Renessanssinuoret rakastivat täysillä.

Teksti: Hannu Pesonen

1500-luvun lopulla englantilainen näytelmäkirjailija William Shakespeare loi kuolemattoman kertomuksen traagisesta rakkaudesta. Hän ei keksinyt sitä omasta päästään.

Hämärä porttikäytävä kaikuu monikielisestä puheensorinasta. Keskiaikaisten holvikaarien alla tungeksivaan joukkoon on vaikea mahtua. Moni on pysähtynyt raapustamaan viestiä kiviseiniä suojaaviin kartonkilevyihin. Ne ovat täynnä rakkaudenosoituksia: nuolien lävistämiä sydämiä, yhteen kietoutuneita nimiä, lemmenrunoja, valoja ja lupauksia. Muurinrakoihin sullotuissa lappusissa toistuvat samat aiheet.Käytävä vie pienelle sisäpihalle. Sekin tulvii ihmisiä ja tunteita. Keskiaikaista vaikutelmaa hälventää salamavalojen tauoton leimahtelu. Kamerat on suunnattu ylös pienelle parvekkeelle. Siellä pari toisensa jälkeen vilkuttaa alas väkijoukolle ja suutelee sitten kuin kuninkaalliset konsanaan.Tervetuloa Veronan vanhaankaupunkiin, Romeon ja Julian valtakuntaan, maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin kuuluvan rakkaustarinan keskipisteeseen. Via Cappellolla sijaitseva 1100-luvulla rakennettu Julian talo on Veronaan saapuvien turistien pyhiinvaelluskohteista tärkein. Täällä he kuvauttavat itsensä Julian parvekkeella ja täältä he jatkavat parin kadunkulman päähän Romeon talolle ja edelleen Julian haudalle.

Kuinka heidän kävikään

Renessanssiajan rakastavaiset nosti ikuiseen maineeseen aikansa suurin näytelmäkirjailija William Shakespeare varhaistöihinsä lukeutuneessa näytelmässä Romeon ja Julian mitä loistavin ja surullisin tragedia.Näytelmässä Veronan kaksi johtavaa sukua, Capuletit ja Montaguet, taistelevat verisesti vallasta. Kaupunkivaltion viisas ruhtinas Escalus yrittää turhaan välittää rauhaa. Eräänä iltana Romeo Montague puikahtaa salaa naamiaisiin Capuletien taloon. Hän rakastuu päätä pahkaa talon kauniiseen tyttäreen Juliaan. Naamiaisten jälkeen Romeo kätkeytyy Julian parvekkeen alle ja kuulee, kuinka Julia yksin puhellessaan tunnustaa rakkautensa häneen. Romeo näyttäytyy ja ehdottaa salaisia häitä. Seuraavana päivänä munkki Lorenzo vihkii nuoret.Vähän myöhemmin Julian serkku Tybalt hyökkää Romeon kimppuun, kun he kohtaavat kadulla. Tybalt syyttää Romeota salaisesta käynnistä naamiaisissa. Romeo ei halua vahingoittaa uutta sukulaistaan ja kieltäytyy taistelemasta.Romeon ystävä Mercutio hermostuu ja käy puolustamaan Romeota. Tybalt surmaa Mercution, ja Romeo kostaa ystävänsä kuoleman tappamalla Tybaltin. Rangaistukseksi ruhtinas Escalus karkottaa Romeon kaupungista ja kieltää paluun kuolemanrangaistuksen uhalla. Vietettyään yön Julian kanssa Romeo pakenee Mantovaan.Julian isä vaatii tytärtään menemään naimisiin sulhaseksi valitun kreivi Parisin kanssa. Hädissään Julia hakee apua vihkipapiltaan. Munkki ehdottaa, että Julia joisi myrkkysekoituksen, joka vaivuttaisi hänet parin päivän ajaksi kuoleman kaltaiseen uneen. Tänä aikana Romeolle lähetettäisiin sana suunnitelmasta, ja hän pelastaisi Julian haudasta ja veisi mukanaan Mantovaan.Julia suostuu, mutta salainen viesti ei koskaan saavuta Romeota. Sen sijaan hän saa kuulla Julian kuolleen. Surun murtamana hän ostaa myrkkyä ja kiirehtii Veronaan nähdäkseen Julian viimeisen kerran. Haudalla hän kohtaa Parisin, surmaa hänet ja juo myrkyn. Kun Julia herää ja näkee Romeon­ kuolleena, hän tajuaa, mitä on tapahtunut, ja surmaa itsensä iskemällä rintaansa Romeon tikarin. Munkki Lorenzo saapuu paikalle liian myöhään estääkseen tragedian. Kuolleiden nuorten rakastavaisten edessä Capuletit ja Montaguet tekevät vihdoin sovinnon.

Teatteria tosielämästä

Shakespearen näytelmä ilmestyi 1590-luvun puolimaissa, ja siitä tuli todellinen yleisömenestys. Olihan se oman aikansa tositeatteria parhaimmillaan: tunteiden paloa, juonittelua, traagisia käänteitä ja, mikä parasta, ”suoraan aidosta elämästä”.Kantaesityksen aikoihin yleisö on hyvinkin saattanut uskoa tarinan todenperäisyyteen. Myöhempinä vuosisatoina vakuuttelut romanssin aitoudesta unohtuivat, sillä niitä ei enää tarvittu houkuttelemaan katsojia. Muiden Shakespearen näytelmien tapaan Romeon­ ja Julian tärkeimmäksi myyntivaltiksi nousi tekijänsä taiturimainen kyky luoda yleispäteviä kuvauksia ihmismielestä ja rakentaa juonenkäänteitä, jotka koskettavat ihmisiä kaikkialla ja kaikkina aikoina. Shakespearen Romeo ja Julia onkin versonut loputtomasti uusia tulkintoja: oopperoita, baletteja, elokuvia, laulunäytelmiä, pantomiimeja. Ne viimeistään muuttivat tarinan saduksi ja päähenkilöt satuolennoiksi.Shakespearen näytelmä ei kuitenkaan ollut suoraa fiktiota. Se perustui vanhaan tarinaan ja noudatteli tapahtumissaan tämän varhaisempia kirjallisia versioita.Eräät kirjallisuudentutkijat pitävät mahdollisena, että Shakespeare kierteli Manner-Eurooppaa 1580-luvun lopulla ja 1590-luvun alussa. Historioitsijat ovat yrittäneet jäljittää hänen liikkeitään näinä kirjailijanuraa edeltävinä vuosina, mutta ne ovat pysyneet salaisuutena. On siis epävarmaa, kävikö Shakespeare koskaan Italiassa saati Veronassa. Joka tapauksessa hän lainasi italialaisilta romanssinkertojilta ”tositarinan” rakastavaisista, jotka kuolivat traagisesti kahden suvun verivihan takia.Julian talo alettiin yhdistää Shakespearen näytelmään vasta 1800-luvulla, ja kuuluisa parveke lisättiin siihen ensimmäisen Hollywood-elokuvan tuottaman yleisöryntäyksen jälkeen vuonna 1937, mutta Romeon ja Julian­ suvut ovat todellisia.

Tarina kiersi ja tarkentui

Montecchit ja Cappellettit, joiden verivihaan nuorten traaginen tarina pohjautuu, löytyvät jo varhaisrenessanssin suurimman kertojan Dante Alighierin tuotannosta. Dante mainitsee suvut vuosina 1308–1312 kirjoittamansa Jumalaisen näytelmän Kiirastuli-osassa. Varhaisista lähteistä taas käy ilmi, että Montecchit olivat kotoisin Veronasta ja Cappellettit Bresciasta, josta he muuttivat Veronaan 1300-luvun alussa eli juuri Danten aikaan. Tiedetään myös, että Cappellettit ovat todella asuneet Julian talossa. Dante kuvailee ”onnettomien sukujen” riitoja ja pelkoja, mutta ei kerro rakastavaisista mitään. Heidän tarinansa toi päivänvaloon novellikirjailija Masuccio Salernitano puolitoista vuosisataa myöhemmin. Salernitano vakuuttaa, että hänen kirjoittamansa Mariotton ja Ganozzan rakkauskertomus perustuu hänen omana aikanaan sattuneeseen tositapaukseen, mutta siirtää tapahtumat Veronasta etelämmäksi Sienaan. Tarina sisältää jo valtaosan myöhemmistä aineksista: Romeon ja Julian salaisen avioliiton, heidän puolestaan juonittelevan fransiskaanimunkin, Julian pakottamisen naimisiin vastoin tahtoaan, katutappelun, jossa Romeo surmaa Julian riidanhaluisen, väkivaltaisen serkun, Julian unijuoman ja viestin Romeolle. Salernitanon novellissa Mariotto kuitenkin pakenee Mantovan sijasta Egyptin Aleksandriaan. Kun hän palaa, hänet mestataan, ja Ganozza riutuu suruun.Tragedia ja sen rakastavaiset palasivat kotiseudulleen Veronaan vuonna 1530 kirjailija Luigi da Porton teoksessa Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina uudelleen löydettynä.  Myös hän vakuuttaa, että kertomus on totta. Hän antaa päähenkilöille nimet Romeus ja Giulietta ja palauttaa romanssin takaisin Danten aikoihin vuosiin 1301–1304. Hänen tragediassaan Romeo ottaa myrkkyä ja Julia surmaa itsensä tikarilla.

Teoksia lainattiin estoitta

Lähteiden käyttö ja toisten teosten lainaaminen oli renessanssin Euroopassa huomattavasti vapaamielisempää kuin nykyään. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kähvelsi surutta kollegansa Romeo ja Julia -mukaelman omaan novellikokoelmaansa vuonna 1554. Sen puolestaan nappasi viisi vuotta myöhemmin ranskalainen Pierre Boaistuau Traagisiin tarinoihinsa.Kolme vuotta myöhemmin kertomus ylitti Englannin kanaalin, kun runoilija Arthur Brooke käänsi Boaistuaun ranskannoksen englanniksi. William Painter muokkasi siitä suorasanaista proosaa 1567 ilmestyneeseen italialaisten novellien koosteeseensa Nautintojen palatsi. Tällä kertaa tarjolle tuli herkkä historia Rhomeon ja Juliettan aidosta ja uskollisesta rakkaudesta.Lopulta Romeo ja Julia päätyivät Shakespearen käsiin – lähes samanlaisina kuin olivat Veronasta lähteneet. 1500-luvun lopussa englantilaiset näytelmäkirjailijat suosivat lähteinään italialaisia rakkauskertomuksia ja murhenäytelmiä, eikä Shakespeare tehnyt poikkeusta. Hänen näytelmistään muun muassa Venetsian kauppias, Paljon melua tyhjästä ja Loppu hyvin, kaikki hyvin ovat samaa italialaista tarinankerronnan juurta kuin Romeo ja Julia. Shakespeare seurasi uskollisesti saamaansa juonta, lisäsi tarinaan joitakin sivuhenkilöitä ja puhalsi siihen oman taikansa. Romeo ja Julia saivat arvoisensa tulkin, Montecchien ja Cappellettien kaukainen sukuviha vaikutusvaltaisen todistajan.

Uskottavia aikansa lapsia

Shakespeare piirtää, edeltäjiään lainaten, monessa mielessä uskottavat luonnehdinnat Romeosta ja Juliasta. Kun ne rinnastaa historiallisiin lähteisiin ja tapainkuvauksiin, nuoret ovat tyypillisiä aikansa ”parempien perheiden kakaroita”.Varsinkin Romeo on syöksähtelevä, vaikutuksille altis tuuliviiri, joka uskoo tänään yhtä, huomenna toista – aina sen mukaan, kuka häntä kulloinkin ohjailee. Tätä nykyä hänet luokiteltaisiin adhd-tapaukseksi, mutta 1300-luvun Italiassa varhaisrenessanssin syntysijoilla hänen käytöksensä ei ollut mitenkään poikkeavaa. Vilkkaissa kaupungeissa ihmisten päälle hyökyi taukoamatta uusia vaikutteita: taidetta, kirjallisuutta, runoutta, musiikkia, arkkitehtuuria, romantiikkaa, salajuonia, huhuja, uskomuksia. Niistä oli aivan hyväksyttyä kyselemättä valita ne, jotka sopivat omiin tarpeisiin, ja yhtä luvallista heittää ne menemään, kun ne eivät enää miellyttäneet. Julia sentään joutuu nuorille naisille asetettujen käytössääntöjen takia harkitsemaan tekojaan ja niiden seurauksia, mutta ei hänkään suhtaudu kylmäkiskoisesti eteensä virtaaviin ihmisiin ja ilmiöihin.

Murroskausi koetteli tunteita

Shakespeare panee Romeon ja Julian suuhun kierteleviä, runollisia vertauskuvia. Meistä puhetapa vaikuttaa oudolta, mutta tässäkin kuvaus vastaa yleistä käsitystä siitä, miten 1300-luvun Italiassa puhuttiin ja tunteita ilmaistiin. Jäykät tuppisuut olivat nokkelasanaisten kaupunkilaisten keskuudessa luonnonoikkuja. Kukkaiskieli ja kaunomaalailu rehottivat.Toisiinsa tutustuvat nuoret ovat saattaneet hyvinkin puhella kuin Romeo ja Julia, sillä niin renessanssiajan kulttuurivaikuttaja ja makutuomari Baldassare Castiglione suositteli. Hän kehotti miestä lähestymään naista monimutkaisin vertauksin, jotta nainen saattoi turvallisesti teeskennellä ymmärtämätöntä, ellei halunnut edistää asiaa – ja mies yhtä turvallisesti vetäytyä tilanteesta menettämättä kasvojaan. Romeon ja Julian tunteet ailahtelevat syvästä epätoivosta euforiseen onneen. Tämä kuvastelee sitä, millaisessa moraalikäsitysten ristitulessa tuon ajan ihmiset elivät. Näennäisesti renessanssi ihannoi nykyaikaa ja uudistuksia. Se arvosti rahaa ja talouskasvua ja hyväksyi itsekkäät ratkaisut ja omanvoitonpyynnin – olihan Italia paraikaa nousemassa ennenäkemättömään vaurauteen. Samalla se kuitenkin pysyi järkähtämättömän vanhoillisena ja halusi palauttaa kunniaan antiikin aikaiset perusarvot. Rakkausavioliitosta saatettiin jo haaveksia, mutta sen toteutuminen edellytti tärkeämpien arvojen eli sukujen etujen toteutumista. Uhmaajia odotti ympäröivän yhteiskunnan yhteinen tuomio. Tällainen asenteiden, tottumusten ja ajattelutapojen murroskausi oli vaikea kenelle tahansa.Kuolema kulki vierelläRomeon ja Julian yllä häilyy kaiken aikaa kuoleman varjo. Rakastavaiset puhuvat paljon kuolemasta ja kuvailevat sitä aina synkäksi ja tummaksi. Niin tekivät heidän aikalaisensakin.1300-luvulla kolmasosa eurooppalaisista, 20 miljoonaa kaikkiaan, kuoli ruttoon, mustaan surmaan. Kokonaisia kaupunkeja tyhjentäneen raivokkaan tappajan muisto ja pelko uudesta kauheasta vitsauksesta elivät vielä 1400-luvun loppupuolella vahvoina ihmisten mielessä. Uhka houkutteli monia omaksumaan elämänkatsomuksen, jonka mukaan oli elettävä tässä ja nyt, toteutettava toiveensa, ennen kuin oli liian myöhäistä. Niin kuin Romeo ja Julia.

Julialle tulvii kirjeitä

Vara-Juliat vastaavat, vaikka suomeksi.

Joukko naisia käy läpi postia, jota riittää pöydän täydeltä. Giovanna Tamassia avaa uuden kuoren ja vetää esiin paperin, jota peittävät huulipunasuudelmat. Tulinen viesti hymyilyttää naisia.Olen Julian talossa Giulietta-klubin toimistossa. Tänne saapuu joka vuosi tuhansia kirjeitä niin onnellisesti rakastuneilta kuin rakkaudessa pettyneiltä eri puolilta maailmaa. Kaikki he saavat henkilökohtaisen vastauksen klubissa työskenteleviltä ”Julian sihteereiltä”. Palvelu tuo mieleen joulupukin postikonttorin, mutta toisin kuin Korvatunturin isännällä renessanssin legendaarisilla rakastavaisilla on saattanut olla esikuvat tosielämässä.

Suntio loi perinteen

Tamassia lehteilee kansioita, joihin kaikki Julialle tulleet kirjeet on arkistoitu. – Ensimmäistä kirjettä meillä ei valitettavasti ole, emmekä tiedä sen sisältöäkään, Tamassia pahoittelee.Ensimmäinen kirje saapui vuonna 1937, pian sen jälkeen, kun George Cukorin Hollywood-elokuva nosti Romeon ja Ju­lian nykyiseen maineeseen. Osoitteeksi oli merkitty yksinkertaisesti – kuten useimmiten yhä vielä – ”Giulietta, Verona”. Nokkela postinkantaja keksi viedä kirjeen Ettore Solimanille, joka toimi San Francesco al Corson kirkon suntiona ja piti huolta sarkofagista, jonka uskottiin olleen Julian hauta-arkku.Solimani vastasi kirjeeseen ja noin sataan seuraavaankin. Hänen jälkeensä sihteerin tehtävän otti professori Gino Beltramini. Hänen aikanaan perinne vakiintui, ja kun kirjetulva alati paisui, 1989 perustettiin vapaaehtoisvoimin toimiva Giulietta-klubi. – Veronan kaupunki tukee meitä vähän, mutta käytännössä toiminta pyörii oman innostuksemme varassa. Emme ole ammattipsykologeja, vaan ystäviä, joille voi purkaa sydäntään. Tarjoamme lohdutusta ja rohkaisua sitä tarvitseville ja jaamme onnen onnellisten kanssa, Tamassia luonnehtii vara-Julioiden toimenkuvaa.

Suomikin sujuu

Tätä nykyä kirjeitä tulee eniten amerikkalaisilta teinitytöiltä. Heidän määräänsä kasvattaa viime vuonna valmistunut Rakkauskirjeitä Julialle -elokuva, jonka juonenkäänteisiin klubi liittyy. Myös aikuisia, miehiäkin, kirjoittajissa on runsaasti. Kirjeitä on saapunut kymmenillä kielillä, muttei toistaiseksi suomeksi.– Vahinko, voisimme vastata niihinkin, sanoo maassamme pitkään viipynyt Manuela Uber – selvällä suomen kielellä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2011

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018