Kuva: Arsalan Khan, Wikimedia Commons
Kuva: Arsalan Khan, Wikimedia Commons

Pelkästä seksistä ei ole kyse missään.

Kun ulkona on sohjokeli, sukat ovat kastuneet matkalla töihin ja ihmissuhteiden monimutkaisuus masentaa, monien mielessä käy ajatus: "Voi kun pääsis Tyynenmeren saarelle."

Tuo unelmien saari on kangastellut länsimaisessa mielikuvituksessa aina siitä saakka, kun ensimmäiset tutkimusmatkailijat 1700-luvulla palasivat Polynesiasta. Seksuaalisesti pidättyvien eurooppalaisten mieltä kiihottivat erityisesti kuvaukset "villien" esiaviollisista seksisuhteista. Ajan mittaan tarinat Polynesiasta kiteytyivät mielikuvaksi utopistisesta paratiisista, jossa ihmisten seksuaalisuutta eivät kahlinneet syyllisyydentunto tai kulttuurin asettamat rajoitukset.

Tämä kuva oli myös yhdysvaltalaisen antropologin Donald Marshallin mielessä, kun hän 1970-luvun alussa tutki ihmisten seksuaalista käyttäytymistä Cookinsaariin kuuluvassa Mangaiassa. Hänen tuloksensa vahvistivat entisestään käsitystä himojen saaristosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Marshallin selvitys esimerkiksi paljasti, että 18-vuotiaat mangaialaismiehet kokevat joka ilta keskimäärin kolme orgasmia ja että 28-vuotiaat saavat noin kaksi siemensyöksyä viitenä–kuutena päivänä viikossa. 48-vuotiaidenkin tahti on vain vähän harvempi: yksi orgasmi kahtena–kolmena iltana viikossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Marshall kertoi mangaialaisista myös muita häkellyttäviä seikkoja. Sekä miesten että naisten käyttäytymistä ohjasivat puhdas seksuaalinen halu, seksuaalinen kilpailu ja mustasukkaisuus, eivät lämpimät, rakastavat ja romanttiset tunteet. Marshallin mukaan lähes kaikki sukupuolten väliset kiinnostuksen osoitukset ja kontaktit olivat seksuaalisia. "Rakastan sinua" tarkoitti Mangaiassa "haluan paritella kanssasi".

Marshallin tutkimus sai valtavasti julkisuutta, ja mangaialaisten orgasmilukemia ja seksuaalista aktiivisuutta taivasteltiin kaikkialla länsimaissa.

Marshall ei luonnollisestikaan ollut mielipiteineen yksin. Itse asiassa hän jatkoi Polynesian-tutkijoiden vanhaa perinnettä. Jo yhdysvaltalainen kulttuuriantropologi Margaret Mead, joka 1920-luvulla tutki samoalaisia, oli tullut siihen tulokseen, että samoalaisten seksielämästä puuttuivat kokonaan kiintymys ja romanttiset tunteet.

Ryyppyremmi turisi joutavia

Kolmisenkymmentä vuotta Marshallin jälkeen Mangaiaan saapui nuori Kalifornian yliopiston antropologi Helen Harris. Hän näytti saaren naisille Marshallin keräämää orgasmitiheystaulukkoa – ja sai vastaansa mahtavan naurunremakan. – Hän ei ainakaan kysynyt mitään naisilta, naiset nauroivat.

Taulukko hymyilytti myös miehiä. – Me mangaialaiset olemme vain ihmisiä, he sanoivat. – Jos nuo luvut pitäisivät paikkansa, kukaan ei aamulla jaksaisi nousta vuoteeltaan.

Harris jatkoi kyselyjään, kunnes onnistui jäljittämään, mistä Marshallin luvut olivat peräisin. Kävi ilmi, että antropologi oli joutunut hyväntahtoisen vitsailun uhriksi.

Marshall oli istahtanut baarissa paikallisen ryyppyremmin pöytään, ja mangaialaiseen tapaan keskustelu oli nopeasti kääntynyt seksiin. Miehet innostuivat liioittelemaan seksuaalisia kykyjään tietämättä, että heidän puheensa päätyisivät numeroiksi tieteelliseen tutkimukseen.

Jos orgasmitiheydet osoittautuivat ryyppyporukan jutuiksi, kenen juttuja sitten oli se, ettei Mangaiassa tunnettu romanttista intohimoa?

Materialismi peitti tunteet

Ajatus, että romanttista rakkautta ja intohimoa voisi esiintyä myös muissa kulttuureissa kuin omassamme, on varsin tuore.

– Perinnäisesti romanttista rakkautta on pidetty länsimaisten ihmisten "tautina", jonka aiheuttamien tunnekuohujen kanssa meidän on opittava elämään, sanoo rakkautta tutkiva antropologi William Jankowiak Nevadan yliopistosta. – On ajateltu, että kykymme romanttiseen intohimoon tekee meistä jollakin tavalla erilaisia ja parempia kuin alkuasukkaat, hän toteaa.

Jankowiak kuuluu antropologien uuteen sukupolveen, joka on kerännyt todistusaineistoa romanttisen rakkauden esiintymisestä eri kulttuureissa. Vuonna 1992 hän julkaisi yhdessä kollegansa Edward Fischerin kanssa tutkimuksen, jossa käytiin läpi 166 kulttuurin kansantieteellistä ja antropologista aineistoa. Jopa 88,5 prosentista kulttuureja löytyi todisteita romanttisesta rakkaudesta. Oli rakkauslauluja, kertomuksia kaipauksesta ja ihastumisesta, "silminnäkijätarinoita" toisiaan rakastavista pariskunnista ja tragedioita, jotka syntyivät lapsen kieltäytyessä järjestetystä avioliitosta rakkautensa vuoksi.

Nykyiset antropologit kuuntelevat halukkaasti muiden kulttuurien romanttisia käsityksiä ja kertomuksia ensirakkaudesta. Tutkimukset ovat osoittaneet vastaansanomattomasti, että romanttista intohimoa tunnetaan kaikissa kulttuureissa. – Rakkaus ei ainoastaan pyöritä maapalloa, vaan se pyörii itse ympäri palloa, Jankowiak tiivistää.

Jos rakkaus on universaali ilmiö, miten on mahdollista, etteivät antropologit aikaisemmin kiinnittäneet siihen mitään huomiota? Miksi esimerkiksi Mead ja Marshall eivät nähneet romanttista rakkautta, vaikka sen on täytynyt olla heidän silmiensä edessä? Jankowiakin mukaan menneiden vuosikymmenien antropologit eivät olleet saaneet koulutusta subjektiivisten mielentilojen tarkkailuun. – Tutkimuksen painopiste oli materiaalisessa kulttuurissa ja sosiaalisen elämän järjestelmissä, hän sanoo.

Kuin puhuisimme samaa kieltä

Jankowiakin oma kiinnostus romanttiseen intohimoon heräsi, kun hän törmäsi siihen yllättäen Mongoliassa. Ihmisiä haastellessaan hän kiinnitti huomionsa siihen, miten kylmästi ja laskelmoivasti niin miehet kuin naiset puhuivat puolison valinnasta. Miehet saattoivat sanoa naisesta: "hän on liian vanha", "hän on ruma", "kukaan ei huoli sitä akkaa". Vastaavasti naiset puhuivat miehestä: "hän on kelvoton", "hänellä ei ole rahaa", "kuka hänet ottaisi".

Kun puhe siirtyi ensirakkauteen, tuntui kuin haastateltavien persoonallisuus olisi muuttunut. Sananvalinnat, äänenpainot ja puheen rytmi tulivat lähemmäksi länsimaista romanttista lörpöttelyä. Aikaisemmasta välineellistämisestä ei ollut havaittavissa jälkeäkään.

– Aivan kuin olisimme saaneet yhteisen kielen, Jankowiak muistelee.

Antropologisen tutkimuksen viime vuosien tärkeimpiä löytöjä onkin se, miten yhdenmukaisella tavalla romanttinen intohimo koetaan eri kulttuureissa.

Helen Harris löysi tunteettomiksi ja yliseksuaalisiksi mainostettujen mangaialaisten parista rikkaan kudelman romanttisia tunteita ja tarinoita, jotka voisivat yhtä hyvin olla peräisin Lohjalta. Eräs mies kertoi esimerkiksi seurusteluajastaan näin:

"Me puhuimme paljon ja jaoimme asioita toistemme kanssa. Puhuimme vanhemmistamme ja lapsista. Me molemmat pidimme lapsista ja puhuimme niiden hankkimisesta." Kun Harris kysyi, miksi he päättivät mennä naimisiin, mies sanoi: "Kun olet yksinäinen, tarvitset jonkun, jonka kanssa olla ja puhua."

Eräs heimovanhimmista tiivisti mangaialaisten käsityksen romanttisesta rakkaudesta näin: "Rakkaus on tärkeä asia, se on tärkein asia sinun ja vaimosi välillä. – – Rakkaus on tunne, joka syntyy, kun joku on lähelläsi. Se on syvä tunne."

Romanttisen tunteen yhdenmukaisuudesta todistaa myös tapa, jolla lähes 80-vuotias nigerialainen taita-heimon mies muisteli neljättä vaimoaan. Mies oli rakastanut naista ja nainen miestä jo nuoruudessa, mutta nainen oli noudattanut vanhempiensa tahtoa ja mennyt naimisiin toisen miehen kanssa.

"Kun hän jäi leskeksi ja minusta tuli vanhus, menimme naimisiin rakkaudesta. Meillä oli rakkautta. Saatoimme viettää tuntikausia tuolla läheisellä kukkulalla. Minä katsoin häntä ja hän minua – mitään emme puhuneet, hymyilimme vain. Elimme näin monta vuotta, ennen kuin hän kuoli."

Syrjähyppyjen mestarikin rakastuu

Länsimaisia tutkijoita hämäsi pitkään monien heimoyhteisöjen vapaamielinen seksuaalisuus. Seksisuhteiden runsautta pidettiin merkkinä siitä, ettei kulttuurissa tunneta romanttista rakkautta. Nyt tiedetään, ettei kumppaneiden määrä eliminoi romanttista intohimoa.

Varsin kuvaavan esimerkin tarjoavat brasilialaiset mehinaku-intiaanit, joita heimon parissa elänyt Vanderdildt-yliopiston antropologi Thomas Gregor kutsuu "avioliiton ulkopuolisten suhteiden maailmanmestareiksi".  Mehinakujen avioliitot ovat hyvin kestäviä, mutta ne eivät perustu romanttiseen rakkauteen. Siksi elämään kuuluvat olennaisena osana  salamajat, joissa miehet tapaavat rakastajattariaan.

Eräs nuori mehinaku oli tavannut salaisessa lemmenpaikassaan lähes kaikkia heimon naisia, vanhuksia ja lapsia lukuun ottamatta. Suurin osa suhteista oli satunnaisia, osa säännöllisiä, mutta kaikkiin niihin kuului olennaisena osana lahjanvaihto. Mies antoi lahjan ja sai vastalahjaksi seksuaalisia palveluja.

Kun Gregor haastatteli miestä, tämä kertoi rakastuneensa yhteen naisista. "Hän on minulle rakas", mies sanoi. Vaikka hän tapasi useita muita naisia, hän odotti aina mielitiettyään. Tämän kanssa harjoittamaansa seksiä hän kuvaili sanalla kaki, joka tarkoittaa tulista. Seksistä vaimonsa kanssa hän käytti sanaa mana – se merkitsee haaleaa, mautonta vettä.

Yhteinen kokemus vaan ei arvo

Inuitien tärkeimpiin tutkijoihin lukeutuvat kanadalainen Diamond Jenness kirjoitti päiväkirjaansa: "Aito kiintymys ei ole täällä lainkaan harvinaista – – Avrannan ja Milukkattakin voi usein nähdä makaamassa taljojen päällä, hierovan neniään yhteen ja hyväilevän toisiaan piittaamatta lainkaan muista inuiteista ympärillään. Milukkattak osallistuu myös metsästykseen ja hylkeenpyyntiin, ettei parin tarvitsisi olla erossa ainoatakaan tuntia."

Avrannan ja Milukkattakin lailla lähes kaikilla rakastuneilla on samanlainen taipumus unohtaa koko muu maailma ja keskittyä vain toisiinsa. Juuri tästä syystä – koska rakkaus ei piittaa sosiaalisista normeista – kaikki kulttuurit ovat nähneet tarpeelliseksi kontrolloida tai ohjata rakkautta johonkin suuntaan.

Meillä länsimaissa romanttista rakkautta rohkaistaan ja sen varaan on kehittynyt lähes oma teollisuudenalansa, mutta monissa kulttuureissa se pyritään pitämään pinnan alla.

– Rakkaus on kyllä universaali kokemus, mutta ei universaali arvo, Jankowiak sanoo. – Jos maailman kulttuureilta kysyttäisiin niiden tärkeimpiä arvoja, vain harvat mainitsisivat romanttisen rakkauden.

Suhteita pilkataan ja ihaillaan

Jos romanttista intohimoa koetaankin yhdenmukaisesti eri kulttuureissa,  julkinen suhtautuminen rakkauteen ja seksuaalisuuteen vaihtelee paljon.

Esimerkiksi Kamerunin fulbe-kansa ei hyväksy juuri minkäänlaisia rakkauden ilmauksia. Sen kulttuurissa arvostetaan yli kaiken itsehillintää, eikä tunteita näytetä. Rakastuneita pidetään hulluina, jotka uhmaavat yhteisön järjestystä.

Myös mehinakujen yhteisö suhtautuu vihamielisesti romanttiseen intohimoon. Salamajoissa käynneistä juorutaan, ja rakastuneista pareista tehdään avoimesti pilkkaa. Edes salaseksin harrastajat itse eivät voi olla varmoja toisistaan; toinen voi laverrella ja saattaa toisen häpeään.

Pakistanilaisten balukien järjestelmä on aivan toisenlainen. Islaminuskoisilla balukeilla miesten ja naisten maailmat on jyrkästi erotettu toisistaan, ja naiset ovat täysin miesten määräysvallan alla. Avioliitot ovat aina järjestettyjä ja niiden tarkoituksena on lisätä sukujen poliittista ja taloudellista valtaa. Tämän virallisen järjestelmän rinnalle on syntynyt avioliiton ulkopuolisten romanttisten suhteiden järjestelmä, jota arvostetaan valtavasti.

Romanttisissa salasuhteissa miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, vaihtavat lahjoja ja hellivät toisiaan. Jotta suhde olisi todella tasa-arvoinen, siihen ei kuulu seksi. Balukien keskuudessa, kuten monessa muussakin kulttuurissa, seksuaalisuus on miehen valtaa, joten seksi rikkoisi suhteen tasa-arvoisuuden ja vastavuoroisuuden. Balukit pitävät seksitöntä salasuhdetta rakkauden syvimpänä muotona.

Julkisuus rajoittaa romantiikkaa

Romanttisen rakkauden tutkimus on vielä varsin nuorta, mutta antropologit ovat löytäneet jo joitakin yleisiä selityksiä siihen, miksi eri kulttuurit suhtautuvat rakkauteen niin eri tavoin.

Ajatuksista ehkä tärkein on teoria rakkauden rajoista, jonka Thomas Gregor kehitti yhdessä psykoanalyyttisesti suuntautuneen kollegansa Jan Collinsin kanssa. Heidän mukaansa romanttisen rakkauden kehitys on nopeaa kulttuureissa, joissa rakastunut pari voi jollakin tavalla eristäytyä ympäröivän maailman, kuten suvun, klaanin, heimon tai yhteisön, vaatimuksilta. Traditionaalisissa yhteisöissä rakkauden rajat ovat yleensä heikot.

Esimerkiksi mehinakujen elämää leimaa avoimuus ja yksityisyyttä on vähän. Tällaisessa yhteisössä on lähes mahdotonta luoda rajattua sisäistä maailmaa, jossa rakastavaiset voisivat pelata omilla säännöillään pilkan tavoittamattomissa.

Kiinassa taas vanhemmat voivat vaatia poikaansa eroamaan vaimostaan, jos tämä ei miellytä heitä. He voivat myös vaatia poikaa ottamaan jalkavaimon, jos virallinen vaimo ei synnytä poikalasta. Kiinalaisen sananlaskun mukaan "sinulla on vain yksi perhe, mutta voit aina ottaa uuden vaimon".

Meillä rakkaus korvasi sukusiteet

Länsimaissa tilanne on täysin päinvastainen. Meillä sukulaisuus ei enää merkitse paljonkaan ja yksityisyyttä kunnioitetaan syvästi. Länsimainen perhe ja nykyään myös parisuhde muodostavat kuin valtion valtiossa: niiden rajojen sisällä yksilöt ovat vapaita ja tasa-arvoisia ilmaisemaan tunteitaan.

Kun suvun asettamat velvoitteet ovat kadonneet, kenelläkään ei ole oikeutta puuttua siihen, mitä kaksi aikuista ihmistä tekevät keskenään tai perheen sisällä.

Jankowiak arvelee, että suvun merkityksen katoaminen ja individualismin nousu selittävät myös sen, miksi rakkaudesta on tullut meille niin tärkeää.

Monissa muissa kulttuureissa eletään sosiaalisten suhteiden rikkaassa verkossa, mikä antaa elämään sisältöä ja merkitystä. Meiltä tämä sosiaalinen kudos on pitkälti kadonnut. Sosiaalisista soluistamme on jäljellä rakkaus, joka antaa meille mahdollisuuden tuntea sulautumisen ja syvän yhteenkuulumisen tunteita. Monet rakastavaiset kokevat olevansa yhtä kumppaninsa kanssa.

Intohimon kohtalo on kuihtua

Länsimaiden sosiaalinen järjestelmä näyttää siis olevan varsin otollinen romanttisen rakkauden kukoistukselle. Sillä on kuitenkin varjopuolensa: sosiaalisuuden kaipuumme kanavoituu aivan liiaksi romanttiseen rakkauteen. Siitä on tullut meille liian tärkeä.  Avioerojen lisääntyminen voi kertoa siitä, että asetamme romanttiselle rakkaudelle kohtuuttomia vaatimuksia. Odotamme, että rakkaus ylläpitäisi suhdetta, mutta romanttisen intohimon kohtalo on kuihtua.

Monissa kulttuureissa, esimerkiksi Mangaiassa, romanttisen intohimon ja seksuaalisten kokeilujen ajatellaan kuuluvan nuoruuteen. Avioliitossa ihmisten odotetaan astuvan uuteen sosiaaliseen rooliin, jolle ovat ominaisia toisenlaiset tavoitteet ja velvoitteet. Rakkaus ei siis niinkään ylläpidä suhdetta, mutta suhde voi ylläpitää rakkautta.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Artikkeli perustuu Nevadan yliopiston antropologin William Jankowiakin haastatteluun ja alan kirjallisuuteen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2002.

Sisältö jatkuu mainoksen alla