavalaat tekivät jopa kolmen viikon mittaisia ja liki 2 000 kilometrin pituisia retkiä pois sillin talvehtimisalueelta. Suurin osa retkistä suuntautui länteen, alueelle, missä silliä on runsaasti keväällä ja alkukesällä. Yksi parvista vaelsi kuitenkin joulukuussa alueelle, missä silli kutee maaliskuun alussa.

Vaellusten aikana valaat uivat varsin määrätietoisesti eivätkä juuri sukellelleet. Ilmeisesti matkat olivat eräänlaisia partioretkiä, joiden tarkoituksena oli tutkia sillitilannetta talvehtimisalueen ulkopuolella.

Valaat paljastuivat yösyöpöiksi

Koska tutkimusalueeni sijaitsee napapiirin pohjoispuolella, talvipäivät ovat lyhyitä. Näköhavaintojen varassa ollessani olin voinut seurata valaiden käyttäytymistä vain valoisassa, eikä minulla siksi ollut aavistustakaan siitä, miten aktiivisia ne ovat yöaikaan.

Projektissa mukana olleet islantilaiset kertoivat pyydystäneensä aikanaan miekkavalaita juuri öisin, ja kuulemma helpointa oli napata sillinpyyntialusten äärellä norkoilevia yksilöitä. Havaitsimme saman: Linniä lukuun ottamatta kaikki valaat saatiin kiinni yön pimeydessä.

Sillit pysyttelevät päivisin 150-300 metrin syvyydessä. Yöksi parvet kuitenkin nousevat 30-80 metrin syvyyteen, ja silloin kalastusalukset hoitavat valtaosan pyynnistään.

Täysi kurenuotta kiskotaan veneen sivulle, ja sillit imetään laivan ruumaan valtavalla pumpulla. Tällöin kaloja putoilee myös verkon ulkopuolelle, ja miekkavalaat ovat oppineet käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Sillialuksen pumpun käynnistyminen onkin miekkavalaille kuin ruokakello: ateria tiedossa! Valaita saapuu laivan vierelle yleensä noin kymmenessä minuutissa. Erästä parvea seurasimme radiolähettimen avulla yöllä yli kahdeksan kilometriä, kun valaat uivat seitsemän solmun vauhtia (13 km/t) kohti sillialusta, joka oli aloittanut pumppaamisen. Miekkavalailla on niin hyvä kuulo, että ne tunnistanevat sillipumpun äänen vieläkin kauempaa.

Sillinkalastus vaikuttaa paljon siihen, miten Norjan miekkavalaat liikkuvat elinalueellaan. Ne vaeltavat kymmeniä kilometrejä päivässä saadakseen ilmaisia aterioita. Parvien välillä on kuitenkin eroa: jotkin saalistavat valtaosan ravinnostaan itse.

Miekkavalaat ovat oppineet käyttämään kalastusveneitä hyväkseen muuallakin, eikä valaiden kekseliäisyys aina ole ongelmatonta. Esimerkiksi Alaskassa ovat kalastajien riesana pitkistäsiimoista turskia napsivat miekkavalaat, ja Gibraltarinsalmessa valaat sieppailevat tonnikaloja pyydyksistä.

Nuoret naarat hurjia sukeltajia

Miekkavalasurokset ovat keskimäärin yli metrin pidempiä ja satoja kiloja painavampia kuin naaraat ja periaatteessa siis voimakkaampia sukeltajia. Onkin esitetty, että urokset tekisivät pidempiä ja syvempiä sukelluksia kuin naaraat. Norjan-tulokset eivät kuitenkaan tue tätä teoriaa, päinvastoin. Sillin talvehtimisalueella pisimpään ja syvimmälle sukelsivat nuoret naaraat.

Pisimmät sukellukset olivat 8-9-minuuttisia, ja syvin ulottui 312 metriin. Suurin osa syvistä sukelluksista tehtiin päiväsaikaan, jolloin sillitkin uivat syvällä. Luultavasti tarkoituksena oli hätyyttää silliparvea pintaa kohden.

Valtaosa miekkavalaiden päivittäisistä sukelluksista ylsi vain 12 metriin, ja yli sadan metrin syvyyteen mentiin harvoin. Tämä on ymmärrettävää, sillä syviin sukelluksiin tuhlaantuu paljon energiaa.

Kesäksi sillien perässä ulapalle

Eniten halusimme uutta tietoa valaiden keväisestä ja kesäisestä käyttäytymisestä. Tässä jouduimme kuitenkin kampailemaan tekniikan kanssa.

Eythorin, Ingen ja Mette-Maritin lähettimet mykistyivät jo sillin talvehtimisalueella, Chatterin lähetin helmikuussa, Gullin maaliskuun lopulla ja Linnin toukokuussa. Vain pikku Emilin lähetin sinnitteli heinäkuulle asti. Pääongelmina tuntuivat olevan antennit, jotka taipuilivat tai murtuivat niin, että signaalien välitys loppui.

  valaiden liikkeistä tammikuun jälkeen.

Kävi ilmi, että keväällä ja kesällä miekkavalaat seuraavat sillin vaellusta kutualueille ja sen jälkeen ulkomerelle, mutta vaellusreitit ja käyttäytyminen vaihtelevat suuresti parvesta toiseen. Pohjoisimmat signaalit Emilin parvesta tulivat heinäkuun alussa 72. pohjoiselta leveyspiiriltä, ja joulu-kesäkuussa parven elinalueen laajuudeksi arvioitiin liki 600 000 neliökilometriä.

Silliparvien seuraaminen ei välttämättä merkitse sitä, että miekkavalaat söisivät silliä ympäri vuoden. Etenkin kesäaikaan sillialueilla on myös monia muita lajeja kaloista merinisäkkäisiin. Norjan tutkimusprojektin seuraavana tavoitteena onkin jatkaa satelliittipaikannusta sekä kerätä näköhavaintoja miekkavalaiden käyttäytymisestä myös kesäkuukausina.

Tiu Similä on miekkavalaita tutkiva biologi.


Lue myös hänen artikkelinsa ajalta ennen satelliittiseurantaa: Utelias Hooker ja muut valaani, Tiede 2000 3/1996, s. 50-55.

Sisältö jatkuu mainoksen alla