Harrastajien verkot syöksevät lohikaloja sukupuuton partaalle.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Harrastajien verkot syöksevät lohikaloja sukupuuton partaalle.

Teksti: Johanna Junttila

Jos joku ampuisi saimaannorpan ja myisi sitä kauppahallissa, tempusta nousisi hirveä haloo. Syystä, sillä eläin on äärimmäisen uhanalainen ja rauhoitettu. Mutta kun samasta järvestä nostaa niin ikään äärimmäisen uhanalaisen Saimaan nieriän ja lyö sen kalatiskiin, saa sakkojen sijaan kelpo kilohinnan. Kalat kun eivät ole täysin rauhoitettuja edes sukupuuton partaalla.

– Kaloja ei mielletä suojeltaviksi samalla tavalla kuin muita äärimmäisen uhanalaisia lajeja, toteaa Hannu Lehtonen, joka on Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori ja Suomen vapaa-ajankalastajien keskusjärjestön entinen puheenjohtaja.

Viime keväänä kalastuksenharrasta­jien, luonnonsuojelijoiden ja kalantutkijoiden huoli uhanalaisista kaloista sai laajalti mediahuomiota. He vaativat tiukempia rajoituksia uhanalaisten kalojen pyyntiin. Merialueilla kantoja verottavat ammattikalastajat, mutta sisävesillä heitä on vähän. Siksi esimerkiksi Saimaan nieriä kohtalo riippuu pääasiassa siitä, miten harrastajat milläkin alueella saavat kalastaa ja miten he rajoituksia noudattavat.

Lämpö kiusaa kylmän kalaa

Saimaan nieriän ja sen kohtalotoverien ongelmat eivät kuitenkaan alkuaan ole kalastajista lähtöisin. Lähes kaikkien nyt uhanalaisten kalojen alamäki alkoi jokien patoamisesta viime vuosisadalla, ja osaa eväkkäistä vaivaavat myös vedenlaadun heikkeneminen ja ilmaston lämpeneminen. Viimeksi mainittu on koitumassa juuri Saimaan nieriäkannan kohtaloksi.

Lohikaloihin kuuluva nieriä oli ensimmäisiä kaloja, jotka asuttivat maamme järvet ja joet viime jääkauden jälkeen. Se viihtyy kylmässä, syvässä vedessä. Suomen eteläisin alkuperäinen nieriäkanta heiluttelee eviään Etelä-Karjalassa Kuolimojärven syvänteissä.

Saimaan nieriän luonnonkantaan kuuluu arviolta alle 50 lisääntyvää yksilöä. Se on vähemmän kuin mitä saimaannorpille syntyi kuutteja viime talvena. Kannan häviäminen tuskin tuhoaisi koko ekosysteemiä, sillä nieriöitä on jo nyt vähän ja vaikutus ulottuisi lähinnä niiden saaliskaloihin. Kuolimon nieriöiden mukana häviäisi kuitenkin geenilinja, joka on säilynyt erillisenä tuhansia vuosia. Saimaan nieriän on dna-tutkimuksissa todettu edustavan siperialaista kehityslinjaa ja selvästi eroa­van atlanttiseen kehityslinjaan kuuluvista Suomen muista nieriäkannoista.

– Kalakantoja suojellaan itseisarvona ja ihmisen iloksi, Lehtonen sanoo.

 Nieriät kuolevat teineinä

Nieriäkannan suojelua ei voi pitää onnistuneena, sillä nykyisten kalastussäädösten ansiosta nieriät ehditään kalastaa pois jo ennen ensimmäistä kutuaan.

– Vuoksen vesistön nieriän, järvilohen ja järvitaimenen alamitta on 40 senttiä, Lehtonen kertoo.

– Sääntö on tehty mutu-tuntumalla, sillä ne kutevat vasta yli 60-senttisinä. Mittoja on pyrkimys nostaa; sen vastustusta on vaikea ymmärtää.

Alamitat ovat toimiva rajoituskeino viehekalastuksessa, jossa liian pienet kalat pystyy yleensä vapauttamaan. Verkkokalastuksessa kalojen kokoa säädetään silmäkoon avulla. Valitettavasti verkostuksessa kalastaja näkee saaliinsa usein vasta, kun se on jo kuollut. Tämän takia siian tai ahvenen toivossa lasketut verkot tappavat myös alamittaista nieriää. Vaikka Saimaan kalastajille nieriät ovat vain sivusaalista, niistä valtaosan kohtaloksi koituu pyydystyminen alamittaisena.

Kalastusalueet saavat halutessaan määrätä vesilleen tiukemmatkin alamitat ja solmuvälit kuin mitä kalastuslaki ja -asetukset määräävät. Tämän takia mitat voivat vaihdella jopa saman vesistön alueella. Koska nieriä ja moni muu uhanalainen kalamme on liikkuvaa sorttia, se saattaa päästä uistelijan koukusta yhtäällä mutta päätyä päivällispöytään toisaalla. Tämä syö suojelun tehokkuutta.

Istukkaat tekohengittävät

Kestävämpiä keinoja odotellessa uhanalaisia kalakantoja pidetään yllä istutuksin. Ne ovat kuitenkin vain ensiapua, sillä istukkaat eivät välttämättä pysty lisääntymään luonnossa. Vaelluskalat pitäisi istuttaa sellaiseen jokeen, johon ne pääsevät myös kutemaan. Takavuosina lohikaloja istutettiin padottujen jokien suualueille, jolloin ne eivät aikuisina päässeet nousemaan kotijokeensa kudulle. Istukkaat kasvattivat siis kantaa vain oman ikänsä ajan.

Vastuullinen kalastaja ei huoli uhanalaista luonnonkalaa täysimittaisenakaan, vaan vapauttaa sen jatkamaan sukua. Käytännössä periaatteen noudattaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä kalalla ei ole mukanaan passia, joka kertoisi sen syntyperän.

Pulmaa on yritetty ratkaista leikkaamalla istukkailta rasvaevä, jotta ne voi erottaa luonnossa syntyneistä lajitovereistaan. Käytännön yleistymistä hidastaa sen kalleus, sillä jokainen rasvaevä leikataan käsityönä.

Lehtosen mielestä istutuksia ei kannata edes jatkaa: – Lohi-istutuksiin käytetyt varat olisi viisaampaa käyttää kalateihin ja lisääntymisalueiden kunnostuksiin kuin tappiollisiin istutuksiin.

Suomen uhattujen kalojen kohtalo voi kuulostaa sinetöidyltä, mutta Lehtonen ei ole heittänyt toivoaan.

– Tornionjoen lohi oli sukupuuton partaalla. Kun kalastukselle vuonna 1996 asetettiin tiukat aikarajat, kanta palautui parissa vuodessa.

Aurinko paistaa välillä Kuolimonkin syvänteisiin. Ensi vuonna voimaan astuu uusi kalastuslaki, jonka on tarkoitus tehostaa kalansuojelua siirtämällä päätäntävaltaa pois kalastusalueilta. Kesäkuussa lausunnoilla kiertää Maa- ja metsätalousministeriön esitys kalastusasetuksen muutokseksi, joka asettaisi Saimaan nieriän kokonaan pyyntikieltoon ja nostaisi alamittoja uhatuimmilla lajeilla. Asetus muuttuu aikaisintaan juhannuksen jälkeen.c

Johanna Junttila onTiede-lehden toimittaja.

Suomen uhanalaiset kalat Vuoden 2010 arvioinnin mukaan

Äärimmäisen uhanalaisetjärvilohitaimen, merivaelteisetnieriä, Saimaaharjus, meri

Erittäin uhanalaisetankeriasvaellussiikataimen, sisävedet napapiiristä etelään

 Lähde: RKTL

Saimaan nieriä elää Vuoksen vesistössäKuolimon nieriäkanta on alkuperäinen. Istutuksin tuettuna  nieriä elää lisäksi Saimaassa. Vesistön muiden järvien nieriäkanta on täysin istutusten varassa.