Afrikalla ei pitänyt olla kirjoitettua historiaa. Nyt arvioidaan, että pikkuisissa keitaissa on säilynyt satojatuhansia keskiaikaisia käsikirjoituksia, jotka pursuavat tietoa kuin parhaat mitä missä milloin -teokset. Monet kirjat ovat kuitenkin hajoamassa käsiin, joten mittaamattoman arvokkaiden lähteiden pelastamisella on kiire.


keitaissa on säilynyt satojatuhansia keskiaikaisia käsikirjoituksia, jotka
pursuavat tietoa kuin parhaat mitä missä milloin -teokset. Monet kirjat ovat
kuitenkin hajoamassa käsiin, joten mittaamattoman arvokkaiden lähteiden
pelastamisella on kiire.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Komeron ovi oli hiukan taipunutta hataraa vaneria. Sitä piti suljettuna pieni munalukko. Historioitsija Ismail Diadié Haidara väänsi sen tottuneesti auki. Sitten hän kumartui nurkassa olevan painavan arkun ylle ja avasi senkin.

Sitä näkyä en unohda koskaan. Jokainen meistä toivoo edes kerran elämässään osuvansa kätketylle aarteelle. Se oli nyt edessäni. Pienen savitiilitalon lattialla lepäsi Afrikan vanhin yhtenäinen islamilaisten käsikirjoitusten kokoelma. Ikivanhoja teoksia kasapäin.

Haidara nosti kirjoja ja kirjakääröjä työhuoneensa pöydälle yhden toisensa jälkeen. Pinon kohotessa varmistui käsitys tarunhohtoisesta Timbuktusta.


Kaupunki oli tieteen keskus

Saharan etelälaidalla Malin tasavallassa sijaitseva Timbuktu oli keskiajalla Afrikan tieteen kehto. Noin 100 000 asukkaan yliopistokaupungissa toimi 1300-1500-luvulla toistakymmentä yliopistoa ja uskonnollista korkeakoulua. Kaupunki kuhisi oman aikansa nobelisteja: matemaatikoita, tähtitieteilijöitä, alkemisteja, lääkäreitä ja historioitsijoita, jotka kirjasivat muistiin Länsi-Afrikan suurten kuningaskuntien Ghanan, Malin ja Songhain tapahtumia.

Timbuktun kukoistus perustui karavaanikauppaan ja islamin laajenemiseen. Kaupunki sijaitsi oivasti Saharaa halkovien karavaaniteiden solmukohdassa. Sen kautta kulki reitti Välimereltä mahtavalle Nigerjoelle. Sieltä vei tie Kairoon ja edelleen islamin sydänmaille Mekkaan. Karavaaneissa kulkivat pohjoiseen ja itään Länsi-Afrikan vauraudet: kulta, norsunluu ja orjat. Paluukyydissä saapui kankaita, mausteita, suolaa, pyhiinvaeltajia, islamin lähettiläitä, oppineita - ja kirjoja.

Kirjoista ja käsikirjoituksista tuli Timbuktun henki ja elämä. Niitä ostettiin ja vaihdettiin. Niitä jäljennettiin ja kirjoitettiin. Niitä varjeltiin, niillä ylpeiltiin, ja niistä oltiin mustasukkaisia.

Timbuktulaiset käyttivät kirjoihin huomattavan osan vauraudesta, jota karavaanikaupasta kertyi. Suurin intohimo oli rakentaa oma yksityiskirjasto. "Kirjastossani on 1 600 nidettä ja käsikirjoitusta. Se on tämän kaupungin kokoelmista vaatimattomimpia", totesi tunnettu oppinut Ahmadou Baba 1500-luvun lopulla.


Esi-isä saapui sotaa pakoon

- Timbuktun maine johdatti tänne myös meidän sukumme, Haidara kertoi näyttäen käsikirjoitusta, jonka reunaan omistaja oli ammoin kirjoittanut viestinsä.

- Siinä lukee, että esi-isäni Ali ibn Ziyad al-Quti osti käsikirjoituksen Tuwatin keitaassa vuonna 1467 ollessaan pakomatkalla bilad al-sudaniin, mustien maahan, missä hän toivoi Jumalan armossaan suovan hänelle rauhaa ja suojaa.

Al-Quti oli kirjastonhoitaja, joka toimi maurien 700-luvulla Espanjaan perustamassa islamilaisessa al-Andalusissa. Kun kristittyjen takaisinvaltaajien, reconquistan, sotajoukot lähestyivät maurien viimeistä sillanpääasemaa Granadan kuningaskuntaa, hän pakeni kirja-arkkuineen - minne muualle kuin Timbuktuun.

Nyt hänen jälkeläisensä availi minulle samoja arkkuja leppoisan teetuokion jälkeen. Tunne oli epätodellinen.

- Quti tarkoittaa goottia arabiaksi. Perimätiedon mukaan sukumme oli Espanjan pohjoisosien visigootteja, jotka arabialaistuivat. Olemme siis alkujaan lähes skandinaaveja, Haidara hymyili.

Timbuktussa goottilais-arabialaiset juuret sekoittuivat afrikkalaisiin. Ali ibn Ziyad meni naimisiin Songhain suuren hallitsijan Askia Muhammedin sisaren Khadijan kanssa. Heidän jälkeläisiään oli Mahmud Kati, 1500-luvun kuuluisa kronikoitsija, jonka ansiosta Songhain valtakunnan historia tunnetaan kattavasti.

- Sukulaiseni pitivät hyvää huolta esi-isämme perinnöstä ja täydensivät sitä. Nyt siihen kuuluu lähes 3 000 nidettä, Haidara päätti selontekonsa.

Sanoin hänelle, että hän on mittaamattoman aarteen vartija.

- Se minua pelottaakin, Haidara myönsi.

- Kirjat ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle, mutta nyt ne menevät koko ajan huonompaan kuntoon, hän jatkoi ja näytti nahkakantista nidettä, jonka sivuihin toukat ja termiitit olivat nakertaneet suuria koloja.

- Itse Askia Muhammed antoi sen al-Qutille. Se pitäisi mikrofilmata ja tallentaa elektronisesti mahdollisimman nopeasti ja sitten restauroida. Suurin osa kokoelmasta on samassa tilassa, mutta meillä ei ole varaa kunnostukseen.


Eurooppalaiset etsivät kultaa

Haidaran kokoelma, Fondo Kati, ei ole suinkaan ainoa, joka pitäisi pelastaa. Yksin Timbuktussa on kymmeniä yksityiskirjastoja, keitaiden pikkukylissä vielä useampia. Uusimmat tutkimukset antavat olettaa, että Timbuktussa ja sen ympäristössä on voinut säilyä peräti 300 000 vanhaa käsikirjoitusta. Suuri osa niistä odottaa vielä löytämistään ja melkein kaikki tutkimistaan.

Miksi käsikirjoitukset nousevat esiin vasta 2000-luvulla?

- Ehkä siksi, ettei lännessä tajuttu niiden arvoa tai edes osattu etsiä niitä, vastasi Haidara, joka itse on kirjoittanut useita Länsi-Afrikan ja al-Andalusin historiaa käsitteleviä teoksia.

Timbuktun kulta-aika päättyi, kun tuliasein varustettu Marokon armeija kukisti Songhain vuonna 1591. Vähitellen kaupunki menetti merkityksensä ja vajosi hiekkaan.

Myytti Saharan kullalla silatusta aarrekaupungista eli silti sitkeästi Euroopassa. Kun ensimmäiset 1800-luvun puolivälissä Timbuktuun päässeet tutkimusmatkailijat kertoivat, että kaupunki oli vain hiekan valtaama rapistuneiden savitalojen rykelmä, pettymys oli raju. Todellisten aarteiden, kirjojen, merkitys jäi piiloon.
Timbuktulaiset itse eivät kuitenkaan koskaan luopuneet kirjoistaan ja kunnioituksestaan niitä kohtaan.


Marginaalitkin täynnä tietoa

Olin ensimmäisiä, joille Haidara aarteensa paljasti. Edellisvuonna hän oli esitellyt ne tunnetuimmalle Afrikan keskiaikaisten käsikirjoitusten tutkijalle, Illinoisin Northwestern-yliopiston histo¬rian ja uskonnon professorille John Hunwickille.

Brittisyntyinen Hunwick on tutkinut vanhoja käsikirjoituksia vuodesta 1964. Kun hän pääsi Haidaran arkun ääreen, hän oli lentää selälleen sisällön nähdessään.

Hunwickin mukaan varsinkin Timbuktussa luodut kirjoitukset ovat oman aikansa mitä missä milloin -kronikoita. Satoja sivuja käsittävät teokset sisältävät lääketiedettä, historiaa, kielioppia, matematiikkaa ja tähtitiedettä, runoja, uskonkappaleita ja niiden laintulkintoja, politiikkaa, arkielämän ohjeita ja katsauksia päivänpolttaviin aiheisiin.

Useat kirjoitukset kertovat paljon enemmän kuin nimi lupaa. Koska paperia ei koskaan ollut riittävästi, kirjojen omistajat ovat raapustaneet reunamarginaalit täyteen omia mietteitään ja kuvauksiaan arjen tavoista ja tapahtumista. Niihin on kirjattu yhtä hyvin poikkeuksellisen komea tähtisade joulukuussa 1505 kuin saman ajankohdan käypä myötäjäishinta: unssi kultaa ja 20 vuohta.





Afrikalla rikas historia


Länsi-Afrikassa kukoisti keskiajan kuluessa kolme vaurasta islamin uskon omaksunutta kuningaskuntaa: Ghana, Mali ja Songhai. Näihin asti tietomme niistä ovat perustuneet lähinnä arabimatkailijoiden kertomuksiin, suulliseen perinteeseen ja arkeologisiin löytöihin. Nyt Saharan kirjakokoelmat tarkentavat paljolti myytteinä pidettyjä tarinoita historiankirjoitukseksi.
Myös eteläisestä Afrikasta löytyy rikas keskiaikainen valtio: Monomotapa. Sen afrikkalaisuutta on epäilty eniten, sillä valtion olemassaolosta kertoo valtava linnoitus, jota eurooppalaisten siirtomaaisäntien oli mahdoton uskoa alkuasukkaiden, šonien, tekemäksi.


Tekstit muuttavat historiaa

Kirjoitukset haastavat länsimaisen näkökulman, joka on hallinnut Afrikan historiaa: ennen siirtomaavaltaa ja valkoista miestä Afrikassa ei ollut uskottavia kirjallisia lähteitä eikä siksi juuri dokumentoitavaa historiaakaan.

"Ehkä tulevaisuudessa löytyy jonkin verran Afrikan historiaa opetettavaksi asti, mutta nykyään sitä ei ole. On vain eurooppalaisten historia Afrikassa. Loppu on pimeää." Näin tilanteen määritteli tunnettu brittihistorioitsija, Oxfordin yliopiston professori Hugh Trevor-Roper vuonna 1963. Hän ei myöhemminkään tarkistanut ylemmyydentuntoisia käsityksiään.

Hunwickin ansiosta ääni kellossa on muuttunut. Useimmat tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Länsi-Afrikassa luotiin monipuolista kirjallista sivistystä vuosisatoja luultua aikaisemmin - eikä yksinomaan arabiaksi vaan myös paikallisilla kielillä. Vaikka Timbuktun kirja-aarteiden tutkiminen on vasta alussa, on selvää, että arabiankielisten tekstien lisäksi niistä löytyy paljon afrikkalaisten omilla kielillä kirjoitettuja niin sanottuja ajami-käsikirjoituksia.

"Kokoelmat muuttavat vallankumouksellisella tavalla käsityksiä Songhain ja Timbuktun sosiaa¬lisesta ja poliittisesta historiasta 1500-luvulla", toteaa arvovaltainen tiedeseura Saharan Studies Association lausunnossaan.


Kilpajuoksua aikaa vastaan

Tapaamisemme jälkeen Haidaran kirja-aarteen tulevaisuus on kirkastunut huomattavasti. Espanjan tuella Haidara on saanut Fondo Katille uudet tilat, ja Northwestern-yliopistossa on aloittanut instituutti, joka kuuden vuoden ajan tutkii kokoelman sisältöä Fordin säätiön lahjoittamin varoin. Myös Etelä-Afrikka on ryhtynyt rahoittajaksi Kapkaupungin yliopiston kautta.

Kilpajuoksu aikaa vastaan on siis alkanut - mutta onnistuuko pelastaminen? Ehditäänkö ainutlaatuinen aineisto tallentaa ja kunnostaa, ennen kuin se turmeltuu tai joutuu vääriin käsiin?

- Kirjoja tuhoutuu jatkuvasti kotioloissa kulumisen, tulipalojen ja muiden vahinkojen takia. Toisen suuren uhkan muodostavat rahakkaat saalistajat, sanoo Sidi Mohamed Ould Youbba. Hän toimii varajohtajana Unescon avustamassa Ahmadou Baba -keskuksessa, joka omistaa Timbuktun suurimman, noin 20 000 käsikirjoitusta sisältävän kokoelman.

- Meille tarjotaan jatkuvasti käsikirjoituksia, mutta hintapyynnöt ovat nousseet rajusti. Keskuksella ei ole varaa ostaa niitä, vaikka tunnemmekin niiden arvon. Teoksia päätyy suurten rahojen kanssa liikkuville salakauppiaille ja heidän kauttaan ulkomaisille keräilijöille. Jokainen kauppa on korvaamaton menetys, Youbba harmittelee.

Rahapulan lisäksi tutkimusta vaikeuttaa ihmisten epäluuloisuus. Moni yksityiskirjaston omistaja ei halua lainata satojen vuosien ikäisiä teoksia edes dokumentoinnin ajaksi, laajemmasta luovutuksesta puhumattakaan. Tämän ongelman syyn Ismail Haidara tiivisti hyvin esitellessään omaa kokoelmaansa:

- Kun päätin avata arkut tutkijoille, vastuuni suvulle kasvoi entisestään. Kuinka voin taata, että perheemme omistusoikeus kirjoihimme säilyy, kun ulkopuoliset rahoittavat niiden tutkimista ja kunnostusta?



Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja.



Toinen aarreaitta Chinguettissa


aarre piilottelee Mauritanian Chinguettissa.



Harva eurooppalainen on koskaan kuullut Chinguettista. Se on islamin seitsemänneksi pyhin kaupunki mutta jopa Timbuktuun verrattuna syrjäkolkka. Matkaa Mauritanian pääkaupungista Nouakchottista kertyy 500 kilometriä, ja suuri osa taipaleesta kulkee halki hankalien kivi- ja soratasankojen.

Chinguetti oli 1300-1500-luvulla Pohjois-Afrikasta Mekkaan matkaavien kerääntymispiste. Sekin oli vireä yliopistokaupunki, jossa arvostettiin kirjoja ja kirjoittamista.

Arvostuksesta kertoo tarina pyhiinvaeltajasta, joka palasi kotiin ilman suurinta ylpeydenaihettaan, täysiveristä arabianorittansa. Kun kotiväki ihmetteli asiaa, hän näytti matkalla hankkimaansa ainutlaatuista käsikirjoitusta ja selitti: "Oriini muuttui kirjaksi." Enempiä selityksiä ei tarvittu.


Lähteitä 900-luvulta alkaen

Loistoaikoina Chinguettissa asui ainakin 40 000 ihmistä. Nyt väkeä on vain muutamia tuhansia, kujat ovat lähes autiot, ja monet rakennukset ovat luhistuneet hiekkaan.

1200-luvulla rakennetun Perjantaimoskeijan lähellä seisova talo on kaupungin hyväkuntoisia. Sen omistaa Mohamed Ould al-Habot. Kyyristelen matalasta portista sisäpihalle. Olen menossa katsomaan al-Habotin kirjastoa, joka on Chinguettin hienoin. Se sisältää 2 000 käsikirjoitusta.

Al-Habot hakee takahuoneesta kokoel¬mansa helmen, vuodelta 1088 peräisin olevan sananlaskukokoelman.

- Chinguettin kirja-aarteet ulottuvat 900-luvulle asti, kauemmaksi kuin Timbuktun. Täällä on myös säilynyt muualta kadonnut andalusialainen kirjoitustyyli, al-Habot kertoo.

Chinguettin kirjastoissa tiedetään olevan yli 10 000 käsikirjoitusta. Kuinka paljon niitä on koko Mauritaniassa, on vielä selvittämättä. Jos Maurita¬nian tieteellisen tutkimusinstituutin IRMS:n arvio osuu oikeaan, keitaissa on yli 600 yksityistä kirjastoa ja niissä noin 40 000 käsikirjoitusta.

Täälläkin pelastamisella on kiire, sillä lähes kaikki teokset alkavat olla huonossa kunnossa. - Huono kunto ei tarkoita, että käsikirjoituksia olisi säilytetty huonosti. Niitä vain on käytetty ahkerasti. Ne ovat olleet autiomaan kylissä ja telttaleireissä korvaamattomia oppivälineitä, al-Habot muistuttaa.