Ihminen nousi luomakunnan herraksi aggressiivisuudellaan ja kilpailukyvyllään.
Näin on ajateltu, mutta kenties niin ei käynytkään. Lajimme menestys saattoi perustua siihen, että esi-isät oivalsivat yhteistyön hyödyllisyyden ja muuttuivat saaliseläimestä seuraeläimeksi


ja kilpailukyvyllään.  Näin on ajateltu, mutta kenties niin ei käynytkään.
Lajimme menestys saattoi perustua siihen, että esi-isät oivalsivat
yhteistyön hyödyllisyyden ja muuttuivat saaliseläimestä seuraeläimeksi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun katselee nykymaailmaa, on helppo kuvitella, että ihminen on luonnostaan aggressiivinen, jopa väkivaltainen olento. Montako aseellista konfliktia onkaan menossa? Lähes kaksikymmentä. Mistä uutiset kertovat päivittäin? Tapoista, tuhopoltoista, murhista, terrori-iskuista, mellakoista.

Mielikuva sen kuin vahvistuu, kun miettii ihmislajin evolutiivista historiaa. Matka meihin nykyihmisiin on ollut yhtä taistelua. Lajit ja yksilöt ovat alati käyneet raakaa kilpailua elintilasta, hengenpitimistä ja lisääntymismenestyksestä.

Unohdetaan koko juttu! Tämä on vanhaa tietoa. Yhdysvaltain tiedeviikolla St. Louisissa esiteltiin toisenlainen esi-isä, joten aloitetaan alusta.

Hampaat eivät pystyneet lihaan

- Maailmantapahtumien perusteella voi tosiaan vaikuttaa uskomattomalta, mutta alun pitäen lajimme oli rauhanomainen, sanoo St. Louisin Was¬hingtonin yliopiston antropologian professori Robert Sussman, joka kuuluu esi-isiemme väkivaltaisen maineen puhdistajien kärkijoukkoon.

Sussman on paneutunut fossiiliaineistoon ja vakuuttunut siitä, etteivät varhaiset edeltäjämme olleet tappaja-apinoita, eivät edes metsästäjiä, kuten on vuosikymmenestä toiseen väitetty. - Apinaihmisilläkään ei ollut hampaita, jotka olisivat sopineet lihan syöntiin. Niiden hampaat muistuttivat aika lailla omiamme. Niillä purtiin pähkinöitä ja hedelmiä mutta ei jauhettu lihaa, Sussman selittää.

- Kun esimuotomme eivät pystyneet syömään lihaa, miksi ne olisivat metsästäneet mitään? hän kysyy. - Ja millä välineillä? Järjestelmälliseen metsästykseen sopivia aseita alettiin valmistaa käytännöllisesti katsoen äskettäin, vasta 60 000 vuotta sitten.

Jos esi-isät eivät olleet metsästäjiä, mitä he sitten olivat? Sussmanilla on selvä vastaus: - Saaliseläimiä, kuten kaikki muutkin ihmisapinat. - Esi-isiämme jahtasivat sapelihammastiikerit, villikoirat, leopardit, hyeenat, krokotiilit ja kotkat, Sussman luettelee ja muistuttaa, että muinoin eläinmaailma oli jotain aivan muuta kuin nykyään.

- Petoja oli kymmeniä kertoja enemmän, ja ne olivat valtavia, hyeenakin oli kuin karhu. Esi-ihmiset olivat niille helppoa riistaa.

Tai olivat, kunnes esi-isät keksivät, miten välttää pedon kitaan päätyminen. - He kokoontuivat ryhmiin ja aloittivat yhteistyön. Näin oli enemmän silmiä ja korvia hoksaamassa vaaraa, ja ryhmänä petoja voitiin myös harhauttaa paremmin, Sussman sanoo. - Sosiaalisuutemme, vastavuoroisuutemme, avuliaisuutemme ja monet muut piirteemme syntyivät, kun esi-isät opettelivat olemaan petoja ovelampia.

Paine siirtyi apinaihmisiin

Notre Damen yliopiston antropologian professori Agustin Fuentes on samoilla linjoilla. Hänenkin mielestään ihmisyys kehittyi pikemmin muita auttamalla kuin heitä vastaan tappelemalla. Nimenomaan tiimityö antoi ihmislajille sen ratkaisevan edun, joka selittää, miksi me olemme täällä, kun esimerkiksi serkkumme paranthropukset menehtyivät sukupuuttoon.

- Perinnäisesti paranthropusten katoamista selitetään ruokavaliolla. Nämä apinaihmiset olisivat keräilleet ruokaa hyvin valikoiden, kun pystyihmisille, ergastereille ja erectuksille, olisi maistunut kaikki, mitä käsiin saatiin. Uusin tutkimus kuitenkin osoittaa, etteivät paranthropukset olleet mitään dieettispesialisteja, joten tarvitaan jokin muu tekijä, joka ratkaisi eloonjäämiskisan esi-isiemme eduksi.

Fuentes etsii selitystä tietokoneohjelmalla, joka simuloi noin puolentoista miljoonan vuoden takaisia oloja, juuri sitä aikaa, jolloin roteva- ja vankka-apinaihminen kävivät kuolinkamppailuaan.

- Yhteistoiminta nousee tärkeimmäksi selittäväksi tekijäksi. Sitä mukaa kuin se lisääntyy, petopaine pienenee. Pedot siirtyvät saalistamaan puolustuskyvyttömämpää riistaa, apinoita ja apina¬ihmisiä, joista ei kehittynyt yhtä sosiaalisia kuin esi-ihmisistä, Fuentes sanoo.

Käsitys istuu hyvin tuoreisiin kenttähavaintoihin, jotka osoittavat, että itse asiassa sukulaisemme ovat melko huonoja seuraeläimiä. Kontaktit lajitovereihin jäävät ällistyttävän vähäisiksi. Kanssakäyminen vie päivittäisestä ajasta vain kolme-viisi prosenttia.

Esi-isämme tarvitsivat yhteispeliä myös ruoan¬etsinnässä, sillä näihin samoihin aikoihin aivot suurenivat ja energiantarve kasvoi huomattavasti. Kalanpyynnin uskotaan yleistyneen tässä vaiheessa (ks. Tiede 3/2006, s. 4), mutta metsästys ei vielä tullut kyseeseen. Työkalut pysyivät yksinkertaisina, eikä lihan kypsentämiseen tarvittavaa tulta opittu kunnolla hallitsemaan ennen kuin 800 000 vuotta sitten.

Nomadien sotaisuutta liioiteltu

Robert Sussmanilla on vahva käsitys, mistä mielikuvat konfliktien täyttämästä menneisyydestämme ovat peräisin. - Läpeensä pahan ihmisen loi juutalais-kristillinen ideologia, hän sanoo.

Kulttuuritekijöiden vaikutukseen uskoo myös Douglas Fry, Åbo Akademin kehityspsykologian dosentti. - Esihistoriaan on sovellettu omien aikojen arvoja, politiikkaa ja näkemyksiä, mikä sotkee tulkintoja.

Fry nostaa esimerkiksi kaksi antropologian klassikkoa, Carol Emberin 1978 ilmestyneen nomaditutkimuksen ja Napoleon Chagnonin 1988 julkaistun yanomamö-raportin, joihin vedotaan aina, kun tarvitaan todisteita tappamisen ja sotimisen pitkästä histo¬riasta. Kumpikaan ei läpäise kriittistä tarkastelua.

- Ember laskee sodaksi myös sukuriidat ja kostot, vaikka sota määritellään yhteisöjen väliseksi joukkoväkivallaksi, Fry valaisee. - Toiseksi aidot nomadit, joihin esi-isämme voidaan rinnastaa, kiertelevät pienissä, rauhanomaisissa ja tasa-arvoisissa ryhmissä. Näitä on Emberin kohteista vain puolet. Sotaisuutta tukevat havainnot ovat peräisin paikalleen asettuneista, hierarkkisista yhteisöistä ja ratsastajakulttuureista.
Vielä vähemmän esi-isiimme voi verrata Ama¬zonian yanomamö-intiaaneja, joilla on kylät ja viljelykset. Ontuvaa rinnastustakin pahempi virhe on tulkinta, jonka mukaan yanomamöt todistaisivat sodankäynnin syntyneen miesten lisääntymisstrategiana.

- Surmatöitä tehneillä miehillä on kyllä enemmän lapsia kuin muilla, mutta lasten määrä johtuu enemmin iästä kuin väkivallasta. Kun "soturit" ovat keskimäärin 41-vuotiaita, "siviileillä" on ikää 20-30 vuotta. Tätä Chagnon ei kuitenkaan kerro lukijoille.

Aivoissa rakenteet yhteistyölle

Näin ovat siis asiat nyt. Esi-isät eivät käyneetkään kaiken tielle osuvan kimppuun - emmekä me ole niin pahoja kuin äkkiseltään näyttää. Valtaosa meistä viettää koko elämänsä tulemalla juttuun muiden kanssa.

- Ajatelkaapa sotilaita, kehottaa Agustin Fuentes. - Heidät pitää varta vasten kouluttaa tappamaan. Tämäkin viittaa siihen, ettei väkivalta kuulunut evolutiiviseen työkalupakkiimme. Pikemmin meissä on mekanismeja, jotka tekevät meistä epätavallisen sosiaalisia ja avuliaita eläimiä, Fuentes aavistelee - ja osuu oikeaan.

- Aivokuvaukset vahvistavat, että yhteistoiminta on palkitsevaa, sanoo James Rilling, Emory-yliopiston antropologian dosentti, joka tutkii sosiaalisen käyttäytymisen neurobiologiaa.

- Yhteistoiminta aktivoi mielihyväalueiksi tiedetyt rakenteet, ja itsekkääseen käyttäytymiseen reagoimme samoilla alueilla, joilla koemme pelkoa ja muita epämiellyttäviä asioita. Pettymykset myös jäävät mieleen, sillä ne herättävät aivojen keskeisen muistirakenteen hippokampuksen, Rilling esittelee tuloksiaan.

Hän vertaa yhteistyökykyämme vaistoihimme. Niiden lailla se on syntymälahja - ja ikivanhaa evolutiivista perua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla