Depressioon on tehokas, turvallinen ja halpa hoito, jota käytetään vain vähän.

Teksti: Marko Hamilo

Mielialalääkkeitä, psykoterapiaa vai molempia? Masennuksen hoitovaihtoehdoista on vaikea keskustella ilman ideologisia vivahteita. Monet mieltävät psykoterapian kokonaisvaltaisemmaksi ja inhimillisemmäksi kuin mielialalääkkeet, joihin kytkeytyy isojen lääkeyhtiöiden kaupallisia intressejä.

Sekä psykoterapian että lääkehoidon vaikutuksesta masennukseen on tutkimusnäyttöä. Usein hyödyllisintä olisi yhdistää lääkehoito johonkin psykoterapiamuotoon, mutta käytännössä hoito alkaa usein pelkillä lääkkeillä. Koulutetun psykoterapeutin työaika maksaa, ja varsinkin pitkät psykoterapiat tulevat kalliiksi sekä julkiselle terveydenhuollolle että asiakkaalle itselleen.

On kuitenkin olemassa hoitomuoto, joka on sekä psykoterapiaa että mielialalääkkeitä tehokkaampi ja suhteellisen edullinen. Sillä ei myöskään ole merkittäviä haittavaikutuksia. Kyse on sähköhoidosta eli sähkövirran johtamisesta potilaan aivoihin.

Vaikuttaa nopeasti

"Sähköhoito on vaikutukseltaan nopeampi ja tehokkaampi kuin lääkehoito tai psykoterapia", kirjoittavat Kellokosken sairaalan psykiatrit Jukka Ritschkoff ja Risto Vataja Duodecim-lehdessä. Potilaalle annetaan kevyessä anestesiassa 6–20 hoitokerran sarja 2–7 viikon kuluessa. "Hoito on erittäin turvallista ja soveltuu myös monisairaille ja ikääntyville", Ritschkoff ja Vataja kirjoittavat.

Hyvinkään sairaanhoitoalueella on noin 180 000 asukasta, ja siellä annetaan erityisen runsaasti sähköhoitoa. – Olemme varmaan siinä suhteessa yksi aktiivisimmasta yksiköistä Suomessa, Vataja kertoo.

– Silti vuonna 2010 meillä oli sähköhoitokertoja vain 649, kun taas muita poliklinikkakäyntejä eri mielialahäiriöiden vuoksi oli 12 700. Eli kyseessä on edelleen vähän käytetty mutta tarkasti harkittu hoitomuoto.

Sähköhoito sitoo työvoimaa psykoterapiaa enemmän. Tarvitaan toimenpiteen suorittava lääkäri tai sairaanhoitaja sekä sähköhoidosta vastaava lääkäri, joka suunnittelee hoidon mutta jonka ei tarvitse olla jatkuvasti paikalla. Lisäksi anestesiasta vastaavat nukutuslääkäri ja heräämöä valvova hoitaja.

Kustannustehokkaaksi sähköhoidon tekee nopeus. – Psykoterapiakäyntiin kuluvassa ajassa voidaan hoitaa noin kolme potilasta, ja hoitojaksot ovat oleellisesti lyhyempiä kuin terapiajaksot. Vain 6–9 istuntoa riittää, ja teho on selvästi parempi silloin, kun hoidetaan kaikkein vaikeimpia depressioita, Vataja sanoo.

Estää kroonistumista

Vatajan mukaan sähköhoitoa pitäisi käyttää nykyistä enemmän, jotta kroonistuneet masennukset vähenisivät. – Varsinkin avohoidossa on potilaita, joille kokeillaan useita eri hoitomuotoja, eri terapioita ja useita lääkkeitä, ennen kuin päädytään sähköön.

Sähköä pitäisi Vatajan mukaan käyttää jopa ensimmäisenä hoitomuotona kaikkein suurimman riskin tapauksissa: suuressa itsemurhavaarassa olevilla sairaalapotilailla tai vaikeasti psykoottisilla masennuspotilailla.

– Jos tilanne ei ole niin paha, on mielestäni kuitenkin perusteltua kokeilla ensin lääkehoitoa ja hoitoon pääsyn vaikutusta masennukseen, kun sähköhoito ei kuitenkaan yksinään riitä. Lääkehoito, psykoterapia tai ne molemmat pitää potilaiden hoitoon joka tapauksessa liittää.

Ennen huonossa maineessa

Sähköhoidolla on historiallisesti huono maine. Sähkösokki aiheuttaa epileptisiä kouristuksia, joiden hoitavaa vaikutusmekanismia ei tunneta. Jo 1930-luvulta käytettyä menetelmää kritisoitiin varsinkin 1960-luvulla, jolloin se leimattiin vanhentuneeksi tekniikaksi. Esimerkiksi elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) mielisairaalan hoitaja käyttää sähkösokkia potilaiden rankaisemiseen.

Ritschkoff ja Vataja eivät pidä uskottavana, että potilaiden tai omaisten pelot ja ennakkoasenteet nykyään estäisivät sähköhoidon. "Käytännössä harva muistelee elokuvaa Yksi lensi yli käenpesän. Yleensä potilaat ovat tyytyväisiä, kun sähköhoidon hyödyistä ja haitoista kerrotaan asiallisesti. Nykysuomalainen tuntuu uskovan enemmän tutkimustietoa kuin torilla kuulemaansa", he kirjoittavat Duodecimissa.

Suurempana syynä sähköhoidon vähäiseen käyttöön Ritschkoff ja Vataja pitävät sen huonoa saatavuutta. Suurin osa kroonistuvista masennuspotilaista on avohoidossa. "Sähköhoitoa on annettu vain sairaalassa, ja siihen lähettämisen kynnys on korkea varsinkin silloin, kun masennus ei ole niin vaikea, että se muuten edellyttäisi sairaalahoitoa."

Moderni hoito turvallista

Sähkösokkien sivuvaikutuksista liikkuu jyrkkiä väitteitä. Esimerkiksi Wikipedia väittää sähköhoidon erään tutkimuksen mukaan aiheuttavan "lähes poikkeuksetta vakavia ja pysyviä vaurioita hoitoa saaneiden muistiin ja muihin älyllisiin toimintoihin".

Kognitiiviset sivuvaikutukset liittyvät vanhentuneisiin sähköhoitotekniikoihin. Suurin osa älyllisistä toiminnoista on kuitenkin kohentunut selvästi sähköhoidon jälkeen; masennushan on sinänsä kognitiota laajasti vaurioittava sairaus.

Vataja kertoo kohdanneensa yksittäisiä potilaita, joilla on ollut jossakin määrin haitallisia muistiaukkoja aikaisemmista elämän tapahtumista vielä vuosia hoidon jälkeen.

– Ne ovat harvinaisia, enkä ole havainnut niitä potilailla, joille on annettu modernia, niin sanottua unilateraalista eli vain toiselle puolelle päätä kohdistettua sähköhoitoa. Useimmiten potilaat kokevat muistinsa ja ajattelukykynsä paranevan.

Marko Hamilo on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2011

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018