Saastaa ei sovi halveksia, sillä toisen jäte on toisen raaka-aine. Bakteeritkin on valjastettu tonkimaan roskakasan aarteita.

Teksti: Mikko Puttonen

Saastaa ei sovi halveksia, sillä toisen jäte on toisen raaka-aine. Bakteeritkin on valjastettu tonkimaan roskakasan aarteita.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Kaatopaikka ei kohta enää ole hylätyn tavaran ja tähteiden hautausmaa, missä rotat ja lokit viettävät pitojaan. Se on muuttumassa kaivokseksi.

Belgiassa ideaa tehdään jo todeksi. Houthalen-Helchterenin kaatopaikalle on kärrätty kotitalouksien ja teollisuuden jätettä puolen vuosisadan ajan, kaikkiaan yli 16 miljoonaa tonnia. Pian ainevirtojen suunta kääntyy, sillä belgialainen Group Machiels ja brittiläinen Advanced Plasma Power antavat jätteille toisen mahdollisuuden.

Vuosikymmenten varrella paisuneet kerrostumat kaivetaan auki. Arviolta 45 prosenttia jätteistä otetaan talteen käytettäväksi uuden tavaran raaka-aineena. Tähän tehtävään kelpaavat lasi, keramiikka, metallit, muovit, puu ja tekstiilit sekä karkeat ja hienojakoiset massa-ainekset, kuten betonijäte. Loput poltetaan plasmatekniikalla kaasuksi ja käytetään energiaksi. Poltosta jää jäljelle lasittunutta kovaa kuonaa, jota voidaan käyttää maarakennusaineena.

Belgialaisen kaatopaikan täytöstä on aikojen kuluessa pidetty hyvin kirjaa, joten jätekasojen sisältö tunnetaan. Se helpottaa alueen muuttamista kaivokseksi. Suunnitelman mukaan menee 20 vuotta, kun kaatopaikka louhitaan tyhjiin raaka-aineista ja poltetaan energiaksi. Kauniiksi lopuksi paikalle nousee viheralue.

Kemikaaleja luonnonkaasusta

Suomessa kaatopaikoilta otetaan toistaiseksi vain energiaa. Espoon Ämmässuon kaatopaikan voimala on tehnyt kaasusta sähköä ja alueen omaan käyttöön kaukolämpöä kohta kaksi vuotta.

Biokaasua ei kuitenkaan tarvitsisi vain polttaa. Oulun yliopiston tutkija Jouko Arvola työtovereineen osoittaa International Journal of Sustainable Economy -lehdessä, että luonnonkaasu kelpaisi hyvin myös kemianteollisuuden raaka-aineeksi, jolla voisi korvata fossiilisen maakaasun. Alkuun pääsemiseksi tarvittaisiin tukea, mutta maakaasun hinnan noustessa luonnonkaasun kilpailukyky raaka-aineena paranee, tutkijat arvelevat.

Bioliemi irrottaa metallin

Jätteistä irtoaa muitakin tarveaineita kuin kaasua, ja se tiedetään VTT:ssä. Espoon Otaniemessä sijaitsevassa kierrätyksen ja materiaalihyödyntämisen laboratoriossa on niin puhtoista kuin laboratorioissa tapaa olla, vaikka jätettä näkyy joka puolella. Hyllyiltä ja pöydiltä erottuu kellanvihreää lasivillasilppua sekä ruskeaa, mustaa ja tummanharmaata murikkaa ja mursketta, mutta kaikki on pakattu siististi minigrip-pusseihin ja lasipurkkeihin.

Yhdessä paksuvatsaisessa koepullossa pyörii lyijynharmaata lientä. Kuravellissä, jauhetun jätteen seassa, hämmennetään mikrobeja. Koe on osa projektia, jossa bioliuotuksesta hiotaan menetelmää metallien erottamiseksi monenmoisista jätteistä. Samaa konstia kaivosteollisuus käyttää metallien irrottamiseen mineraaleista, mutta VTT:n tutkijat Elina Vestola, Mona Arnold ja Jutta Laine-Ylijoki keksivät soveltaa sitä malmin sijasta jätteisiin.

Liemessä hölskyvät mikrobit tuottavat happoja, jotka saavat metallit liukenemaan veteen. Helpoimmin erottuvat rauta, sinkki, nikkeli, koboltti ja kupari. Sen jälkeen liuennut metalli pitää vielä saostaa esiin, jotta sen voi ottaa talteen.

– Jätemateriaalit ovat usein sekaseoksia. Bioliuotus on kiinnostavaa, koska sillä voi erottaa samanaikaisesti monta eri materiaalia, sanoo Jutta Laine-Ylijoki. – Talteen saadaan arvokkaita metalleja, ja metallien poisto vähentää jätteen haitallisuutta ympäristölle.

Autosta kiertää kohta 95 %

Yksi mahdollinen kohde bakteerien hapoille on autojen romuttamisesta jäävä sekalainen jäteaines, fluffi. Nykyisin Euroopan unionissa kierrätetään romuautosta 75–85 prosenttia, mutta loppu päätyy fluffiin, joka sisältää muoveja, kumia, tekstiiliä, lasia, hiekkaa, pölyä ja metalleja.

Tätä nykyä sekasotku kuskataan kaatopaikalle. Meno ei voi kuitenkaan jatkua pitkään, sillä kolmen vuoden päästä romuautosta pitää kierrättää jo 95 prosenttia. Tavoitteeseen pääsyä helpottaisi, kun fluffin metallit otettaisiin pois ja jäännöstä pystyttäisiin käyttämään paremmin hyödyksi.

Vielä enemmän metallia piilee teollisuuden jätteissä. Esimerkiksi kuparin valmistuksessa syntyy vuodessa 350 000 tonnia rikastushiekkaa, josta noin puolet on metalleja. Myös kaivosteollisuus dumppaa metallipitoista jätettä kolme miljoonaa tonnia joka vuosi, ja vain viidesosa siitä otetaan hyötykäyttöön. Mikrobeille riittäisi siis työmaata.

Alumiini syntyy aina uudelleen

Teknoyhteiskunnan alati tarvitsemia metalleja on yhä enemmän louhittava neitseellisten luonnonesiintymien sijasta romusta. Metallit ovat olemukseltaan mitä sopivimpia kierrätysmateriaaleja. Siitä kertoo esimerkiksi alumiinin historia. Alumiinia on tuotettu 1880-luvulta 700 miljoonaa tonnia, ja arviolta 75 prosenttia tästä on vieläkin käytössä uuden tuotannon raaka-aineena.

Kuitenkin metallien kierrättämisessä on paljon parantamisen varaa, muistuttaa YK:n ympäristöohjelman Unepin viimekeväinen raportti. Asiantuntijoiden tarkastelemista 60 metallista alle parillakymmenellä kierrätysaste ylittää 50 prosenttia, ja 34 metallin kierrätysaste jää alle prosentin.

Lyijy saadaan uusiokäyttöön parhaiten. Lähes 80 prosenttia lyijyä sisältävistä tuotteista, kuten akuista, palautuu kiertoon. Raudasta ja muista teräksen sisältämistä metalleista kiertää yli puolet, samoin kullasta, hopeasta ja platinasta. Tosin elektroniikkaromun kullasta vain 10–15 prosenttia saadaan talteen.

Hukka on turhan suurta

Hightech-metalleja hukataan ylipäätään liikaa. Nykyelektroniikka ei tule toimeen ilman harvinaisia maametalleja taikka sellaisia erikoismetalleja kuin indiumia, galliumia ja berylliumia. Näistä saadaan uusiokäyttöön alle prosentti.

Yksi syy on meissä itsessämme: vanhat kännykät ja läppärit jäävät lojumaan kaapin pohjalle sen sijaan, että ne päätyisivät kierrätyslaitokselle hajotettaviksi. Jos ne taas löytävät tiensä kierrätyslaitoksella asti, niiden metalleja on teknisesti vaikea saada talteen.

– Kännyköissä on 50–60:tä alkuainetta, muistuttaa mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen Aalto-yliopistosta. – Niiden kierrätys menee väkisin muutaman pääalkuaineen mukaan. Esimerkiksi kännyköistä otetaan kupari, mutta samalla menetetään harvinaiset maametallit.

Belgialainen kierrätysjätti Umicore on voittanut osan vaikeuksista Holbokenissa sijaitsevassa laitoksessaan. Kun prosessin alkupäässä kärrätään syötteeksi kännyköitä, akkuja ja autojen katalysaattoreita, loppupäässä ulos tulee siististi eroteltuina yli 20:tä eri metallia, muun muassa palladiumia, platinaa, kultaa, indiumia, seleeniä ja telluuria. Arvometallit saadaan prosessissa eroteltua perusmetallien avulla: esimerkiksi platina ja kulta lyöttäytyvät kuparin seuraan, kun taas indium ja seleeni liittoutuvat lyijyn kanssa.

Kuka valmistaisi romutettavaksi

Osavoitoista huolimatta paras mahdollinen kierrätysyhteiskunta häämöttää vasta haaveissa. Perusongelma on, ettei laitteita alun alkaen­kaan suunnitella kierrätystä silmällä pitäen. Vempain kuin vempain suunnitellaan sellaiseksi, että se on helppo koota, toimii hyvin ja miellyttää ostajia. Kierrättäjän huolista viis.

– Paljon puhutaan mahdollisuudesta suunnitella laite niin, että sen voisi purkaa samalla tavalla kuin se on rakennettu, Heiskanen sanoo. – Mutta eihän kännykkää kukaan tee helposti purettavaksi. Se suunnitellaan helposti kasattavaksi, mikä tarkoittaa liimauksia. Ei siihen ruuvata sataa pientä ruuvia, jotka olisi helppo ottaa uudelleen irti.

Sama vaivaa autoja. Nykyään ne tehdään mahdollisimman kevyiksi, koska ihmiset haluavat vähäpäästöisyyttä ja kevyt kulkupeli kuluttaa vähän polttoainetta. Keveä auto on kuitenkin kierrättäjän kauhistus. Pellin sijasta käytetään alumiinia ja pulttien sijasta liimauksia, mikä tekee uuden auton kierrätyksen paljon kalliimmaksi kuin vanhan kunnon peltihirmun.

Ei se määrä, vaan laatu

Myös direktiivit kannustavat Heiskasen mukaan väärään suuntaan. Elektroniikkajätteen kierrätystavoitteet asetetaan painon mukaan: mitä enemmän kiloja kierrätetään, sen parempi. Arvokkaat asiat eivät kuitenkaan juuri paina.

– Kännykän kierrätysarvosta jalometallit, gallium ja maametallit muodostavat noin 80 prosenttia. Painosta ne ovat alle kaksi grammaa. Direktiivi haluaa massan ja suuntaa huomion rautaan, kupariin ja muoviin. Mutta sekä ympäristövaikutus että rahallinen arvo on kullassa, platinassa ja galliumissa sekä maametalleissa, joita käytetään värinäytöissä yhä enemmän.

Järeimmät läjät jättää teollisuus

Suurimmat jätevuoret tuottaa teollisuus, emme suinkaan me kuluttajat roskapönttöinemme. Aalto-yliopiston prosessiteollisuuden ympäristötekniikan professori Olli Dahl muistuttaa, että 90 prosenttia kaikesta jätteestä on peräisin teollisuudesta. Siltä tulee karskia ainetta: tuhkaa, kuonaa, sakkaa, lietettä ja muita järeitä massoja.

Teollisuus on keksinyt paljon uutta käyttöä hylkyainekselle, joka aiemmin dumpattiin jäteläjiin. Esimerkiksi Outokumpu Oyj:n Tornion-jaloterästehtaassa valmistuksen sivutuotteina syntyvistä kuonista on pitkään valmistettu kevytkiveä tie- ja maarakentamiseen. Titaanioksidipigmenttejä valmistava Kemira Pigments Porissa taas myy valmistuksen sivutuotetta rautasulfaattia muun muassa rautaoksidipigmenttien, lannoitteiden ja rehujen raaka-aineeksi. Ennen sekin lojui virattomana läjissään.

Myös betonissa jätteelle tarjoutuu uusi hyödyllinen elämä. Betoniteollisuus on kauan käyttänyt kivihiilen polton tuhkaa ja terästeollisuuden masuunikuonaa raaka-aineinaan.

Metsä kasvaisi kuonasta

Olli Dahlin mielestä enemmänkin olisi tehtävissä, yhä liian suuri osa jätteistä päätyy turhaan kaatopaikalle. Uusi iskusana on yhdistely.

– Eri teollisuudenalojen sivuainevirtoja on yksistään hankala hyödyntää. Sopivasti niitä sekoittamalla saisimme tuotteita, jotka ovat ominaisuuksiltaan parempia kuin mikään yksittäinen jae.

Esimerkiksi olisi mahdollista valmistaa maanparannuspellettiä sekoittamalla kuonaa terästeollisuudesta ja puu- ja kuoriperäistä tuhkaa metsäteollisuuden energiantuotannosta. Tällainen lannoite sisältäisi sitä, mitä lannoitteen pitää sisältää, eli kaliumia ja fosforia. Maaperästä ei tarvitsisi mennä kaivamaan neitseellisiä raaka-aineita, kun tarveaineet saisi teollisuuden tähteistä.

– Lainsäädäntö ei ole vielä niin kehittynyttä, että se sallisi tällaista, Dahl harmittelee.

Jätteen muuntaminen tuotteeksi ei ole vain tekninen juttu. Laki määrittelee, mikä on kunnon tavaraa, jota voi myydä, ja mikä roskaa, joka pitää viedä kaatopaikalle. Aina laki ei ole innovaatioiden tasalla. 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25797
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.