Hevosia opittiin kesyttämään Mustanmeren alueella viimeistään noin 5 000 vuotta sitten. Tuhat vuotta myöhemmin hevosenkäsittelytaito alkoi nopeasti levitä. Kyse ei ollut pelkästään ihmisen kekseliäisyydestä, vaan hevosella oli luontaiset edellytykset muuttua



Sisältö jatkuu mainoksen alla

noin 5 000 vuotta sitten. Tuhat vuotta myöhemmin hevosenkäsittelytaito
alkoi nopeasti levitä. Kyse ei ollut pelkästään ihmisen kekseliäisyydestä,
vaan hevosella oli luontaiset edellytykset muuttua

Sisältö jatkuu mainoksen alla



Aluksi hevonen nähtiin lähinnä lihana ja nahkana, mikä tiedetään arkeologisten esinelöytöjen perusteella. Lisäksi Ranskan Lascaux’n ja Espanjan Altamiran luolamaalaukset kuvaavat hevosen juuri saaliseläimenä. Hevosia metsästettiin keihäin.

Kerralla saatettiin tuhota kokonaisia laumoja ajamalla eläimet alas jyrkänteiltä, todennäköisesti tulen avulla. Esimerkiksi Ranskan Salutressa on rotkossa jäännöksiä jopa 10 000 hevosesta, ja samaa jyrkännettä oli käytetty vuosisatoja. Pohjois-Amerikasta vastaavilta paikoilta on löydetty hevosia ja mammutteja.

Arvellaan, että Amerikassa laaja metsästys koitui suorastaan hevosen tuhoksi. Ihmiset alkoivat levittäytyä Amerikan mantereille noin 15 000 vuotta sitten, ja hevoset kuolivat sieltä sukupuuttoon noin 10 000 vuotta sitten. (Ks. Megafaunan kohtalo ratkeamassa?, Tiede 2/05, s. 48-49.)

Muutama tuhat vuotta myöhemmin hevoset alkoivat huveta Euroopastakin. Vanhemmissa arkeologisissa löydöissä hevosfossiileja on runsaasti, mutta pronssikauden alun eli noin 5 000 vuoden takaisissa kerrostumissa enää tuskin lainkaan. Täällä pääsyynä pidetään sitä, että ilmasto muuttui lämpimämmäksi ja kosteammaksi ja metsät levittäytyivät aroille. Hevosten laitumet vähenivät.



Amerikan ensi asukkaat siis tuhrasivat mahdollisuutensa saada itselleen vahva eläinapuri, eikä hevosen potentiaalia pitkään hoksattu valtaosassa Euraasiaakaan. Sitten Mustanmeren rannoilla alkoi tapahtua.

Toisin kuin lännempää Mustanmeren alueen pronssikautisista arkeologisista kaivauksista löytyy runsaasti hevosten luita. Esimerkiksi ukrainalaisen Dereivkan ja kazakstanilaisen Botain löytöpaikkojen eläinluut ovat enimmäkseen niitä. Ainakin Botaista on lisäksi löydetty asumusten yhteydestä aidanseipään jälkiä ja muita viitteitä kotieläinten pidosta, ja tiedetään, että alueella viljeltiin maata.

Todennäköisesti hevosia pidettiin aluksi samoista syistä kuin metsästettiinkin: lihan ja nahan vuoksi. Ei tiedetä varmasti, kasvattivatko Dereivkan ja Botain muinaiset ihmiset hevosia vai oliko ne pyydystetty luonnosta. Ehkä villihevoslaumoista siepattiin varsoja, jotka lopetettiin, kun ne kasvoivat niin isoiksi, että niitä oli vaikea käsitellä.
Noin 5 000 vuoden takaa tunnetaan ensimmäiset varmat merkit mutkikkaammasta suhteesta hevoseen. Tuolta ajalta löytyi Ukrainan Dereivkasta, rituaalihaudaksi tulkitusta kasaumasta, muun muassa orihevosen kallo. Sen etummaisen väliposkihampaan takaosassa havaittiin kulumaa, ja kun jälkeä verrattiin nykyhevosten hampaisiin, sen todettiin olevan kuolaimen aihettamaa.

Ehkä tämä ori oli ollut ratsastuskäytössä tai vetojuhtana tai jonkinlaisena uskonnollisena rituaalieläimenä. Joka tapauksessa hampaiden kulumisesta voi päätellä, että sillä on ollut nahasta valmistettu kuolain suussaan elämänsä aikana satoja tunteja.



Dereivkan oritta hieman myöhemmältä pronssikaudelta on säilynyt Tonavan suistosta ja Kas-pianmeren alueelta monia todisteita hevosten valjastamisesta ihmisen käyttöön:

- Väliposkihampaan kuolainkulumaa esiintyy monissa hevosen kalloissa.
- Kiviesineissä on erilaisiin varusteisiin puettuja hevosia.
- Kalliomaalaukset kuvaavat hevosta ja ratsastajaa sekä monen hevosen vetämiä kärryjä.
- Iranista tunnetaan noin 4 000 vuoden takaa kevyet vaunut, jotka on haudattu hevosen viereen.

Noin 4 000 vuotta sitten hevosen käyttö levisi Mustanmeren ja Kaspianmeren tienoilta nopeasti sekä länteen että itään. Euroopassa taito omaksuttiin pian Britteinsaarilla saakka ja Aasiassa aina Kiinaa myöten. Hevonen otettiin käyttöön myös Pohjois-Afrikassa.

Samalla levisi myös indoeurooppalainen kieli. Varhaiset hevosenkesyttäjät kuuluivat nimittäin indoeurooppalaiseen kielikuntaan, mutta Euroopassa puhuttiin tuolloin muinaisia eurooppalaisia kieliä.
Kiinalaisille hevonen oli ennestään tuttu ainakin metsästyssaaliina, mutta lännestä tulleet kesytystaidot kohottivat eläimen tärkeämpään asemaan. Hevosia muun muassa uhrattiin ja haudattiin tärkeiden hallitsijoiden hautoihin.

Kiinalaiset kehittivät vetohevosille nykyaikaisen valjastuksen, jossa taakan paino kohdistuu eläimen rintaan. Aiemmin matkittiin härän valjastusta, joka menee kaulan ympäri ja jossa taakan paino kohdistuu niskakyttyrän eteen. Hevosta, jolla ei ole kyttyrää, tämä kuitenkin kuristaa.



Vanhimmat säilyneet kirjalliset hevosenhoito-, käsittely- ja koulutusohjeet ovat indoeurooppalaisia. Heettiläisten kuninkaan 1350 eKr. palkkaama Kikkuli jätti jälkeensä neuvoja, jotka elävät vielä nykyisin kilpahevosten valmennuksessa.

Kikkulin menetelmässä nuoret hevoset vetivät ensin tyhjiä kärryjä. Vasta riittävän harjoittelun jälkeen ne alkoivat kantaa ratsastajaa tai vetää ajuria kärryissä. Sen jälkeen alkoi intervalliharjoittelu eli raskaan ja kevyen liikunnan vuorottelu, joka käsitti jopa kolme rupeamaa saman päivän aikana. Harjoitusjaksoja seurasi vapaapäivä. Kunnon kohennus koostui kolmesta vaiheesta, joista kaksi ensimmäistä tähtäsi sydämen ja lihaksiston vahvistamiseen ja kolmas harjoitti hermostoa. Harjoituksen aikana hevosen annettiin välillä palautua, ja jokaisen harjoituksen jälkeen hevoset ohjattiin loppuverryttelyyn. Sen jälkeen ne harjattiin ja loimitettiin.
Kikkuli kiinnitti huomiota myös hevosten ravintoon. Raskasta työtä tekeville hän kehotti antamaan suolaa sekä maltaita, joista hevoset saivat hiilihydraatteja.

Kikkulin menetelmä toimii nykytiedon perusteella hyvin. Sitä on kokeiltu aivan sellaisenaan australialaisessa yliopistossa, ja ohjelman läpikäyneet hevoset olivat loistavassa kunnossa ja terveitä.



On todennäköistä, että kun hevosen käyttö alkoi noin 4 000 vuotta sitten yleistyä, kyse oli nimenomaan kesytystaidon eikä niinkään eläimen itsensä kulkeutumisesta paikasta toiseen. Histo-riantutkijat korostavat, että uutuuksien leviäminen ei edellytä kansojen syrjäyttämistä eikä maailman valloitusta. Paikalliset kansat voivat vallan hyvin omaksua uuden tavan ja jopa uuden kielen.

Ajatusta, jonka mukaan hevosia alettiin kesyttää paikallisesti eri puolilla Euraasiaa, tukevat muun muassa dna-tutkimukset. Eri hevosten mitokondrio-dna:n eroista voi päätellä, että ne polveutuvat useammista kuin yhdestä kantalinjasta.

Vaikka Euroopan hevoset olivat 4 000 vuotta sitten sukupuuton partaalla, eläimiä lienee paikoin riittänyt kesytettäviksi. Idän villihevoskannat olivat vahvempia.

Saattaa myös olla, että nykyiset kesyhevoset polveutuvat useammasta kuin yhdestä alalajista, sillä ainakin vielä pronssikaudella alalajeja ilmeisesti eli Euraasiassa monta. Ne kaikki kuitenkin kuuluivat nykyhevosten tavoin lajiin Equus ferus (caballus).

Tiettävästi ainoa jäljellä oleva alkuperäinen villihevonen on mongolialainen przewalskinhevonen. Sekin miltei kuoli sukupuuttoon 1900-luvulla, mutta muutama yksilö onnistuttiin säilyttämään vankeudessa. Niiden avulla luotiin uusi kanta. Tätä nykyä przewalskinhevosia on eläintarhoissa - muun muassa Korkeasaaressa - ja luontoon päästettyinä Mongoliassa.

Przewalskinhevonen saattaa edustaa euraasialaista alkuhevosta, josta kesyhevonen ainakin osittain polveutuu. Ranskan Lascaux’n luolamaalaukset muistuttavat juuri przewalskinhevosta. Sillä on eri kromosomiluku kuin kesyhevosella, mutta silti nämä kaksi voivat tuottaa keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Villihevosina pidetään myös euraasialaisia arotarpaania ja metsätarpaania, jotka molemmat kuolivat sukupuuttoon 1800-luvulla. Tosin ei ole pystytty varmistamaan, olivatko ne todella villihevosia vai vain villiintyneitä kesyhevosia. Hevonen nimittäin palaa luontoon helposti. Villiintyneitä kesyhevosia esiintyy nykyään monilla alueilla Amerikoissa, Australiassa ja Aasiassa.



Hevosen varhaisimmat sukulaiset kehittyivät noin 60 miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat enimmäkseen pienikokoisia metsäneläjiä, kunnes ilmasto noin 10 miljoonaa vuotta sitten alkoi jäähtyä kohti jääkautta. Silloin alkoi muinaishevosten kehitys aroeläimiksi.
Jääkauden hevoseläimet olivat yksivarpaisia ja pitkäjalkaisia avoimen maan juoksijoita. Ne kuuluivat Equus-sukuun, kuten kaikki nykyisin elävät hevoseläimet eli aasit, seeprat ja hevonen. Jääkauden aikana tämän suvun edustajia esiintyi ympäri maapalloa.
Hevoseläimille sopii arojen heinän kaltainen kuituinen ravinto, koska niiden umpisuolessa elävät mikrobit sulattavat tehokkaasti selluloosaa. Kovan heinän pureskeluun ovat omiaan hevosten korkeat hampaat, joissa on kulutuspintaa pitkäksi ajaksi.
Avomaalla pedot näkevät saaliin kaukaa, mutta hevoseläimet ovat nopeita ja valppaita. Ne pääsevät vikkelästi liikkeelle levoltakin, sillä Equus-suvun edustajille kehittyi omalaatuinen anatominen piirre: sekä etu- että takajaloissa on jännelukot, jotka pitävät nivelet ojennettuina ilman suurta lihastyötä. Siksi hevosen ei tarvitse käydä makuulle levätäkseen.




Jo ainakin 5 000 vuotta ennen hevosta ihminen oli kesyttänyt koiran ja siinä välissä myös kissan, lampaan, vuoden ja sian. Samoihin aikoihin hevosen kanssa kesytettiin aasi, vesipuhveli, laama ja kana, melko pian myös kamelit.

Monia villieläimiä pyydystetään ja kesytetään tilapäisesti, mutta edellä luetellut eläimet ovat domestikoituneet eli muuttuneet varsinaisiksi kesyeläimiksi.

Hevosen lisäksi Equus-suvun lajeista vain afrikanvilliaasi on päätynyt ihmisen seuralaiseksi. Äskettäisen dna-tutkimuksen mukaan aasin kesytys alkoi pienellä alueella Pohjois-Afrikassa noin 5 000 vuotta sitten. Sieltä kesyaasi levisi nopeasti Euraasiaan.

Kaikista villieläimistä ei ole kesytettäviksi. Esimerkiksi seepra ei monista yrityksistä huolimatta ole taipunut ihmisen tahtoon. Nähtävästi sen luontainen laumakäyttäytyminen ei ole sellaista, että se helposti ymmärtäisi ihmistä.

Muinaiset villihevoset elivät ilmeisesti melko kurinalaisessa laumassa, jonka jäsenet kiintyivät toisiinsa. Koko lauma oli valppaana petojen varalta, ja varsoja puolustettiin yhdessä. Villihevoset oppivat tulkitsemaan toisiaan pienten eleiden perusteella, sillä niiden täytyi tarvittaessa ymmärtää väistää paitsi petoja myös vahvempaa lajitoveriaan. Voimakkaat jalat ja kaviot aiheuttavat pahaa jälkeä, jos niitä käytetään kommunikaatiossa.
Kun ihminen alkoi kesyttää ja kouluttaa hevosia, niiden kyvystä tulkita herkästi toisen eleitä oli suuri hyöty. Etua oli myös valppaudesta ja taipumuksesta nopeaan oppimiseen. Hevonen oli tavallaan jo ennalta sopeutunut kesyyntymiseen.

Taitavat kouluttajat ovat osanneet käyttää hevosen ominaisuuksia hyväkseen. Antiikin ajalta on säilynyt teoksia, joissa kerrotaan, kuinka hevonen voidaan sopivasti palkitsemalla motivoida palvelemaan ihmistä. Saman oivalsivat varmaankin jo Mustanmeren seudun asukkaat pronssikaudella. Toisaalta kouluttajat ovat kautta aikain käyttäneet myös julmia keinoja ja apuvälineitä suuren eläimen hallitsemiseen.

Kun ihminen ja hevonen päätyivät yhteen, tilanteesta oli hyötyä kummallekin. Itse asiassa luonnossa hevonen olisi todennäköisesti kuollut sukupuuttoon, mutta ihmisen mukana se on levittäytynyt lähes kaikkiin maapallon kolkkiin. Heikko ja hitaasti liikkuva ihminen sai hevosesta kuljetusvoimaa ja -vauhtia keksintöjen, kaupankäynnin ja kaikenlaisen tiedon levittämiseen.


Sisältö jatkuu mainoksen alla