Eivät rotat mihinkään ole hävinneet. Suomessa ne pääsevät uutisiin paetessaan lopetetuilta kaatopaikoilta tai pesiytyessään huteroihin pihakompostoreihin. Ne voivat levittää vakavia tauteja, ja kehitysmaissa ne syövät miljoonien ihmisten ruoan.

TEKSTI:Jani Kaaro

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eivät rotat mihinkään ole hävinneet. Suomessa ne pääsevät
uutisiin paetessaan lopetetuilta kaatopaikoilta tai pesiytyessään
huteroihin pihakompostoreihin. Ne voivat levittää vakavia tauteja,
ja kehitysmaissa ne syövät miljoonien ihmisten ruoan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

5/2002

Eräs karmaisevimmista rottasodan kuvauksista on ruotsalaisen lääkärin ja kirjailijan Axel Munthen muistelmateoksessa "Huvila meren rannalla". Munthe toimi lääkärinä Napolissa rottien levittämän koleraepidemian aikana 1800-luvun lopulla. Kun kaupungin terveysvirasto yritti desinfioida viemäriä, tapahtui kauheita:

Miljoonat rotat - - tulvivat yhtäkkiä Napolin alempiin osiin ja juoksentelivat rikkihöyryjen ja karbolinhajun huumaamina köyhäinkortteleissa kuin hullut koirat. Ne eivät olleet tavallisten rottain näköisiä, vaan aivan kaljupäisiä, niillä oli tavattoman pitkät punaiset hännät, veristävät silmät ja terävät mustat hampaat, yhtä pitkät kuin isolla portimolla. Kun huitaisin kepillä, ne kääntyivät ja purivat keppiä kuin verikoirat. - - Pieniä lapsia ne suorastaan söivät tusinakaupalla.

Vaikka kuvaus lienee rutkasti liioiteltu, se paljastaa hyvin, millaista pelkoa ihmiset ovat rottaa kohtaan tunteneet. Hävitysyritykset ovat olleet sen mukaisia, mutta lopullista ratkaisua ne eivät ole tuoneet. Ruokaa tuhoavia ja tauteja levittäviä jyrsijöitä vastaan joudutaan yhä sotimaan.



Rotta varoo outoa ruokaa

Rotta on ihmiselle vaikea vastus, koska se on taipuvainen neofobiaan eli uuden pelkoon. Jos rotan polulle asetetaan jotakin uutta, se muuttaa reittiään. Tulos on sama, asetetaanpa polulle loukku tai herkullinen läskinpala. Rotta ei koske siihen viiksikarvoillaankaan.

Villien rottien kasvatuksessa on myös selvinnyt, että jos ruokaan ilmaantuu uusi haju tai jos se tarjoillaan uudesta ruokakupista, rotta ei koske sapuskaansa. Saattaa kestää monta päivää, ennen kuin rotta alkaa maistella uutuutta, ja sittenkin se syö sitä vain vähän kerrallaan.

Muut rotat rohkaistuvat syömään, kun ne haistavat uuden ruoka-aineen tuoksun kumppaninsa kuonosta ja viiksikarvoista. Tutkija Manuel Berdoy sai erään kolonian rotat hyväksymään niille oudot, kanelilla maustetut jyvät hieromalla kaneliöljyä erään rotan kuonoon ja korvien taakse. Koska vaikutti siltä, että yksi rotista oli syönyt, muutkin uskaltautuivat. Vertailuryhmästä yksikään ei koskenutkaan kanelijyviin.

Neofobia ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen ilmiö. Brittiläiset David McDonald ja C. F. A. Brunton havaitsivat tutkimuksessaan, että useiden eri kolonioiden rotista noin 10 prosenttia oli vain lievästi neofobisia ja vastaavasti noin 10 prosenttia äärimmäisen neofobisia. Eräs kolonioista koostui kuitenkin laajasta myrkytyskampanjasta selvinneiden rottien jälkeläisistä - ne olivat selvästi neofobisempia kuin rauhallisemmissa oloissa eläneet rotat.

Toisaalta tiedetään, että kaatopaikkarotat eivät ole kovin neofobisia, ilmeisesti siksi, että ne ovat tottuneet ympäristönsä jatkuviin muutoksiin.




Riesaa rotasta

• Syö ja likaa kylvösiemeniä, viljaa, rehuja ja elintarvikkeita ja repii niiden pakkauksia.

• Kovertaa rikki puurakenteita ja lämpöeristeitä.

• Jyrsii putkia ja kaapeleita aiheuttaen esim. tulipaloja ja teollisuusprosessien katkoja.

• Levittää tauteja, esim. salmonelloosia, sekä ihmisiin että karjaan.

• Tunkeutuu asuntoihin viemäriputkien kautta.


Loukku ei tepsi, siksi myrkyt

Taistelu rottaa vastaan on puhkaissut kukkaan ihmiskunnan luovuuden ja teknisen mielikuvituksen. Joka kulttuuri ja aikakausi on luonut omat keksintönsä rottaongelman hoitamiseksi.

Tekniikoiden rönsyily on erinomaisesti nähtävillä tutkija Asko Kaikusalon keräämässä loukkumuseossa. Hyllyillä on reilut kaksisataa loukkua muinaisnorjalaisista rotanpyytimistä syyrialaisiin nakkeihin.

Rottasotaan loukuin varustautuva saa kuitenkin varautua vääjäämättömään tappioon: niiden pyyntiteho on kehno.

Loukkujen rinnalle onkin kehitetty kymmenittäin erilaisia myrkkyjä, kuten veren hyytymistä estäviä aineita, joista uusimpia ovat niin sanotut toisen sukupolven antikoagulantit. Nyt kuitenkin monissa maissa, erityisesti Britanniassa, Tanskassa ja Ranskassa, rotat ovat tulleet vastustuskykyisiksi niillekin. Suomessa näin ei onneksi ole käynyt.

Lääketiede on tuottanut rottasotaan avuksi ehkäisypillereitä, jotka ovat kuitenkin toimineet varsin huonosti. Uusin keksintö ovat geneettisesti muunnellut rokotteet, jotka tekevät rotat lisääntymiskyvyttömiksi. Nämä eivät kuitenkaan ole edenneet kokeita pidemmälle geenimuuntelun laajan vastustuksen vuoksi.


 





Rottia monta lajia

Isorotta (Rattus norvegicus) on lauh-kean pohjoisen ja mustarotta (Rattus rattus) lämpimän etelän pahin jyrsijä-tuholainen, mutta rottalajeja on monia muitakin. Itse asiassa rotan näköisiä, rotiksi tai hiiriksi kutsuttuja otuksia on useassa eri jyrsijäheimossa. Vain osa lajeista viihtyy ihmisasumusten liepeillä.


Köyhän oltava kekseliäs

Kehitysmaiden köyhillä talonpojilla ei usein ole rottasodassa käytettävissään muuta kuin mielikuvituksensa. Niinpä he jättävät viljelyksille onttoja bambun varsia. Rotat ryömivät niiden sisään suojaan ja jäävät jumiin, jolloin ne voidaan kerätä pois. Osto-


kykyiset viljelijät toki lisäävät bambuun myrkkysyötin.

Toisaalla taas johdetaan vettä rottien käytäväverkkoon. Kun rotat syöksyvät ulos koloistaan, päästetään koirat niiden kimppuun.

Vietnamissa talonpoika kävelee viljelyksillään yöllä mukanaan pitkä keppi, jonka päässä on öljylamppu ja verkko. Tavallinen yökävely tuottaa 5-15 kilon rottasaaliin.

Kehitysmaissa on pyritty saamaan rottaongelmaa kuriin maksamalla rotista tapporahaa. Ratkaisun sijasta nämä kampanjat ovat lähinnä paljastaneet, miten massiivisen ongelman kanssa kehitysmaat taistelevat.





Lainsuojaton siellä, suojeltu täällä

Suomen lait jakavat rotat niiden synty-perän perusteella kolmen kerroksen väkeen:

• Kellarinnurkkaan tupsahtanut jyrsijä on tuhoeläin, jonka kuka tahansa saa tap-paa esimerkiksi ruhjovalla loukulla tai myrkyllä.

• Laboratorioon syntynyt rotta voi päätyä eläinkokeeseen, mutta koe saa olla kivulias vain erityisin perustein, ja täl-laiseen kokeeseen tarvitaan läänin-hallituksen lupa.

• Lemmikkirotan pyöräyttämä pentu elää omistajansa rakastamana - tai ellei, niin omistajaa voidaan rangaista eläinrääk-käyksestä.


Maailman vaikeimmat rottatuhot riivaavat Kaakkois-Aasiaa. Esimerkiksi Kambodz˘assa rottien sanotaan kuluttavan jopa 17 prosenttia riisisadosta. Tuolla määrällä voitaisiin ruokkia 25 miljoonaa ihmistä vuoden ajan.

Tuliko isorotta jo keskiajalla?

Yleisimmät tuholaisrottalajit ovat leimallisesti kaupunkien asukkaita ja ovat eläneet urbaaneissa ympäristöissä todennäköisesti yhtä kauan kuin ihmisetkin.

Mustarotta, Kaakkois-Aasian pahin tuholainen, asusti Suomessakin ilmeisesti vuosisatoja. 1920-luvulle mennessä se kuitenkin katosi, luultavasti hävittyään resurssikilvan isorotalle.

Mutta milloin isorotta saapui Suomen kaupunkeihin, on vielä avoin kysymys.

Yleisen käsityksen mukaan isorotta olisi tullut meille 1800-luvun alun tienoilla, mutta muuttoa on vihjaistu varhaisemmaksikin.

  kuulua isorotalle.

Niin tai näin, 1900-luvun alussa isorotta oli levinnyt Suomen sisäosiin ja lisääntynyt kaupungeissa ongelmaksi saakka. Syynä oli heikko hygienia: kaupungit pursuivat jätteitä.




Loukkumuseossa napsahtelee

- Kyllä minä muut pikkunisäkkäät hallitsen mutta rottaa en, toteaa tutkija Asko Kaikusalo. Osoituk-sena rotan kyvyistä Kaikusalo on kerännyt työtiloihinsa Pohjoismaiden suurimman loukku-kokoelman - reilut kaksisataa viritystä rotan tai hiiren pään menoksi. Hän arvelee, että suurin osa on nimenomaan rotan inspiroimia. Kun rotanloukusta tehdään pienempi, sitä voidaan käyttää hiiriin.

Museon loukut ovat sekä tieteen historiaa että kansanperinnettä. Kaikusalo nostaa nakkien joukosta oudon kyhäelmän. Se muistuttaa keskel-tä katkaistua nakkia, joka taipuu V-asentoon. Kestää monta minuuttia, että loukun viritys-mekanismi muistuu mieleen. - Tämä on amerik-kalaisten tekemä nakki, Kaikusalo kertoo. Amerik-kalaiset olivat tutustuneet suomalaisten teke-mään myyrätutkimukseen, jonka aineistoon kuului satoja metsämyyriä. He ottivat yhteyttä suomalaisiin tutkijoihin ja kysyivät, miten niin suuri määrä myyriä oli saatu kiinni.

- Kerroimme, että meillä käytetään tällaista loukkua. Amerikkalaiset eivät olleet koskaan kuul-leetkaan tavallisesta nakista.

- Heille selitettiin puhelimessa, että siihen tulee semmoinen ja semmoinen vipu ja tämmöinen vipstaaki ja se toimii suunnilleen näin. Sitä on vähän vaikea selittää, ja tällaisen he sitten saivat aikaan. Mutta kyllä se toimii, Kaikusalo naurahtaa.

Mittavan nakkikokoelman lisäksi hyllyiltä löytyy japanilainen hiirenlitistin, kuristimia yksinäisille ja kokonaiselle perheelle, suppiloita, liimapapereita, elävänä pyytävien loukkujen arsenaali sekä amerikkalaisen kukkahattutädin hiiripyydys. Vii-meksi mainittu pyydys on kertakäyttömallia: se heitetään roskiin, kun hiiri on mennyt sisään.

Kaikusalo poimii hyllyltä saksalaisen insinöörin tekemän loukun (ks. kuvaa viereisellä sivulla).

- Kyllä hiiri vähintään maisterin paperit tarvitsee, että se osaa tähän loukkuun mennä, Kaikusalo tuumaa. Ensin jyrsijä kävelee kolosta sisään ja huomaa, ettei voi kääntyä takaisin. Se joutuu kiipeämään eräänlaista hissikuilua ylöspäin, kos-ka muuta tietä ei ole. Kuilu on suunniteltu siten, ettei se voi enää kääntyä alas. Ylhäällä se joutuu uuteen käytävään. Käytävän lattia toimii kuin kiikkulauta ja pudottaa hiiren alla odottavaan maljakkoon. Monivaiheisempaa kuolemaa hiiri tuskin luonnossa kokee.

JANI KAARO 


Näin suomalaisetkin pääsivät mukaan ihmiskunnan asemasotaan rottaa vastaan. Vuosina 1901-1905 Tampereella siivottiin taistelukentältä 214 640 jyrsijän ruumiit. Vuonna 1902 Helsingissä tapettiin 37 908 rottaa.

Kaatopaikka lopetettava taiten

Kymmenen viime vuoden aikana Suomen rotat ovat olleet useasti uutisissa. Syynä on ollut kaatopaikkojen lopettaminen: 800 kaatopaikastamme on jäljellä noin 300. Kaatopaikat ovat olleet rotalle tärkeitä tukikohtia, joista ne ovat levinneet muualle maaseudulle.

  tuhoeläintutkijan Arvo Myllymäen mukaan toimittava oikeassa järjestyksessä. Ennen maan mylläämistä kannattaisi myrkyttää rotat. Monessa paikassa on kuitenkin unohdettu myrkytykset ja hyökätty suoraan jätekasojen kimppuun puskutraktorein. - Silloin rotat lähtevät vaeltamaan joukoittain, Myllymäki varoittaa.

Näitä joukkovaelluksia on nähty eri puolilla Suomea, viimeksi Valkealassa. Tuhansien rottien invaasio on herättänyt ymmärrettävää kauhua. Rotat ovat tunkeutuneet ulkorakennuksiin ja eläinten tiloihin, ja niitä on putoillut kaivoihin.

Vaellukset ovat nostattaneet syyttelyä ja suuria otsikoita. Ajan mittaan kaatopaikkojen lopettaminen kuitenkin vähentää rottakantaa merkittävästi.

Kompostorit liian heiveröisiä

Myös Suomen kaupungeissa on edelleen rottia, sekä maan pinnalla että viemäriverkoissa.

Hurjimpien huhujen mukaan viemäreissä on maanalaisia rottakaupunkeja, joissa on yhtä paljon asukkaita kuin maanpäällisessä kaupungissa. Nykyään näitä juttuja pidetään urbaanitarinoina, mutta esimerkiksi Helsingin viemärirottien lukumäärä laskettaneen kuitenkin vähintään tuhansina. Rotan kipuaminen viemäriputkesta kerrostaloasuntoon ei ole mitenkään tavatonta.

Suositut pihakompostorit ja biojätteiden keräysastiat houkuttelevat rottia, jos niille jätetään sisäänpääsymahdollisuus. Monet muoviset kompostiastiat ovat niin heiveröisiä, että ne ovat rotan hampaille vain hidaste.

Vanhoja tihulaisia ei siis tekno-Suomessakaan pääse unohtamaan. Erimielisyyksiä on lähinnä siitä, miten rottaongelmaa pitäisi hoitaa.

Nykyään ongelmaan tartutaan silloin, kun rotat ovat syystä tai toisesta päässeet jollakin alueella lisääntymään ja aiheuttavat haittaa. Vaihtoehtoinen, useiden rotta-asiantuntijoiden suosittelema tapa, on pitää rottapopulaatiot määrätietoisella ja järjestelmällisellä toiminnalla jatkuvasti pieninä.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Tärkeimmät lähteet:


Arvo Myllymäki, Haittajyrsijöiden tasapainoinen torjunta elintarvikkeiden tuotantoketjussa. Kasvinsuojeluseuran julkaisuja n:o 96, 2000.


Arvo Myllymäki, Rotta ja kotihiiri. Haitat, ekologia ja torjunta, Kasvinsuojeluseuran julkaisuja n:o 90, 1997.


Grant Singleton, Lyn Hinds, Herwig Leirs and Zhibin Zhag (toim.), Ecologically-based Rodent Management. Australian Centre for International Agricultural Research 1999.

Sisältö jatkuu mainoksen alla