Teksti: Unto K. Laine

Suomalaisten tutkijoiden äänitteisiin tallentui jylinää ja huminaa, ritinää ja rätinää. Naisen ääni kuiskasi: ”Hauki.”

Revontuliin ei voi liittyä havaittavia ääniä, vakuutti ruotsalainen astronomian emeritusprofessori Olof Lodén Forskning & Framsteg -lehdessä vuonna 2004. Hän perusteli näkemystään perinteisesti. Valoilmiöt tapahtuvat niin korkealla, noin 90–150 kilometrissä, etteivät äänet voi kuulua sieltä maahan saakka. Äänihavainnot ovat siis illuusioita. Hän ei ollut koskaan mitannut ääniä saati tutkinut niitä, mutta mielipide oli vakaa. Samoin ajattelee moni ääni-ilmiöihin perehtymätön geofyysikko.Vuosisatojen kuluessa ääniä on kuitenkin havaittu revontulien esiintymisalueilla eri puolilla maapalloa. Monesti ääniä on kuullut samanaikaisesti usea henkilö. Havainnot ovat tietyissä osissa Suomea niin yleisiä, että sikäläisiä ihmetyttää, miksi äänten olemassaolo halutaan kiistää.

Havaintoja Suomesta

Tutkimme Teknillisessä korkeakoulussa revontulien ääniä vuosina 2000–2005 yhdessä Sodankylän geofysiikan observatorion ja Ilmatieteen laitoksen kanssa. Hankkeen aikana keräsimme yli kolmesataa yleisöhavaintoa, ja totesimme niiden monelta osin muistuttavan toisiaan sekä vastaavia muunmaalaisia kokemuksia. Ne eivät siis näytä olennaisesti riippuvan paikasta tai kulttuuritaustasta.Tieteellisesti pätevään havaintoon tarvitaan kuitenkin objektiivisia mittauksia, ja vasta kun kaksi toisistaan riippumatonta tutkimusryhmää saa samansuuntaiset tulokset, niitä voi pitää suhteellisen varmoina.Jo 1960-luvulla alaskalaiset geofyysikot yrittivät mitata ääniä. He eivät kuitenkaan osuneet auringon aktiivisuusmaksimin läheisyyteen. Joko se tai silloisten laitteiden alkeellisuus johti siihen, ettei ääniä löydetty. Koesarja päätettiin lopettaa tuloksettomana.Meidän tutkimuksemme osui aurinkomaksimin kohdalle, ja monien voimakkaiden revontulien aikana teimme äänityksiä huippulaatuisella mittamikrofonilla ja digitaalitallentimella. Aineistoa kertyi noin sadalta yöltä, ja mukaan sattui muutama todella voimakas geomagneettinen myrsky.

Juuri tällaista lapsena kuultiin

Hankkeen rahoituspulmien takia vasta muutama yö on analysoitu. Kiinnostavin tulos saatiin äänitteestä, joka tehtiin Kolilla huhtikuussa 2001. Siitä voi korvin erottaa äänitapahtumia, jotka hyvin vastaavat yleisökuvauksia. Pienillä taajuuksilla kuuluu matalaa jylinää ja huminaa. Joukkoon ilmestyy ritinää, yksittäisiä rasahduksia, kohahtelua ja poksahtelua, kuin laukauksia, ja jonkinlainen klip-klap-sarja. Kansainvälisistä tietolähteistä löytyy tällaisenkin äänen kuvaus: ”kuin kirveellä puita pilkottaisiin”. Yhdessä kohdassa kohahdukset kuulostavat siltä kuin naisen ääni kuiskaisi ”hauki”. Äänitettä on kuunnellut muutama sellainenkin henkilö, joka on itse tehnyt havaintoja. Eräs Oulun yliopiston professori mainitsi, että ”juuri tällaisia ääniä me lapsina usein käytiin kuuntelemassa, kun taivaalle syttyivät revontulet”.

Tilastollinen yhteys löytyi

Analyysin tulokset on kirjattu Janne Hautsalon diplomityöhön. Löysimme tilastollisesti merkitsevän yhteyden: eritaajuiset äänet seurasivat tietyllä viiveellä geomagneettista aktiivisuutta, joka ilmenee revontulina. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun yhteys äänten ja revontulien välillä on voitu osoittaa.Samalla oli mahdollista arvioida äänilähteiden etäisyyttä: ne sijaitsivat noin 0,5–3 kilometrin päässä havaintopisteestä. Osassa ääniä oli pitkähkö jälkikaiunta merkkinä voimakkaasta ja etäisestä lähteestä. Mittausdatasta löytyi myös revontulien korkeudelta eli noin sadasta kilometristä saapuneita 2–4 hertsin infraääniä, joita ihmiskorva ei kuule. Yksittäiset äänitapahtumat ovat niin erilaisia, että on vaikea uskoa, että niillä on yksi ja yhteinen syntymekanismi.Vahvin hypoteesi tätä nykyä on, että lähimmät äänet johtuvat ilmasähköisestä ilmiöstä. Ritinät ja rätinät saattavat aiheutua sähköpurkauksista. Geomagneettisen myrskyn on nimittäin todettu tuottavan varauspilviä, ja purkautuessaan sellaiset voivat ritistä. Äänen ei siis tarvitse tulla revontulien korkeudelta.Hypoteesia tukee eräs hauska historiallinen tapahtuma, jonka Alfred Angot kuvaili kirjassaan Aurora Borealis vuonna 1897. Ranskalainen ”aeronautti” Rollier lensi kuumailmapallollaan Pariisista Preussin yli Norjaan vuonna 1870. Kun pallo oli Norjassa pilvien korkeudella, aeronautti alkoi kuulla kummallista, jatkuvaa ääntä ja haistaa otsonin tuoksua. Tullessaan pilvestä ulos hän näki taivaalla komeat revontulet.

Kannattaa pitää korvat auki

Olemme ottaneet aiheen tutkimisessa vasta ensimmäiset askeleet. Tuleva aurinkomaksimi voi tarjota uusia mahdollisuuksia. Vaikka nämä ääni-ilmiöt tuntuvat olevan hyvin harvinaisia, kannattaa revontulien loimutessa kulkea korvat auki ja meluamatta, jotta hentoiset äänet saisivat ansaitsemansa tilan. Kaikki revontulien ääniä kuulleet pitävät tapahtumaa ikimuistoisena elämyksenä.

Unto K. Laine on puheteknologian professori Aalto-yliopiston Teknillisessä korkeakoulussa.

Aiheesta lisää: Revontulien äänten tutkimuksesta ja muun muassa korvinkuulijan opas: www.acoustics.hut.fi/projects/aurora/ Janne Hautsalon diplomityö: lib.tkk.fi/Dipl/2005/urn007898.pdf

Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2011.

Tältä se kuulostaa

Tavalliset kuulijat ovat kuvailleet revontuliin yhdistä­miään yksittäisiä ääniä vaimeiksi ritinöiksi, rypistyvän folion rasahteluksi, pamauksiksi ja klip-klap-ääniksi. Jatkuvampaa ääntä on verrattu jylyyn, metsäpalon huminaan ja etäisen vesiputouksen kohinaan. Raportoi omat havaintosi:www.acoustics.hut.fi/projects/aurora/kysely.html