Kannibalismilla on moninainen historia, vaikka akateeminen maailma yritti sen välillä kiistää.

Teksti: Jani Kaaro

Kannibalismilla on moninainen historia, vaikka akateeminen maailma yritti sen välillä kiistää.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Kun jesuiitat 1600-luvun alussa liikkuivat Pohjois-Amerikassa, he kirjoittivat päiväkirjoihinsa oudosta intiaaneja vaivaavasta sairaudesta. Siinä intiaaneille syntyi ”niin suuri himo ihmislihaan, että he hyökkäsivät naisten, lasten ja jopa aikuisten miesten kimppuun kuin ihmissuhdet ja repivät heistä lihaa hampaillaan. He eivät kyenneet tyydyttämään himoaan – – päinvastoin, mitä enemmän he ihmislihaa söivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat lisää.”Tämä sairaus, josta käytetään nimeä Windigo-psykoosi, tunnettiin erityisesti cree- ja ojibwa-intiaanien parissa, joskin monilla muilla heimoilla oli siitä omat versionsa. Siinä ihminen joutui ihmissyöjähengen, Windigon, valtaan. Windigo saattoi ottaa ihmisen hallintaansa unessa, ja useimmiten se valtasi uhrinsa keskellä talvea, kun nälänhätä oli suurin. Windigo ei ollut mikä tahansa intiaanitaruston hahmo, vaan metsäintiaanien kulttuurinen pakkomielle ja suuresti pelätty kohtalo. Metsäintiaanit elivät pienissä, enintään neljän–viiden ihmisen perheryhmissä. Metsissä ei voinut kasvattaa käytännössä mitään, joten ero kuoleman ja elämän välillä oli kiinni metsästysonnesta. Talvet olivat ankaria, ja kun tilanne meni oikein pahaksi, riski suistua ihmissyöntiin lisääntyi. Myytit ja tarinat Windigosta kertovat tästä pelosta: että ihmiset menettäisivät kontrollinsa ja alkaisivat syödä toisiaan.

Olisiko meistä siihen?

Vielä satojen vuosien päästä meidän on helppo samaistua metsäintiaanien pelkoon. Monet tuntevat tarinan uru­guaylaisen urheilujoukkueen jäsenistä, jotka vuonna 1972 selvisivät Andien vuoristossa lento-onnettomuuden jälkeen vain syömällä ihmislihaa. Olemme kuulleet tarinoita 1800-luvun amerikkalaisista pioneereista, jotka matkalla Kaliforniaan juuttuivat talveksi Sierra Nevadan vuoristoon ja joutuivat syömään kuolleita kumppaneitaan. Kuinka epätoivoiseksi tilanteen siis täytyisi mennä, ennen kuin itse suostuisimme syömään lapsemme tai äitimme tai vierustoverimme?Vaikka ihmissyönti tuntuu meistä inhottavalta ja lähes mahdottomalta ajatukselta, muu luomakunta ei näytä jakavan vastenmielisyyttämme oman lajikumppanin lihaan. Kannibalismia on raportoitu yli 1 300 eläinlajilta, joista 75 on nisäkkäitä. Lähimmistä sukulaisistamme etenkin simpanssien tiedetään ryöstävän ja syövän oman laumansa poikasia. Jane Goodallin tutkimassa simpanssiryhmässä Tansanian Gombessa kaksi naarasta, Pom ja Passion, kehitti poikkeuksellisen voimakkaan mieltymyksen lajikumppaniensa lihaan. Goodall todisti itse, kuinka Pom ja Passion ryöstivät ja söivät kaksi simpanssilasta omasta ryhmästään, ja niiden epäiltiin olevan myös seitsemän muun poikasen katoamisen taustalla. Arkeologinen ja antropologinen aineisto osoittaa, etteivät ihmiset ole välttämättä Pomia ja Passionia kummempia. Mitä varhaisempaa muinaisuutta tarkastelemme, sitä yleisemmäksi kannibalismin toteamme.

Lajitoveri maistui muinaisihmiselle

Mielenkiintoinen luku kannibalismin historiaan kirjoitettiin vuonna 1977, kun Kiinasta, Zhoukodianin luolasta, löydettiin todisteita noin 450 000 vuotta sitten eläneestä pekinginihmisestä. Löytö oli itsessään sensaatiomainen, joten juhlahumun keskellä monilta jäi huomaamatta, että tämä pystyihmistä eli Homo erectusta edustava yksilö oli luultavasti joutunut lajikumppaniensa syömäksi. Paljastavin yksityiskohta oli kallonpohjassa oleva aukko, jota oli nakuteltu suuremmaksi, jotta olisi päästy käsiksi aivoihin. Se oli toimenpide, johon tarvittiin työkaluja ja johon mikään eläin ei kykenisi. Löydön tehnyt arkeologi Richard Leakey päätteli, että pekinginihminen söi lajikumppaninsa aivoja, ja piti tätä mahdollisesti rituaalisena käytöksenä.Pekinginihminen ei kuitenkaan ole varhaisin todiste ihmisen kannibalismista. Se kunnia kuuluu Etelä-Afrikan Sterkfonteinista löytyneelle ja kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneelle yksilölle Stw 53. Tämän käteväihmisen eli Homo habiliksen kallossa on selviä kivityökalulla tehtyjä leikkausjälkiä, jotka ovat syntyneet, kun sen alaleuka on irrotettu.Joutuiko Stw 53 todella lajikumppaninsa syömäksi, on kuitenkin kyseenalaistettu sillä, että alueelta on löytynyt myös apinaihmisen (Australopithecus) fossiileja. Ei ole täysin pois suljettua, että Stw 53 olisi voinut joutua apinaihmisten uhriksi, vaikkei niiden kyvystä käyttää työkaluja olekaan säilynyt todisteita. Paleontologisista kannibalismin todisteista hätkähdyttävin on kuitenkin Espanjan Gran Dolinan fossiilisto. Maanalaisesta kuilusta on löytynyt kymmenien kannibalisoitujen heidelberginihmisten (Homo heidelbergensis) luita. Kaikissa yksilöissä on samanlaiset leikkausjäljet, joten ne on paloiteltu samalla tavoin. Koska kuilusta ei ole löydetty minkään muun eläimen luita tai mitään työkaluja, paikalla on tuskin koskaan ollut asutusta. Se merkitsee, että paloitellut ihmiset sijoitettiin tarkoituksellisesti tähän samaan paikkaan. Luita, jotka ovat 200 000–300 000 vuotta vanhoja, pidetään varhaisimpina osoituksina kuolemaan liittyvästä rituaalista, ja on hätkähdyttävää, että se oli näin kannibalistinen.

Nimitys perua Kolumbukselta

Kannibalismi oli kaikkea muuta kuin kadonnut, kun ensimmäiset löytöretkeilijät nostivat purjeensa ja seilasivat merten taakse. Termi kannibaali on itse asiassa peräisin Kolumbukselta. Saavuttuaan 1400-luvun lopulla Kari­bialle hän kuuli tarinoita hurjasta ja sotaisasta heimosta, karibaaleista, jotka söivät ihmislihaa. Koska Kolumbus kuvitteli olevansa Intiassa, hän uskoi ihmisten tarkoittavan khan-ibaaleja, suuren kaanin alamaisia, ja näin termi yhdistyi ihmissyöntiin. Toinen suuri löytöretkeilijä, 1700-luvulla purjehtinut James Cook, tutustui ihmissyöntiin paljon lähemmin. Cook oli omaksunut ajatuksen ”jalosta villistä” eikä suostunut aluksi uskomaan väitteitä maorien ihmissyönnistä. Hän joutui kuitenkin myöntämään tosiasiat, kun maorit keittivät ihmislihaa Resolutionin kannella todistaakseen sanansa epäuskoisen miehistön katsellessa kauhistuttavaa näytelmää. Cook kiitti lokikirjassaan vieraitaan rehellisyydestä ja koetti lohduttautua ajatuksella, että he söivät vain vihollisiaan. Vastaavaa epäuskoa elätteli myös amerikkalainen Paul. B. Du Chaillu vieraillessaan nykyisen Gabonin alueella asuvien fangien luona 1800-luvulla. Du Chaillu kirjoittaa matkapäiväkirjassaan, ettei aluksi ottanut vakavasti puheita kannibalismista. ”Kun saavuin kylään, näin verisiä jäännöksiä, jotka näyttivät kuuluvan ihmiselle. En edelleenkään ollut vakuuttunut, kunnes vastaan tuli nainen, joka hälvensi kaikki epäilykseni. Hän kantoi sylissään ihmisen säärtä samalla tavalla kuin me torilta tullessamme kannamme pihviä tai lapaa.” Du Chaillulle kerrottiin, että fangit ostivat ei-kannibalistisilta naapuriheimoilta näiden kuolleita orjia ja maksoivat heistä norsunluulla.

Pelkkää panettelua, väitti Arens

Kannibalismista on havaintoja lähes kaikilta mantereilta. Siitä ovat raportoineet löytöretkeilijät, tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat, ja tiettävästi jotkut koulutetut antropologit ovat päässeet itse todistamaan sitä. Silti 1970-luvun lopussa nähtiin omituinen episodi, jossa akateeminen maailma pyrki kieltämään koko ilmiön. Tämän käsityksen takana oli sosiaaliantropologi William Arens, joka julkaisi vuonna 1979 kirjan nimeltä The man-eating myth. Siinä hän väitti, että kertomukset kannibalismista olivat pääasiassa tekaistuja ja syntyivät kolonialistien tarpeesta mustata alkuperäisasukkaat takapajuisiksi raakalaisiksi. Arensin väitteet eivät sinänsä olleet outoja; olihan kolonalistinen historia sysimusta. Hämmästyttävää sen sijaan oli se, miten epäusko levisi läpi akateemisen maailman, vaikka Arensin väitteet, joilla hän leimasi silminnäkijäkertomukset sepitteiksi, olivat pitkälti perusteettomia. Tältä ajalta sosiaalitieteisiin on juurtunut käsitys, jonka mukaan kannibalismi olisi vain yksi luku kolonialismin historiassa: mielikuvituksen tuotetta eikä todellinen ilmiö.

Valkoinen mieskin kykenee

Löytöretkiajan eurooppalaiset uskoivat, että ihmissyönti oli mahdollista vain ”alemmille roduille”: valkoinen mies ei kykenisi siihen, vaikka se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa selvitä hengissä. Tämä henki eli voimakkaana vielä vuonna 1854, kun muuan tohtori Rae törmäsi Pohjois-Kanadassa paikallisiin eskimoihin. He kertoivat nähneensä King Williamin saaren lähistöllä valkoisia miehiä raahaamassa venettä jäistä rannikkoa pitkin. Nämä olivat niin nälkiintyneitä, etteivät he pysyneet edes tolpillaan, ja he söivät kuolleita kumppaneitaan. Eskimoiden talteenottamien esineiden perusteella miehet kuuluivat Sir John Franklinin retkiryhmään, joka oli kadonnut vuonna 1845, mutta väitteitä kannibalismista ei uskottu.Vuonna 1981 arkeologi Owen Beattien ryhmä kuitenkin löysi retkikunnan viimeisiä leiripaikkoja, ja todisteet osoittivat vastustamattomasti, että miehet olivat syöneet toisiaan sitä mukaa, kun heitä kuoli. Toisen maailmansodan aikana sattui sellaistakin, että ”sivistynyt” kansa söi ”primitiivisen” kansan jäseniä. Vuonna 1945 japanilaiset rakensivat tukikohtia Papua-Uuteen-Guineaan ja samalla ystävystyivät paikallisten heimojen kanssa. Noin puolen vuoden kuluttua Australian ylivoimaiset joukot kuitenkin hajottivat tukikohdat ja monet heimoista liittyivät australialaisten puolelle. Japanilaisia eli nyt viidakossa yksin tai pienissä ryhmissä, vailla liittolaisia ja vailla ruokaa. Eräs antropologi Donald Tuzinin haastattelemista arapesh-heimon jäsenistä muistaa nähneensä pusikosta, kuinka japanilaiset sieppasivat hänen isänsä ja söivät tämän. Sama kohtalo odotti myös muita arapesheja, jotka itse kammoksuivat kannibalismia. Tuzinin mukaan japanilaiset söivät paikallisia nälän ja epätoivoisuuden takia, mutta mielenkiintoisesti arapes­hit eivät hyväksy tätä selitystä. Heidän mukaansa japanilaiset ”ajautuivat kaaokseen ja menettivät ihmisyytensä.”

Todellista ja moni-ilmeistä

Nykykäsityksen mukaan kannibalismi on niin moni-ilmeistä, ettei sille ole yhtä kaiken kattavaa selitystä. Päinvastoin: seksin tavoin kannibalismia on harjoitettu lukuisista syistä. Ilmiö on voinut saada alkunsa puhtaasti ravinnontarpeesta, mutta myöhemmin se on saanut symbolisempia muotoja. Joissakin yhteisöissä ihmiset ovat syöneet yhteisönsä kuolleet jäsenet osana hautajaisrituaaleja, kun taas toisissa yhteisöissä on syöty vain viholliset. Tutkimusten mukaan ilmiö on monimutkainen myös sosiologisesti. Esimerkiksi Uudessa-Guineassa, jota on aina pidetty ihmissyöjien saarena, vain osa yhteisöistä harjoitti ihmissyöntiä. Itse asiassa kannibalististen heimojen ympärillä oli usein ei-kannibalistisia heimoja, jotka joko suhtautuivat tapaan neutraalisti tai pitivät sitä kauhistuttavana. Heimot saattoivat myös ottaa vaikutteita toisiltaan, niin että ei-kannibalistiset heimot muuttuivat kannibalistisiksi ja päinvastoin. Joissakin yhteisöissä myös se, ketkä saivat tai voivat syödä ihmislihaa, oli tarkoin säännösteltyä. Useimmiten nämä säännöt kumpusivat heimon sosiaalisesta rakenteesta ja maailmankuvasta, mutta toisinaan ne heijastelivat vain elämän säälimättömiä tosiasioita. Tästä kertoo riipaisevan esimerkin antropologi Pierre Clastres, joka 1900-luvun puolimaissa eli vaihtelevia aikoja atchei-intiaanien parissa Paraguayssa. Clastres tapasi siellä naisen, jonka puolitoistavuotias poika oli syöty sen jälkeen, kun tämä oli kuollut äkilliseen sairauteen. Äiti oli vastustanut lapsen syömistä, mutta lapsen isäpuoli oli vaatinut sitä. Nainen vei Clastresin paikalle, jossa lapsi oli paistettu, ja kaivoi tuhkasta pojan jäännöksiä. ”Tässä on poikani olkaluu – – tämä on hänen jalastaan – – tämä on osa hänen kalloaan – – kyyneleet valuivat lohduttomasti pitkin äidin poskia.”

Maassa mätäneminen on julma kohtalo

Kannibalismin historia on käytännössä myös hautajaistapojen historiaa. Arkeologinen aineisto miljoonan viime vuoden ajalta kertoo paljon siitä, miten kuolema muuttui ihmisille yhä keskeisemmäksi tapahtumaksi. Varhaisessa aineistossa on paljon esimerkkejä kannibalismista, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän löytyy esimerkkejä muista rituaalisista keinoista surra vainajaa. Ihmisillä oli siis vaihtoehtoja. Kannibalismi ei ollut ainoa tapa. On ajateltu, että mitä tärkeämpi asia kuolemasta tuli, sitä säädellymmäksi se muuttui, ja mitä säädellymmäksi se tuli, sitä enemmän siihen liitettiin kieltoja. Näin kannibalismi säilyi yhteisöissä, jotka kykenivät sisällyttämään sen maailmankuvaansa, kun taas toisissa yhteisöissä siitä tuli tabu. Kun ihmiset siirtyivät maanviljelyyn ja koko elämäntapa muuttui, kannibalismia koskeva tabu vahvistui ja monet yhteisöt jättivät tavan pois. Koska kannibalismi on sidoksissa yhteisön maailmankuvaan, kuvan on pitänyt muuttua, ennen kuin kannibalismi on voitu hylätä. Erään papualaisen gimi-naisen kertomus on tästä hyvä esimerkki:”Kun ihminen kuolee, se ei ole hänen loppunsa. Hän on edelleen olemassa. Jos emme syö häntä, hän tulee takaisin valkoisena miehenä. Aikaisemmin emme tienneet tätä, ja siksi söimme vainajamme. Valkoiset miehet selittivät meille, että vainajat menevät Australiaan ja palaavat sieltä valkoisina miehinä. Siksi emme enää paloittele kuolleita.”Kannattaa myös muistaa, että vaikka meidän mielestämme kannibalismi on kauhistuttavaa, kannibalistiset heimot voivat pitää meidän hautajaistapojamme säälimättöminä. Esimerkiksi Amazonian yanomamot eivät ymmärrä, miten me voimme jättää kuolleet lapsemme mätänemään kylmään, lohduttomaan maahan, kun heidän olisi niin paljon parempi olla vatsan lämpimässä.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Irokeesit surivat kaatuneitaan

Irokeesit kävivät 1700-luvulla sotaa sekä ympäröivien intiaanikansojen että valkoisten kanssa. Tuolloin heidän parissaan eläneet jesuiitat kirjoittivat lukuisia kuvauk­sia irokeesien julmista kannibalistisista tavoista. Irokeesit ottivat omien sodassa kaatuneiden sotilaidensa tilalle sotavankeja, jotka he useimmiten kiduttivat hengiltä ja joiden lihat he jakoivat heimon jäsenten kesken. Sotavankien kohtalo oli irokeesien yhteisössä erikoinen. Kun vanki tuotiin kylään, hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Hänet puettiin kauniisiin vaatteisiin ja toivotettiin tervetulleeksi, ja häntä kohdeltiin kauniisti ja hellästi: samoin kuin oli kohdeltu sodassa kuollutta oman heimon miestä, jonka paikan hän otti. Vaikka osa vangeista on voinut näin tulla yhteisön jäseniksi, monien kohtalona oli kuolla ja tulla syödyiksi. Kuolema oli hidas ja kidutus niin julmaa, että sitä on vaikea edes kuvitella. Kidutus jatkui noin vuorokauden, mutta siinä pidettiin taukoja, ettei uhri olisi kuollut liian nopeasti. Jesuii­tat panivat merkille, että koko kidutuksen ajan irokeesit suhtautuivat uhriin hellästi ja uhri puolestaan kesti kidutuksen hämmästyttävän tyynesti. Kun kuoleman aika koitti, irokeesit leikkasivat irti uhrin sydämen ja antoivat sen sotureille syötäväksi. Irokeesien käyttäytymistä saattaa selittää heidän suhtautumisensa kuolemaan. He ottivat sen erittäin vakavasti ja surivat vainajiaan perusteellisesti. Kun irokeesi lähestyi kuolemaa, hän kutsui kaikki ystävät ja sukulaiset. Järjestettiin suuri juhlaseremonia, jossa jaettiin lahjoja. Kuoleman jälkeen lahjoja jaettiin lisää, jotta ihmiset olisivat lakanneet suremasta. Vainajaa surtiin monta päivää. Hänet puettiin kauniisiin vaatteisiin, ja hänelle kerättiin arvokkaita lahjoja viimeiselle matkalle. Vainajan henki jäi hautausmaalle, kunnes irokeesit järjestivät kuoleman juhlan. Se pidettiin 8–12 vuoden välein, ja se oli yhteisön mahtavin tapahtuma. Kaikki kaivoivat viimeisimmät vainajansa ylös, pesivät heidän luunsa ja pukivat ne parhaisiin vaatteisiin. Suuressa seremoniassa jaettiin paljon lahjoja kaikille eläville, ja uudet vainajat saivat siirtyä esi-isiensä joukkoon. Samalla elävät katkaisivat siteensä vainajiin ja saattoivat luopua surustaan. Soturin kuolema oli eri asia. Sotavainajia ei haudattu kuten muita, eikä heidän luihinsa koskettu kuoleman juhlassa, sillä heidän ei uskottu voivan liittyä esi-isien joukkoon. Tilanne oli irokeeseille tuskallinen, minkä vuoksi heidän oli luotava symboliset hautajaiset ”sijaisnäyttelijää” käyttäen. Erona oli se, että tällä kerralla vainaja itse oli lahja, jonka lihat jaettiin heimon jäsenten kesken. Irokeesien harjoittamaa kidutusta voidaan ajatella eräänlaisena väkivaltaisten ja sotaisten aikojen kuolemanhallinnan riittinä. Pitkittämällä kuolemaa ihmiset osoittivat olevansa sen hallitsijoita, ja kestämällä kidutuksen uhri saavutti jumalallisen aseman, joka oli välttämätön rituaalin onnistumiseksi.

Huat kierrättävät sukulaisensa

Huat ovat melko pieni heimo Uuden-Guinean harvaan asutulla ylänköalueella. He ovat kaskiviljelijöitä, joiden ravinnosta 90 prosenttia koostuu bataatista. Huat kasvattavat porsaita, mutta niiden syöminen on varattu seremoniallisiin tilaisuuksiin. Huat ovat hautajaiskannibalisteja, eli he ovat perinteisesti syöneet kuolleet sukulaisensa. Huain kannibalismi kytkeytyy heidän maailmankuvaansa ja nun käsitteeseen. Nu on kaiken elollisen elämänvoima. Nun määrä maailmassa on vakio, ja ihminen pitää sen jatkuvasti liikkeessä syömällä toisten elollisten nuta sisäänsä ja toisaalta ”ulostamalla” omaa nutaan toisten elollisten käytettäväksi. Toisin sanoen kaikki, mikä tulee ihmisestä ulos, kuten hiki, virtsa ja uloste mutta myös työ ja sen tuotokset, sisältää nuta. Kun hua-mies syö toisen miehen viljelemää bataattia, hän syö tuon miehen nuta. Näin ajatus kannibalismista on nivoutunut huain maailmankuvaan. Koska ihmiset symbolisesti syövät toistensa nuta koko ajan, tarkat säännöt säätelevät sitä, kuka saa ottaa ruokaa vastaan keneltäkin. Etenkin miehen on varottava feminiinisiä ruokia, jotka voisivat saastuttaa hänet pahalla nulla. Miehet eivät myöskään saa ottaa ruokaa vastaan vaimoltaan, vanhimmalta pojaltaan tai vaimon sukulaisilta, sillä nämä voivat vahingoittaa häntä pahalla nulla. Nun määrä maailmassa on rajallinen, joten kuolleen nu katoaisi hänen mukanaan, jollei sitä syötäisi. Syömällä vainajansa huat pitävät elämälleen välttämättömän nun kierrossa.

Riskinä aivosairausPapualaisessa fore-heimossa esiintyi 1920-luvulta alkaen pelottava sairaus, kuru, joka aiheutti liikehallinnan menetystä, pakonomaista nauramista ja nielemisvaikeuksia ja lopulta tappoi. Kun tutkijat 1960-luvulla perehtyivät kuruun, heitä hämmästytti kaksi havaintoa. Ensinnäkin kyseessä oli täysin uudenlainen infektiotauti, joka rappeutti aivoja ja joka myöhemmin opittiin tuntemaan prionitautina (ks. Dementiakin voi olla tartuntatauti, Tiede 12/2008 tai tiede.fi/arkisto). Toiseksi tauti levisi ihmissyönnissä. Foret harjoittivat hautajaiskannibalismia, ja tappavan prionitartunnan sai syömällä infektoituneen vainajan aivokudosta. Vaikka kuru on käytännössä jo kadonnut, hämmästyttävät löydöt jatkuvat. Viime vuonna kansainvälinen tutkijaryhmä raportoi, että prionitaudeilta suojaava geenimuunnos on fore-heimolla 55 kertaa yleisempi kuin maapallon väestöllä keskimäärin. Tulosta selitettiin luonnonvalinnalla: muunnos oli yleistynyt foreilla, koska suojattomista suurin osa oli kuollut. Mielenkiintoisesti prionitaudeilta suojaava geenimuunnos on melko yleinen monissa maapallon väestöissä. Tämän on esitetty johtuvan siitä, että ihmiset ovat aina olleet kannibaaleja ja siten altistuneet prioneille. Siksi evoluutiossa on syntynyt geenimuunnoksia, jotka ovat auttaneet ihmisiä selviytymään niistä.

Fidžillä lapsetkin oppivat makuun

Fidžisaarten kannibalismia on vaikea ymmärtää nykyperspektiivistä. Freudin mukaan kulttuuri sai alkunsa insestin, kannibalismin ja murhaamisen kieltämisestä, joten fidžiläisten voi sanoa eläneen käänteisfreudilaisessa maailmassa. Elämä oli Fidžillä silkkaa sotaa, seksiä, tappamista ja kannibalismia. Monissa yhteisöissä ihmissyönti oli melko harvinaista, mutta Fidžillä ihmisuhrien määrä laskettiin mahdollisesti kymmenissätuhansissa. Pelkästään yhden kuuluisan päällikön aikana tapettiin ja syötiin yli kahdeksansataa uhria. Tälle kaikelle antoi motivaationsa fidžiläisten jumala, murhanhimoinen ihmissyöjä, joka piehtaroi uhriensa veressä. Fidži on luultavasti ainoa kulttuuri, jonka keskeisin instituutio on ollut kannibalismi. Heimopäälliköt hankkivat ihmisuhrinsa sotaretkillä, ja nämä käsiteltiin ja paistettiin rituaalisesti maanalaisissa uuneissa. Kaikkia uhreja ei kuitenkaan syöty itse, vaan osalla käytiin kauppaa liittolaisten kanssa. Päälliköt vaihtoivat ihmisuhreja vaimoihin saarelaisten kanssa ja luovuttivat toisille liittolaisille kuninkaantyttäriä ihmisuhreja vastaan. Fidžillä ihmiset virtasivat jatkuvasti tämän kolmikantasopimuksen puitteissa, ja se muodosti koko yhteisön perustan.Huomionarvoisinta tässä kaikessa oli se, miten normaalia tämä oli fidžiläisille; aivan kuin tappaminen ja kannibalismi olisivat tapahtuneet jossakin moraalisen kentän ulkopuolella. Useimmat ihmisyhteisöt käsittelivät kuolemanviettiään symbolisesti, mutta fidžiläiset piehtaroivat siinä. Lapset totutettiin pienestä pitäen rakastamaan ihmislihaa ja kiduttamaan ja tappamaan kylään tuotuja nais- ja lapsiuhreja. Miehet saavuttivat yksilöllisyytensä vasta, kun he olivat tappaneet sodassa ensimmäisen vihollisensa. Fidžiläiset uskoivat, että mies, joka ei ollut koskaan tappanut ketään, joutui tuonpuoleisessa lapioimaan sotanuijallaan ihmisen ulosteita. Kun miehet palasivat sotaretkiltään uhrien kanssa, heimo järjesti suuret juhlat, jotka päättyivät kannibalismiin ja estottomiin seksuaalisiin orgioihin. Varhaisille lähetyssaarnaajille näky on varmasti ollut kuin syntisimmässä noitasapatissa, ja erään silminnäkijän mukaan naiset eivät juhlien jälkeisenä päivänä kyenneet kävelemään. Kun lähetyssaarnaajat kyselivät fidžiläisiltä heidän tavoistaan, nämä kehuivat kilvan ja häpeilemättä ihmislihan hienostunutta makua: ”Kuin porsaanlihaa, mutta rasva on parempaa.”

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018