Tutkijat uskovat tunnistaneensa tästä Britannian Somersetista kaivetusta 14700 vuotta vanhasta yläleuasta merkkejä kannibalismista. Kuva: Wikimedia Commons
Tutkijat uskovat tunnistaneensa tästä Britannian Somersetista kaivetusta 14700 vuotta vanhasta yläleuasta merkkejä kannibalismista. Kuva: Wikimedia Commons

Kannibalismilla on moninainen historia, vaikka akateeminen maailma yritti sen välillä kiistää.

Kun jesuiitat 1600-luvun alussa liikkuivat Pohjois-Amerikassa, he kirjoittivat päiväkirjoihinsa oudosta intiaaneja vaivaavasta sairaudesta. Siinä intiaaneille syntyi ”niin suuri himo ihmislihaan, että he hyökkäsivät naisten, lasten ja jopa aikuisten miesten kimppuun kuin ihmissuhdet ja repivät heistä lihaa hampaillaan. He eivät kyenneet tyydyttämään himoaan – – päinvastoin, mitä enemmän he ihmislihaa söivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat lisää.

”Tämä sairaus, josta käytetään nimeä Windigo-psykoosi, tunnettiin erityisesti cree- ja ojibwa-intiaanien parissa, joskin monilla muilla heimoilla oli siitä omat versionsa. Siinä ihminen joutui ihmissyöjähengen, Windigon, valtaan. Windigo saattoi ottaa ihmisen hallintaansa unessa, ja useimmiten se valtasi uhrinsa keskellä talvea, kun nälänhätä oli suurin.

Windigo ei ollut mikä tahansa intiaanitaruston hahmo, vaan metsäintiaanien kulttuurinen pakkomielle ja suuresti pelätty kohtalo. Metsäintiaanit elivät pienissä, enintään neljän–viiden ihmisen perheryhmissä. Metsissä ei voinut kasvattaa käytännössä mitään, joten ero kuoleman ja elämän välillä oli kiinni metsästysonnesta. Talvet olivat ankaria, ja kun tilanne meni oikein pahaksi, riski suistua ihmissyöntiin lisääntyi. Myytit ja tarinat Windigosta kertovat tästä pelosta: että ihmiset menettäisivät kontrollinsa ja alkaisivat syödä toisiaan.

Olisiko meistä siihen?

Vielä satojen vuosien päästä meidän on helppo samaistua metsäintiaanien pelkoon. Monet tuntevat tarinan uru­guaylaisen urheilujoukkueen jäsenistä, jotka vuonna 1972 selvisivät Andien vuoristossa lento-onnettomuuden jälkeen vain syömällä ihmislihaa. Olemme kuulleet tarinoita 1800-luvun amerikkalaisista pioneereista, jotka matkalla Kaliforniaan juuttuivat talveksi Sierra Nevadan vuoristoon ja joutuivat syömään kuolleita kumppaneitaan.

Kuinka epätoivoiseksi tilanteen siis täytyisi mennä, ennen kuin itse suostuisimme syömään lapsemme tai äitimme tai vierustoverimme?

Vaikka ihmissyönti tuntuu meistä inhottavalta ja lähes mahdottomalta ajatukselta, muu luomakunta ei näytä jakavan vastenmielisyyttämme oman lajikumppanin lihaan. Kannibalismia on raportoitu yli 1 300 eläinlajilta, joista 75 on nisäkkäitä.

Lähimmistä sukulaisistamme etenkin simpanssien tiedetään ryöstävän ja syövän oman laumansa poikasia. Jane Goodallin tutkimassa simpanssiryhmässä Tansanian Gombessa kaksi naarasta, Pom ja Passion, kehitti poikkeuksellisen voimakkaan mieltymyksen lajikumppaniensa lihaan. Goodall todisti itse, kuinka Pom ja Passion ryöstivät ja söivät kaksi simpanssilasta omasta ryhmästään, ja niiden epäiltiin olevan myös seitsemän muun poikasen katoamisen taustalla.

Arkeologinen ja antropologinen aineisto osoittaa, etteivät ihmiset ole välttämättä Pomia ja Passionia kummempia. Mitä varhaisempaa muinaisuutta tarkastelemme, sitä yleisemmäksi kannibalismin toteamme.

Lajitoveri maistui muinaisihmiselle

Mielenkiintoinen luku kannibalismin historiaan kirjoitettiin vuonna 1977, kun Kiinasta, Zhoukodianin luolasta, löydettiin todisteita noin 450 000 vuotta sitten eläneestä pekinginihmisestä. Löytö oli itsessään sensaatiomainen, joten juhlahumun keskellä monilta jäi huomaamatta, että tämä pystyihmistä eli Homo erectusta edustava yksilö oli luultavasti joutunut lajikumppaniensa syömäksi.

Paljastavin yksityiskohta oli kallonpohjassa oleva aukko, jota oli nakuteltu suuremmaksi, jotta olisi päästy käsiksi aivoihin. Se oli toimenpide, johon tarvittiin työkaluja ja johon mikään eläin ei kykenisi. Löydön tehnyt arkeologi Richard Leakey päätteli, että pekinginihminen söi lajikumppaninsa aivoja, ja piti tätä mahdollisesti rituaalisena käytöksenä.

Pekinginihminen ei kuitenkaan ole varhaisin todiste ihmisen kannibalismista. Se kunnia kuuluu Etelä-Afrikan Sterkfonteinista löytyneelle ja kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneelle yksilölle Stw 53. Tämän käteväihmisen eli Homo habiliksen kallossa on selviä kivityökalulla tehtyjä leikkausjälkiä, jotka ovat syntyneet, kun sen alaleuka on irrotettu.

Joutuiko Stw 53 todella lajikumppaninsa syömäksi, on kuitenkin kyseenalaistettu sillä, että alueelta on löytynyt myös apinaihmisen (Australopithecus) fossiileja. Ei ole täysin pois suljettua, että Stw 53 olisi voinut joutua apinaihmisten uhriksi, vaikkei niiden kyvystä käyttää työkaluja olekaan säilynyt todisteita.

Paleontologisista kannibalismin todisteista hätkähdyttävin on kuitenkin Espanjan Gran Dolinan fossiilisto. Maanalaisesta kuilusta on löytynyt kymmenien kannibalisoitujen heidelberginihmisten (Homo heidelbergensis) luita. Kaikissa yksilöissä on samanlaiset leikkausjäljet, joten ne on paloiteltu samalla tavoin. Koska kuilusta ei ole löydetty minkään muun eläimen luita tai mitään työkaluja, paikalla on tuskin koskaan ollut asutusta. Se merkitsee, että paloitellut ihmiset sijoitettiin tarkoituksellisesti tähän samaan paikkaan. Luita, jotka ovat 200 000–300 000 vuotta vanhoja, pidetään varhaisimpina osoituksina kuolemaan liittyvästä rituaalista, ja on hätkähdyttävää, että se oli näin kannibalistinen.

Nimitys perua Kolumbukselta

Kannibalismi oli kaikkea muuta kuin kadonnut, kun ensimmäiset löytöretkeilijät nostivat purjeensa ja seilasivat merten taakse. Termi kannibaali on itse asiassa peräisin Kolumbukselta. Saavuttuaan 1400-luvun lopulla Kari­bialle hän kuuli tarinoita hurjasta ja sotaisasta heimosta, karibaaleista, jotka söivät ihmislihaa. Koska Kolumbus kuvitteli olevansa Intiassa, hän uskoi ihmisten tarkoittavan khan-ibaaleja, suuren kaanin alamaisia, ja näin termi yhdistyi ihmissyöntiin.

Toinen suuri löytöretkeilijä, 1700-luvulla purjehtinut James Cook, tutustui ihmissyöntiin paljon lähemmin. Cook oli omaksunut ajatuksen ”jalosta villistä” eikä suostunut aluksi uskomaan väitteitä maorien ihmissyönnistä. Hän joutui kuitenkin myöntämään tosiasiat, kun maorit keittivät ihmislihaa Resolutionin kannella todistaakseen sanansa epäuskoisen miehistön katsellessa kauhistuttavaa näytelmää. Cook kiitti lokikirjassaan vieraitaan rehellisyydestä ja koetti lohduttautua ajatuksella, että he söivät vain vihollisiaan.

Vastaavaa epäuskoa elätteli myös amerikkalainen Paul. B. Du Chaillu vieraillessaan nykyisen Gabonin alueella asuvien fangien luona 1800-luvulla. Du Chaillu kirjoittaa matkapäiväkirjassaan, ettei aluksi ottanut vakavasti puheita kannibalismista. ”Kun saavuin kylään, näin verisiä jäännöksiä, jotka näyttivät kuuluvan ihmiselle. En edelleenkään ollut vakuuttunut, kunnes vastaan tuli nainen, joka hälvensi kaikki epäilykseni. Hän kantoi sylissään ihmisen säärtä samalla tavalla kuin me torilta tullessamme kannamme pihviä tai lapaa.” Du Chaillulle kerrottiin, että fangit ostivat ei-kannibalistisilta naapuriheimoilta näiden kuolleita orjia ja maksoivat heistä norsunluulla.

Pelkkää panettelua, väitti Arens

Kannibalismista on havaintoja lähes kaikilta mantereilta. Siitä ovat raportoineet löytöretkeilijät, tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat, ja tiettävästi jotkut koulutetut antropologit ovat päässeet itse todistamaan sitä. Silti 1970-luvun lopussa nähtiin omituinen episodi, jossa akateeminen maailma pyrki kieltämään koko ilmiön.

Tämän käsityksen takana oli sosiaaliantropologi William Arens, joka julkaisi vuonna 1979 kirjan nimeltä The man-eating myth. Siinä hän väitti, että kertomukset kannibalismista olivat pääasiassa tekaistuja ja syntyivät kolonialistien tarpeesta mustata alkuperäisasukkaat takapajuisiksi raakalaisiksi.

Arensin väitteet eivät sinänsä olleet outoja; olihan kolonalistinen historia sysimusta. Hämmästyttävää sen sijaan oli se, miten epäusko levisi läpi akateemisen maailman, vaikka Arensin väitteet, joilla hän leimasi silminnäkijäkertomukset sepitteiksi, olivat pitkälti perusteettomia. Tältä ajalta sosiaalitieteisiin on juurtunut käsitys, jonka mukaan kannibalismi olisi vain yksi luku kolonialismin historiassa: mielikuvituksen tuotetta eikä todellinen ilmiö.

Valkoinenkin mies kykenee

Löytöretkiajan eurooppalaiset uskoivat, että ihmissyönti oli mahdollista vain ”alemmille roduille”: valkoinen mies ei kykenisi siihen, vaikka se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa selvitä hengissä.

Tämä henki eli voimakkaana vielä vuonna 1854, kun muuan tohtori Rae törmäsi Pohjois-Kanadassa paikallisiin eskimoihin. He kertoivat nähneensä King Williamin saaren lähistöllä valkoisia miehiä raahaamassa venettä jäistä rannikkoa pitkin. Nämä olivat niin nälkiintyneitä, etteivät he pysyneet edes tolpillaan, ja he söivät kuolleita kumppaneitaan. Eskimoiden talteenottamien esineiden perusteella miehet kuuluivat Sir John Franklinin retkiryhmään, joka oli kadonnut vuonna 1845, mutta väitteitä kannibalismista ei uskottu.

Vuonna 1981 arkeologi Owen Beattien ryhmä kuitenkin löysi retkikunnan viimeisiä leiripaikkoja, ja todisteet osoittivat vastustamattomasti, että miehet olivat syöneet toisiaan sitä mukaa, kun heitä kuoli.

Toisen maailmansodan aikana sattui sellaistakin, että ”sivistynyt” kansa söi ”primitiivisen” kansan jäseniä. Vuonna 1945 japanilaiset rakensivat tukikohtia Papua-Uuteen-Guineaan ja samalla ystävystyivät paikallisten heimojen kanssa. Noin puolen vuoden kuluttua Australian ylivoimaiset joukot kuitenkin hajottivat tukikohdat ja monet heimoista liittyivät australialaisten puolelle. Japanilaisia eli nyt viidakossa yksin tai pienissä ryhmissä, vailla liittolaisia ja vailla ruokaa. Eräs antropologi Donald Tuzinin haastattelemista arapesh-heimon jäsenistä muistaa nähneensä pusikosta, kuinka japanilaiset sieppasivat hänen isänsä ja söivät tämän. Sama kohtalo odotti myös muita arapesheja, jotka itse kammoksuivat kannibalismia. Tuzinin mukaan japanilaiset söivät paikallisia nälän ja epätoivoisuuden takia, mutta mielenkiintoisesti arapes­hit eivät hyväksy tätä selitystä. Heidän mukaansa japanilaiset ”ajautuivat kaaokseen ja menettivät ihmisyytensä.”

Todellista ja moni-ilmeistä

Nykykäsityksen mukaan kannibalismi on niin moni-ilmeistä, ettei sille ole yhtä kaiken kattavaa selitystä. Päinvastoin: seksin tavoin kannibalismia on harjoitettu lukuisista syistä. Ilmiö on voinut saada alkunsa puhtaasti ravinnontarpeesta, mutta myöhemmin se on saanut symbolisempia muotoja. Joissakin yhteisöissä ihmiset ovat syöneet yhteisönsä kuolleet jäsenet osana hautajaisrituaaleja, kun taas toisissa yhteisöissä on syöty vain viholliset.

Tutkimusten mukaan ilmiö on monimutkainen myös sosiologisesti. Esimerkiksi Uudessa-Guineassa, jota on aina pidetty ihmissyöjien saarena, vain osa yhteisöistä harjoitti ihmissyöntiä. Itse asiassa kannibalististen heimojen ympärillä oli usein ei-kannibalistisia heimoja, jotka joko suhtautuivat tapaan neutraalisti tai pitivät sitä kauhistuttavana. Heimot saattoivat myös ottaa vaikutteita toisiltaan, niin että ei-kannibalistiset heimot muuttuivat kannibalistisiksi ja päinvastoin.

Joissakin yhteisöissä myös se, ketkä saivat tai voivat syödä ihmislihaa, oli tarkoin säännösteltyä. Useimmiten nämä säännöt kumpusivat heimon sosiaalisesta rakenteesta ja maailmankuvasta, mutta toisinaan ne heijastelivat vain elämän säälimättömiä tosiasioita. Tästä kertoo riipaisevan esimerkin antropologi Pierre Clastres, joka 1900-luvun puolimaissa eli vaihtelevia aikoja atchei-intiaanien parissa Paraguayssa. Clastres tapasi siellä naisen, jonka puolitoistavuotias poika oli syöty sen jälkeen, kun tämä oli kuollut äkilliseen sairauteen. Äiti oli vastustanut lapsen syömistä, mutta lapsen isäpuoli oli vaatinut sitä. Nainen vei Clastresin paikalle, jossa lapsi oli paistettu, ja kaivoi tuhkasta pojan jäännöksiä. ”Tässä on poikani olkaluu – – tämä on hänen jalastaan – – tämä on osa hänen kalloaan – – kyyneleet valuivat lohduttomasti pitkin äidin poskia.”

Maassa mätäneminen on julma kohtalo

Kannibalismin historia on käytännössä myös hautajaistapojen historiaa. Arkeologinen aineisto miljoonan viime vuoden ajalta kertoo paljon siitä, miten kuolema muuttui ihmisille yhä keskeisemmäksi tapahtumaksi.

Varhaisessa aineistossa on paljon esimerkkejä kannibalismista, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän löytyy esimerkkejä muista rituaalisista keinoista surra vainajaa. Ihmisillä oli siis vaihtoehtoja. Kannibalismi ei ollut ainoa tapa.

On ajateltu, että mitä tärkeämpi asia kuolemasta tuli, sitä säädellymmäksi se muuttui, ja mitä säädellymmäksi se tuli, sitä enemmän siihen liitettiin kieltoja. Näin kannibalismi säilyi yhteisöissä, jotka kykenivät sisällyttämään sen maailmankuvaansa, kun taas toisissa yhteisöissä siitä tuli tabu. Kun ihmiset siirtyivät maanviljelyyn ja koko elämäntapa muuttui, kannibalismia koskeva tabu vahvistui ja monet yhteisöt jättivät tavan pois.

Koska kannibalismi on sidoksissa yhteisön maailmankuvaan, kuvan on pitänyt muuttua, ennen kuin kannibalismi on voitu hylätä. Erään papualaisen gimi-naisen kertomus on tästä hyvä esimerkki:”Kun ihminen kuolee, se ei ole hänen loppunsa. Hän on edelleen olemassa. Jos emme syö häntä, hän tulee takaisin valkoisena miehenä. Aikaisemmin emme tienneet tätä, ja siksi söimme vainajamme. Valkoiset miehet selittivät meille, että vainajat menevät Australiaan ja palaavat sieltä valkoisina miehinä. Siksi emme enää paloittele kuolleita.”Kannattaa myös muistaa, että vaikka meidän mielestämme kannibalismi on kauhistuttavaa, kannibalistiset heimot voivat pitää meidän hautajaistapojamme säälimättöminä. Esimerkiksi Amazonian yanomamot eivät ymmärrä, miten me voimme jättää kuolleet lapsemme mätänemään kylmään, lohduttomaan maahan, kun heidän olisi niin paljon parempi olla vatsan lämpimässä.

Teksti: Jani Kaaro. Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Artikkeli on julkaistu Tiede-lehdessä 11/2010

Irokeesit surivat kaatuneitaan

Irokeesit kävivät 1700-luvulla sotaa sekä ympäröivien intiaanikansojen että valkoisten kanssa. Tuolloin heidän parissaan eläneet jesuiitat kirjoittivat lukuisia kuvauk­sia irokeesien julmista kannibalistisista tavoista. Irokeesit ottivat omien sodassa kaatuneiden sotilaidensa tilalle sotavankeja, jotka he useimmiten kiduttivat hengiltä ja joiden lihat he jakoivat heimon jäsenten kesken.

Sotavankien kohtalo oli irokeesien yhteisössä erikoinen. Kun vanki tuotiin kylään, hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Hänet puettiin kauniisiin vaatteisiin ja toivotettiin tervetulleeksi, ja häntä kohdeltiin kauniisti ja hellästi: samoin kuin oli kohdeltu sodassa kuollutta oman heimon miestä, jonka paikan hän otti.

Vaikka osa vangeista on voinut näin tulla yhteisön jäseniksi, monien kohtalona oli kuolla ja tulla syödyiksi. Kuolema oli hidas ja kidutus niin julmaa, että sitä on vaikea edes kuvitella. Kidutus jatkui noin vuorokauden, mutta siinä pidettiin taukoja, ettei uhri olisi kuollut liian nopeasti. Jesuii­tat panivat merkille, että koko kidutuksen ajan irokeesit suhtautuivat uhriin hellästi ja uhri puolestaan kesti kidutuksen hämmästyttävän tyynesti. Kun kuoleman aika koitti, irokeesit leikkasivat irti uhrin sydämen ja antoivat sen sotureille syötäväksi.

Irokeesien käyttäytymistä saattaa selittää heidän suhtautumisensa kuolemaan. He ottivat sen erittäin vakavasti ja surivat vainajiaan perusteellisesti. Kun irokeesi lähestyi kuolemaa, hän kutsui kaikki ystävät ja sukulaiset. Järjestettiin suuri juhlaseremonia, jossa jaettiin lahjoja. Kuoleman jälkeen lahjoja jaettiin lisää, jotta ihmiset olisivat lakanneet suremasta. Vainajaa surtiin monta päivää. Hänet puettiin kauniisiin vaatteisiin, ja hänelle kerättiin arvokkaita lahjoja viimeiselle matkalle.

Vainajan henki jäi hautausmaalle, kunnes irokeesit järjestivät kuoleman juhlan. Se pidettiin 8–12 vuoden välein, ja se oli yhteisön mahtavin tapahtuma. Kaikki kaivoivat viimeisimmät vainajansa ylös, pesivät heidän luunsa ja pukivat ne parhaisiin vaatteisiin. Suuressa seremoniassa jaettiin paljon lahjoja kaikille eläville, ja uudet vainajat saivat siirtyä esi-isiensä joukkoon. Samalla elävät katkaisivat siteensä vainajiin ja saattoivat luopua surustaan.

Soturin kuolema oli eri asia. Sotavainajia ei haudattu kuten muita, eikä heidän luihinsa koskettu kuoleman juhlassa, sillä heidän ei uskottu voivan liittyä esi-isien joukkoon. Tilanne oli irokeeseille tuskallinen, minkä vuoksi heidän oli luotava symboliset hautajaiset ”sijaisnäyttelijää” käyttäen. Erona oli se, että tällä kerralla vainaja itse oli lahja, jonka lihat jaettiin heimon jäsenten kesken. Irokeesien harjoittamaa kidutusta voidaan ajatella eräänlaisena väkivaltaisten ja sotaisten aikojen kuolemanhallinnan riittinä. Pitkittämällä kuolemaa ihmiset osoittivat olevansa sen hallitsijoita, ja kestämällä kidutuksen uhri saavutti jumalallisen aseman, joka oli välttämätön rituaalin onnistumiseksi.

 

Huat kierrättävät sukulaisensa

Huat ovat melko pieni heimo Uuden-Guinean harvaan asutulla ylänköalueella. He ovat kaskiviljelijöitä, joiden ravinnosta 90 prosenttia koostuu bataatista. Huat kasvattavat porsaita, mutta niiden syöminen on varattu seremoniallisiin tilaisuuksiin. Huat ovat hautajaiskannibalisteja, eli he ovat perinteisesti syöneet kuolleet sukulaisensa.

Huain kannibalismi kytkeytyy heidän maailmankuvaansa ja nun käsitteeseen. Nu on kaiken elollisen elämänvoima. Nun määrä maailmassa on vakio, ja ihminen pitää sen jatkuvasti liikkeessä syömällä toisten elollisten nuta sisäänsä ja toisaalta ”ulostamalla” omaa nutaan toisten elollisten käytettäväksi. Toisin sanoen kaikki, mikä tulee ihmisestä ulos, kuten hiki, virtsa ja uloste mutta myös työ ja sen tuotokset, sisältää nuta. Kun hua-mies syö toisen miehen viljelemää bataattia, hän syö tuon miehen nuta. Näin ajatus kannibalismista on nivoutunut huain maailmankuvaan.

Koska ihmiset symbolisesti syövät toistensa nuta koko ajan, tarkat säännöt säätelevät sitä, kuka saa ottaa ruokaa vastaan keneltäkin. Etenkin miehen on varottava feminiinisiä ruokia, jotka voisivat saastuttaa hänet pahalla nulla. Miehet eivät myöskään saa ottaa ruokaa vastaan vaimoltaan, vanhimmalta pojaltaan tai vaimon sukulaisilta, sillä nämä voivat vahingoittaa häntä pahalla nulla. Nun määrä maailmassa on rajallinen, joten kuolleen nu katoaisi hänen mukanaan, jollei sitä syötäisi. Syömällä vainajansa huat pitävät elämälleen välttämättömän nun kierrossa.

 

Riskinä aivosairaus

Papualaisessa fore-heimossa esiintyi 1920-luvulta alkaen pelottava sairaus, kuru, joka aiheutti liikehallinnan menetystä, pakonomaista nauramista ja nielemisvaikeuksia ja lopulta tappoi. Kun tutkijat 1960-luvulla perehtyivät kuruun, heitä hämmästytti kaksi havaintoa. Ensinnäkin kyseessä oli täysin uudenlainen infektiotauti, joka rappeutti aivoja ja joka myöhemmin opittiin tuntemaan prionitautina (ks. Dementiakin voi olla tartuntatauti, Tiede 12/2008 tai tiede.fi/arkisto). Toiseksi tauti levisi ihmissyönnissä. Foret harjoittivat hautajaiskannibalismia, ja tappavan prionitartunnan sai syömällä infektoituneen vainajan aivokudosta.

Vaikka kuru on käytännössä jo kadonnut, hämmästyttävät löydöt jatkuvat. Viime vuonna kansainvälinen tutkijaryhmä raportoi, että prionitaudeilta suojaava geenimuunnos on fore-heimolla 55 kertaa yleisempi kuin maapallon väestöllä keskimäärin. Tulosta selitettiin luonnonvalinnalla: muunnos oli yleistynyt foreilla, koska suojattomista suurin osa oli kuollut.

Mielenkiintoisesti prionitaudeilta suojaava geenimuunnos on melko yleinen monissa maapallon väestöissä. Tämän on esitetty johtuvan siitä, että ihmiset ovat aina olleet kannibaaleja ja siten altistuneet prioneille. Siksi evoluutiossa on syntynyt geenimuunnoksia, jotka ovat auttaneet ihmisiä selviytymään niistä.

 

Fidžillä lapsetkin oppivat makuun

Fidžisaarten kannibalismia on vaikea ymmärtää nykyperspektiivistä. Freudin mukaan kulttuuri sai alkunsa insestin, kannibalismin ja murhaamisen kieltämisestä, joten fidžiläisten voi sanoa eläneen käänteisfreudilaisessa maailmassa. Elämä oli Fidžillä silkkaa sotaa, seksiä, tappamista ja kannibalismia. Monissa yhteisöissä ihmissyönti oli melko harvinaista, mutta Fidžillä ihmisuhrien määrä laskettiin mahdollisesti kymmenissätuhansissa. Pelkästään yhden kuuluisan päällikön aikana tapettiin ja syötiin yli kahdeksansataa uhria. Tälle kaikelle antoi motivaationsa fidžiläisten jumala, murhanhimoinen ihmissyöjä, joka piehtaroi uhriensa veressä.

Fidži on luultavasti ainoa kulttuuri, jonka keskeisin instituutio on ollut kannibalismi. Heimopäälliköt hankkivat ihmisuhrinsa sotaretkillä, ja nämä käsiteltiin ja paistettiin rituaalisesti maanalaisissa uuneissa. Kaikkia uhreja ei kuitenkaan syöty itse, vaan osalla käytiin kauppaa liittolaisten kanssa. Päälliköt vaihtoivat ihmisuhreja vaimoihin saarelaisten kanssa ja luovuttivat toisille liittolaisille kuninkaantyttäriä ihmisuhreja vastaan. Fidžillä ihmiset virtasivat jatkuvasti tämän kolmikantasopimuksen puitteissa, ja se muodosti koko yhteisön perustan.

Huomionarvoisinta tässä kaikessa oli se, miten normaalia tämä oli fidžiläisille; aivan kuin tappaminen ja kannibalismi olisivat tapahtuneet jossakin moraalisen kentän ulkopuolella. Useimmat ihmisyhteisöt käsittelivät kuolemanviettiään symbolisesti, mutta fidžiläiset piehtaroivat siinä. Lapset totutettiin pienestä pitäen rakastamaan ihmislihaa ja kiduttamaan ja tappamaan kylään tuotuja nais- ja lapsiuhreja. Miehet saavuttivat yksilöllisyytensä vasta, kun he olivat tappaneet sodassa ensimmäisen vihollisensa. Fidžiläiset uskoivat, että mies, joka ei ollut koskaan tappanut ketään, joutui tuonpuoleisessa lapioimaan sotanuijallaan ihmisen ulosteita.

Kun miehet palasivat sotaretkiltään uhrien kanssa, heimo järjesti suuret juhlat, jotka päättyivät kannibalismiin ja estottomiin seksuaalisiin orgioihin. Varhaisille lähetyssaarnaajille näky on varmasti ollut kuin syntisimmässä noitasapatissa, ja erään silminnäkijän mukaan naiset eivät juhlien jälkeisenä päivänä kyenneet kävelemään.

Kun lähetyssaarnaajat kyselivät fidžiläisiltä heidän tavoistaan, nämä kehuivat kilvan ja häpeilemättä ihmislihan hienostunutta makua: ”Kuin porsaanlihaa, mutta rasva on parempaa.”