Harrastajien verkot syöksevät lohikaloja sukupuuton partaalle.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Harrastajien verkot syöksevät lohikaloja sukupuuton partaalle.

Teksti: Johanna Junttila

Jos joku ampuisi saimaannorpan ja myisi sitä kauppahallissa, tempusta nousisi hirveä haloo. Syystä, sillä eläin on äärimmäisen uhanalainen ja rauhoitettu. Mutta kun samasta järvestä nostaa niin ikään äärimmäisen uhanalaisen Saimaan nieriän ja lyö sen kalatiskiin, saa sakkojen sijaan kelpo kilohinnan. Kalat kun eivät ole täysin rauhoitettuja edes sukupuuton partaalla.

– Kaloja ei mielletä suojeltaviksi samalla tavalla kuin muita äärimmäisen uhanalaisia lajeja, toteaa Hannu Lehtonen, joka on Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori ja Suomen vapaa-ajankalastajien keskusjärjestön entinen puheenjohtaja.

Viime keväänä kalastuksenharrasta­jien, luonnonsuojelijoiden ja kalantutkijoiden huoli uhanalaisista kaloista sai laajalti mediahuomiota. He vaativat tiukempia rajoituksia uhanalaisten kalojen pyyntiin. Merialueilla kantoja verottavat ammattikalastajat, mutta sisävesillä heitä on vähän. Siksi esimerkiksi Saimaan nieriä kohtalo riippuu pääasiassa siitä, miten harrastajat milläkin alueella saavat kalastaa ja miten he rajoituksia noudattavat.

Lämpö kiusaa kylmän kalaa

Saimaan nieriän ja sen kohtalotoverien ongelmat eivät kuitenkaan alkuaan ole kalastajista lähtöisin. Lähes kaikkien nyt uhanalaisten kalojen alamäki alkoi jokien patoamisesta viime vuosisadalla, ja osaa eväkkäistä vaivaavat myös vedenlaadun heikkeneminen ja ilmaston lämpeneminen. Viimeksi mainittu on koitumassa juuri Saimaan nieriäkannan kohtaloksi.

Lohikaloihin kuuluva nieriä oli ensimmäisiä kaloja, jotka asuttivat maamme järvet ja joet viime jääkauden jälkeen. Se viihtyy kylmässä, syvässä vedessä. Suomen eteläisin alkuperäinen nieriäkanta heiluttelee eviään Etelä-Karjalassa Kuolimojärven syvänteissä.

Saimaan nieriän luonnonkantaan kuuluu arviolta alle 50 lisääntyvää yksilöä. Se on vähemmän kuin mitä saimaannorpille syntyi kuutteja viime talvena. Kannan häviäminen tuskin tuhoaisi koko ekosysteemiä, sillä nieriöitä on jo nyt vähän ja vaikutus ulottuisi lähinnä niiden saaliskaloihin. Kuolimon nieriöiden mukana häviäisi kuitenkin geenilinja, joka on säilynyt erillisenä tuhansia vuosia. Saimaan nieriän on dna-tutkimuksissa todettu edustavan siperialaista kehityslinjaa ja selvästi eroa­van atlanttiseen kehityslinjaan kuuluvista Suomen muista nieriäkannoista.

– Kalakantoja suojellaan itseisarvona ja ihmisen iloksi, Lehtonen sanoo.

 Nieriät kuolevat teineinä

Nieriäkannan suojelua ei voi pitää onnistuneena, sillä nykyisten kalastussäädösten ansiosta nieriät ehditään kalastaa pois jo ennen ensimmäistä kutuaan.

– Vuoksen vesistön nieriän, järvilohen ja järvitaimenen alamitta on 40 senttiä, Lehtonen kertoo.

– Sääntö on tehty mutu-tuntumalla, sillä ne kutevat vasta yli 60-senttisinä. Mittoja on pyrkimys nostaa; sen vastustusta on vaikea ymmärtää.

Alamitat ovat toimiva rajoituskeino viehekalastuksessa, jossa liian pienet kalat pystyy yleensä vapauttamaan. Verkkokalastuksessa kalojen kokoa säädetään silmäkoon avulla. Valitettavasti verkostuksessa kalastaja näkee saaliinsa usein vasta, kun se on jo kuollut. Tämän takia siian tai ahvenen toivossa lasketut verkot tappavat myös alamittaista nieriää. Vaikka Saimaan kalastajille nieriät ovat vain sivusaalista, niistä valtaosan kohtaloksi koituu pyydystyminen alamittaisena.

Kalastusalueet saavat halutessaan määrätä vesilleen tiukemmatkin alamitat ja solmuvälit kuin mitä kalastuslaki ja -asetukset määräävät. Tämän takia mitat voivat vaihdella jopa saman vesistön alueella. Koska nieriä ja moni muu uhanalainen kalamme on liikkuvaa sorttia, se saattaa päästä uistelijan koukusta yhtäällä mutta päätyä päivällispöytään toisaalla. Tämä syö suojelun tehokkuutta.

Istukkaat tekohengittävät

Kestävämpiä keinoja odotellessa uhanalaisia kalakantoja pidetään yllä istutuksin. Ne ovat kuitenkin vain ensiapua, sillä istukkaat eivät välttämättä pysty lisääntymään luonnossa. Vaelluskalat pitäisi istuttaa sellaiseen jokeen, johon ne pääsevät myös kutemaan. Takavuosina lohikaloja istutettiin padottujen jokien suualueille, jolloin ne eivät aikuisina päässeet nousemaan kotijokeensa kudulle. Istukkaat kasvattivat siis kantaa vain oman ikänsä ajan.

Vastuullinen kalastaja ei huoli uhanalaista luonnonkalaa täysimittaisenakaan, vaan vapauttaa sen jatkamaan sukua. Käytännössä periaatteen noudattaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä kalalla ei ole mukanaan passia, joka kertoisi sen syntyperän.

Pulmaa on yritetty ratkaista leikkaamalla istukkailta rasvaevä, jotta ne voi erottaa luonnossa syntyneistä lajitovereistaan. Käytännön yleistymistä hidastaa sen kalleus, sillä jokainen rasvaevä leikataan käsityönä.

Lehtosen mielestä istutuksia ei kannata edes jatkaa: – Lohi-istutuksiin käytetyt varat olisi viisaampaa käyttää kalateihin ja lisääntymisalueiden kunnostuksiin kuin tappiollisiin istutuksiin.

Suomen uhattujen kalojen kohtalo voi kuulostaa sinetöidyltä, mutta Lehtonen ei ole heittänyt toivoaan.

– Tornionjoen lohi oli sukupuuton partaalla. Kun kalastukselle vuonna 1996 asetettiin tiukat aikarajat, kanta palautui parissa vuodessa.

Aurinko paistaa välillä Kuolimonkin syvänteisiin. Ensi vuonna voimaan astuu uusi kalastuslaki, jonka on tarkoitus tehostaa kalansuojelua siirtämällä päätäntävaltaa pois kalastusalueilta. Kesäkuussa lausunnoilla kiertää Maa- ja metsätalousministeriön esitys kalastusasetuksen muutokseksi, joka asettaisi Saimaan nieriän kokonaan pyyntikieltoon ja nostaisi alamittoja uhatuimmilla lajeilla. Asetus muuttuu aikaisintaan juhannuksen jälkeen.c

Johanna Junttila onTiede-lehden toimittaja.

Suomen uhanalaiset kalat Vuoden 2010 arvioinnin mukaan

Äärimmäisen uhanalaisetjärvilohitaimen, merivaelteisetnieriä, Saimaaharjus, meri

Erittäin uhanalaisetankeriasvaellussiikataimen, sisävedet napapiiristä etelään

 Lähde: RKTL

Saimaan nieriä elää Vuoksen vesistössäKuolimon nieriäkanta on alkuperäinen. Istutuksin tuettuna  nieriä elää lisäksi Saimaassa. Vesistön muiden järvien nieriäkanta on täysin istutusten varassa.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018