Rytmi siivittää ryhmätöitä ja aivotoimintaa.Rytmin voimin ovat nousseet pyramidit ja kaatuneet vihollisarmeijat. Ilmeisesti rytmi on myös yksi älykkyyden edellytyksistä.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Esitys loppuu, tulee aplodien vuoro, ja katsomo haluaa vielä encoren. Vaikkeivät taputtajat ole harjoitelleet yhdessä eivätkä edes tunne toisiaan, aplodit löytävät yhteisen rytmin sekunneissa.

Kyvyllä toistaa liikkeitä samanaikaisesti muiden kanssa ei äkkiseltään luulisi olevan suurta merkitystä. Se saattaa kuitenkin olla lajimme ydinosaamista.

Chicagon yliopiston historian professori William H. McNeill on tutkinut kollektiivisen rytmin merkitystä ihmiskunnalle, ja hänen mukaansa kyky toistaa rytmiä suurissa joukoissa on ollut kilpailutekijä ihmisyhteisöjen ja sivilisaatioiden välillä.

Vaikkapa pyramidit olisivat jääneet rakentamatta ilman ihmisjoukon kykyä supistaa lihassoluja täsmälleen yhtä aikaa. Armeijoiden taistelutahtoa, sitkeyttä ja yhteishenkeä ei ole luotu mielikuvaharjoituksilla tai järkeilemällä vaan sulkeisilla. Esimerkiksi Aleksanteri Suuren armeijan pitkät marssit tuskin olisivat olleet mahdollisia ilman yhteistä tahtia.


Rytmi auttaa jaksamaan

Moni sanoo inhonneensa armeijassaoloa siksi, että kaikki oli pakko tehdä yhtä aikaa. Kuitenkin ilman tällaisia kokemuksia inttijuttuja tuskin kerrottaisiin iloisessa nousuhumalassa yhä uudelleen. Liikesarjan toistaminen yhteiseen tahtiin tuottaa usein mielihyvää ja myös auttaa jaksamaan. Esimerkiksi yksin tanssiminen alkaa herkästi tuntua väkinäiseltä ja raskaalta, mutta muiden kanssa bailatessa ajan kulumista ei välttämättä edes huomaa.

Miksi yhdessä marssiminen, tanssiminen tai soittaminen jopa itsensä rääkkäämisen rajoille saakka tuntuu tekemisen arvoiselta? Moni vastaa, että yhteisrytmillä pystyy unohtamaan itsensä ja tuntemaan yhtyvänsä suurempaan kokonaisuuteen.

McNeill uskoo, että mieltymys rytmiin ja sen tuottamaan sulautumisen tunteeseen juontaa sikiökaudelta. Aistiessaan äitinsä sydämenlyönnit sikiö ei ymmärrä eroa itsensä ja äitinsä välillä.


Peilisolut kytkevät yksilöitä

Yhteisen rytmin vetovoima jatkuu aikuisiällä, koska silloinkin, kun ihminen täysin ymmärtää olevansa erillinen yksilö, hän on taipuvainen matkimaan toista ainakin mielessään.

Jo yli kymmenen vuoden ajan on tutkittu aivojen niin sanottuja peilisolujärjestelmiä, jotka reagoivat toisen yksilön liikkeisiin. Magneettikuvaustutkimusten mukaan yhdet ja samat aivosolut reagoivat sekä liikkeen näkemiseen että tekemiseen, ja siksi kyseisiä soluja on alettu kutsua peilisoluiksi. Niiden turvin pystymme tuntemaan kehossamme ja tarvittaessa matkimaan muiden tekemisiä ilman, että asiaa tarvitsee miettiä. (Ks. Peilisolut auttavat ymmärtämään muita, Tiede 8/2005. s. 18-22.)

Ei siis varmaankaan haittaa, vaikka yhteen tahtiin taputtavassa yleisössä olisi mukana yksilöitä kulttuureista, joissa kiitosta ei osoiteta tällä tavoin. Yhdessä taputtamisen oppii heti.


Yhteys näkyy aivokäyrästä

Pelkällä matkimisella ei yleisön aplodisuoritusta kuitenkaan voi selittää, sillä jonkun täytyy olla aloitteentekijä. Kukaan tiedä, kuka on kyseessä; siitä ei tule riitaa. Yhteisellä suorituksella orkesteri saadaan soittamaan vielä yksi kappale. Ihmiset tulevat keskenään toimeen selittämättömän hyvin! Rytmin avulla suuretkin joukot kykenevät toimimaan sosiaalisesti yhdessä tiedostamattaan. Jonkinlaista neuvottelua ja päätöksentekoa sen täytyy kuitenkin edellyttää. Mutta missä ja kuinka se tapahtuu?

Ainakin aivosähkökäyrästä on jo opittu tunnistamaan sellainen tilanne, jossa ihminen häilyy yksilöllisen toiminnan ja toisen yksilön matkimisen rajalla. Sosiaalisen toiminnan sormenjälki löytyi aivokäyrän rytmistä, jota nimitetään phii-kompleksiksi, ja sen kuvaili Pnas-lehdessä viime vuonna yhdysvaltalaisen Florida Atlantic -yliopiston neurologian tutkimusryhmä.

Tutkimuksessa kaksi koehenkilöä kerrallaan heilutteli sormiaan ensin näkemättä toistensa käsiä, sitten toistensa nähden. Jälkimmäisessä tapauksessa he liikuttelivat sormiaan välillä samaan rytmiin, välillä vuorotahtiin ja välillä kumpikin omaan tahtiinsa. Samalla tutkijat mittasivat heidän aivokäyräänsä. Kiinnostava ero näkyi phii-kompleksissa, joka on yksi valvetilan monista aivorytmeistä ja syntyy oikean aivopuoliskon kuorikerroksessa. Itsenäisen toiminnan aikana voimistui kompleksin kaista nimeltä phii1, yhteistoiminnan aikana phii2.

Tutkijat arvelevat, että phii2 viestii aivojen peilisolujärjestelmän vilkastumisesta ja phii1 sen vaimenemisesta. Phii-kompleksissa näkyy siis aivotoiminta, joka on edellytys sosiaaliselle vuorovaikutukselle, rytmikkäälle tai muunlaiselle.


Rytmi aivojen perusominaisuus

Itse asiassa rytmin taju voi olla seuraus aivojen hermosolujen toimintatavasta ja viestiä sen tehokkuudesta. Tähän sopii Tukholman Karoliinisen instituutin tutkimusryhmän viime keväänä Journal of Neurosciencessa julkaisema tutkimus, jonka mukaan älykkyystesteissä parhaiten pärjänneet koehenkilöt olivat myös parhaita pitämään yllä annettua tahtia. He jatkoivat mallin mukaista nakutusta tarkimmin pisimpään.

Hermosolujen kyvyllä suhteuttaa aikaa ja liikettä keskenään toistamalla annettua tempoa tarkalleen näyttää siis olevan suora yhteys aivojen kykyyn käsitellä informaatiota, ratkaista ongelmia ja oppia uutta. Tämä saattaisi osaltaan selittää sitä, miksi erityyppiset älylliset lahjakkuudet esiintyvät yhdessä: esimerkiksi matemattisesti kyvykkäät ovat usein myös kielellisesti lahjakkaita.

Ehkä ihmisen rytmikäs laumakäyttäytyminen onkin mainettaan älykkäämpää. Ainakin murrosikäisten vanhemmat voivat lohduttautua sillä, että jälkikasvun suosimalla epä-älyllisellä jumputuksella ei olekaan tylsistävä vaikutus, vaan kenties päinvastoin.


Jo luolamaalauksissa jorattiin

Paitsi biologiasta rytmin alkuperää voi jäljittää kulttuurihistoriasta. Kaikkialla maailmassa ihmisyhteisöillä on ollut tapana kokoontua liikkumaan samaan tahtiin ja pikkulapsillekin on opetettu rytmileikkejä.

Rytmissä liikkumista kuvataan jo luolamaalauksissa. Evoluutiohistoriaankin perehtynyt professori McNeill esittää, että kollektiivinen rytmissä liikkuminen ja siten myös tanssi olivat alun perin miesten harjoittelua metsästystä ja puolustusta varten.

Länsimaisessa ajatustavassa ruumiin ja mielen toimintoja tyypillisesti erotellaan. Rytmissä liikkumisen tavoista tanssi on erotettu selvästi omaksi lajikseen, ja sen seksuaalinen merkitys on korostunut.

McNeill toteaa, että länsimaissa spontaani kollektiivinen rytminkäyttö on toisen maailmansodan jälkeen entisestäänkin vähentynyt. Yhdessä liikkumisen huumaa on alettu varoa, koska joukkomarssit yhdistetään Hitlerin kansallissosialismiin tai kommunismiin.

Länsimainen nykyihminen elelee yksilöllisesti omassa rytmissään ja kuuntelee musiikkia yksikseen iPodeista mutta osallistuu kuitenkin yhteiseen koreografiaan aerobictunneilla ja rockkonserteissa. Ja on valmis maksamaan siitä.


Maaria Ylänkö on filosofian tohtori ja vapaa toimittaja.


Liike synnyttää tunteen


Aerobictunnilla on vaikea surra. Mihin perustuu se, että yhdessä liikkuessaan ihmiset monesti tuntevat mielialansa kohenevan?

Asiaa ei vielä ole pystytty mallintamaan neuropsykologian keinoin, mutta psykologisista kokeista tiedetään, että tunnetilat ja liikeaisti riippuvat toisistaan. Ihmisen on vaikeaa tai mahdotonta kokea tunnetta, joka on ristiriidassa kehon liikkeen kanssa. Tämän todensi jo 1940-luvulla yhdysvaltalainen psykiatri Nina Bull.

Bullin tutkimuksissa koehenkilöt hypnotisoitiin ja opastettiin tyyliin "leukasi jäykistyvät", "tunnet kehosi raskaaksi" tai "lihaksesi ovat rennot ja kevyet". Sitten heidän käskettiin ylläpitää samaa kehon tilaa mutta tuntea sille vastakkainen tunnetila. Yksikään koehenkilö ei onnistunut tässä. Esimerkiksi lamaantuneen ja raskaan kehon kanssa oli mahdotonta tuntea itsensä iloiseksi.


Sopivin rytmi sujuu mukavimmin


Aplodien nopeus kuulostaa kerrasta toiseen melko samalta, vaikka tempo määräytyy kulloisenkin yleisön yhteistyönä. Marsseilla on tietty tyypillinen nopeutensa, samoin jokaisella seuratanssilla. Olisiko niin, että kunkintyyppiselle liikkeelle on oma luonteva nopeusskaalansa, joka johtuu ihan ihmisen biomekaniikasta?

- Ihmisellä on tietty rytmisen toiston mukavuustaajuus, vahvistaa Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksen professori Janne Avela. - Se perustuu paljolti liikkumisen hyötysuhteeseen, jossa yhtenä tärkeänä tekijänä on lihas-jänneyhdistelmän elastisuuden hyödyntäminen.

Lihas tekee aktiivisesti työtä supistuessaan, ja tämä supistus on liikkeen energiaa kuluttava osa. Jos liikettä toistetaan sopivaan tahtiin, osa energiasta kuitenkin jää talteen venyviin lihaksiin ja jänteisiin ja on käytettävissä liikkeen jatkamiseen. Liian nopeassa liikkeessä tämä jousivaikutus ei ehdi mukaan, ja liian hitaassa "jousi" ehtii pysähtyä ja energia hukkaantua.

- Esimerkiksi polkupyöräergometritesteissä ihmisen hyötysuhde on yleensä parhaimmillaan noin 60 kierroksen minuuttinopeudella, ja polkeminen on selvästi raskaampaa tätä alemmilla tai ylemmillä kierrosalueilla, Avela kertoo.

- Jonkin verran yksilöeroja kuitenkin on. Ne johtuvat ihmisten erilaisesta ruumiinrakenteesta, kudosten rakenteesta ja harjoittelusta.


Petri Riikonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla