Suomen rannikkovesiä pidetään sameina, koleina ja autioina, mutta aaltojen alta löytyy - ainakin vielä - rikasta elämää.


mutta aaltojen alta löytyy - ainakin vielä - rikasta elämää.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2006



Itämeressä on vähän eliölajeja, sillä useimmille lajeille Itämeren murtovesi on joko liian makeaa tai liian suolaista. Vedenelävien moninaisuus tekee silti vaikutuksen - jopa valokuvaajaan, joka on aloittanut vedenalaiset kuvauksensa tropiikissa.

- Yllättävän värikäs maailma, luonnehtii Jukka Nurminen, joka on ikuistanut Saaristomeren kansallismaisemia parhaillaan Suomea kiertävään näyttelyynsä. - Täältä löytyvät kaikki valtamerten pääjaksot, ja kuhinaakin on. Esimerkiksi leväsiiroja on paikoin ihan vieri vieressä.


Yllättävän kaukaisia juuria

Itämeren lajien on ajateltu olevan kotoisin lähi-Atlantista ja sisävesistä. Tämä käsitys horjahti Suomen Akatemian keväällä päättyneessä tutkimusohjelmassa Biremessä (Baltic Sea Research Programme). Dna-tutkimukset paljastivat yllättäen, että sini- ja liejusimpukan lähimmät sukulaiset elävätkin Tyynessämeressä.

Niiden esi-isät näyttävät saapuneen pohjoiseen jääkauden päätyttyä. Itämeressä ne risteytyivät Atlantin simpukoiden kanssa genomiltaan ainutlaatuisiksi, vain täällä esiintyviksi muodoiksi. Sinisimpukka hallitsee nyt Itämeren kovia pohjia, liejusimpukka pehmeitä.


Uudet lajit tulevat laivalla

Nykyisin uusia lajeja saapuu laivojen painolastitankeissa ja rungon päällyskasvustona. Joka hetki 3 000-7 000 lajia matkaa tällä tavoin rannikolta toiselle. Niitä tuovat myös kalanviljely ja siirtoistutukset. Akvaarioiden eliöitä ja koe-eläimiäkin karkailee vesistöihin.

Itämeressä on tavattu yli sata tulokaslajia. Yleisimpiä ne ovat satamissa sekä jäte- ja jäähdytysvesien kuormittamilla alueilla. Kaikki eivät pysyvästi sopeudu kylmään murtoveteen.

Bireme-tutkimuksissa Suomen satamista löytyi kaksi uutta tänne asettunutta pohjaeläintä. Pohjoisamerikkalaista tiikerikatkaa tavattiin runsaasti Haminassa ja Naantalissa. Meksikonlahdelta tullutta valekirjosimpukkaa esiintyy valtavasti Loviisan ydinvoimalan jäähdytysvesien purkualueella: jopa 28 000 yksilöä neliömetrillä.

Tulokaslajit syrjäyttävät alkuperäisiä lajeja; ne voivat tuoda mukanaan loisia ja levittää tauteja. Toisaalta lajisto kehittyy monimuotoisemmaksi. Ennalta on mahdotonta arvata, mitä kaikkea mikin laji saa uudessa ympäristössä aikaan. Merien eliömaailmat ovat kuitenkin erilaistuneet nykyiseen lajirikkauteensa miljoonien vuosien kuluessa.


Hienot maisemat häviämässä


Itämeri kärsii, vaikka päästöt ovat vähentyneet.

Saaristomerta kuvatessaan Jukka Nurminen näki myös Itämeren ongelmat. Hän joutui monesti etsimään hyvää valoa ja maisemaa, koska rehevöityminen samensi vettä ja peitti pohjia leviin. Pari-kolmekymmentä vuotta sitten pulmia olisi ollut vähemmän. Itämeri näytti paljon kirkkaammalta. Tuohon aikaan kuitenkin kerättiin merenpohjaan syntitaakkaa: ravinne- ja saastekuormaa, joka nyt pulpahtelee näkyviin.

Typpi- ja fosforiravinteiden päästöt Suomenlahteen vähenivät 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun noin kolmanneksen. Silti kesäaikainen rehevöityminen jatkuu, sillä pohjasta purkautuu varastoituneita ravinteita.
Itämeren alueen luontoa ja kuormitusta kartoittaneen Bireme-tutkimuksen mukaan kierre on mahdollista katkaista vähentämällä ravinnepäästöjä edelleen.

Veteen päästyään typpi ja fosfori lisäävät levä­tuotantoa ja edistävät levämassan sedimentoitumista pohjaan. Jos massaa on paljon, se kuluttaa hajotessaan vedestä kaiken hapen. Tämä muuttaa sedimentin pinnan kemiaa, ja pohjan ravinteet alkavat vapautua veteen. Tänä kesänä pohjien tilanne on ollut erityisen huono: happi on tyystin kadonnut laajoilta alueilta.


Säätiö hankkii puhdistusta Pietariin

Suomenlahden suurin yksittäinen kuormittaja on Pietari. Miljoonakaupungin ravinnepäästöt ruokkivat sinileväkukintoja Saaristomerellä saakka ja kauempanakin. Suomenlahteen ja Saaristomerelle tulevasta leville käyttökelpoisesta fosforikuormasta peräti 40 prosenttia on peräisin Pietarista. Nevajoki tuo myös neljänneksen Suomenlahden typpikuormasta.

Jukka Nurminen on antanut kuviaan John Nurmisen säätiön Puhdas Itämeri -hankkeen käyttöön. Hankkeen tavoitteena on saada kemiallinen fosforinpoisto Pietarin suurimpiin jätevedenpuhdistamoihin. Meillä menetelmä on ollut käytössä jo yli 20 vuotta. Ympäristövaikutuksia arvioivat asiantuntijat laskevat, että se vähentäisi Pietarin fosforipäästöjä lähes 60 prosenttia. Investointi olisi noin kaksi miljoonaa euroa. Sitä varten säätiö on perustanut rahaston, johon kerätään lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä.


Omat päästöt ratkaisevat rannikolla

Pietarin päästöt ratkaisevat, miltä tulevaisuus näyttää Suomenlahden ulapoilla. Rannikolla on kuitenkin tärkeintä, mitä mereen tulee kotimaasta.

Suomenlahden kaupunkien jätevedet pantiin puhdistukseen 1980-luvulla, ja asutuskeskusten rannat ovat kohentuneet huomattavasti. Kaupunkilahdet eivät silti ole palautuneet lähellekään luonnontilaa.

Maatalouden kuormittamat rannikkovedet eivät ole ympäristömääräyksistä huolimatta parantuneet, pikemminkin päinvastoin. Apua voisi olla esimerkiksi suorakylvöstä, jossa siemen pannaan muokkaamattomaan maahan. Päästöjen vähentäminen parantaisi vesien tilaa nopeasti siellä, missä pohjaan ei vielä ole sedimentoitunut suuria määriä ravinteita.

Päästöjä kannattaa vähentää kaukanakin sisämaassa, sillä suurimman osan ravinnekuormasta tuovat joet. Itämeren tila on suuren valuma-alueen summa.


Kosteikot ja järvet pidättävät

Itämeren kannalta myös sisävesien kunto on elintärkeä. Järvet ja jokisuistot keräävät matkalla hyvän osan ravinteista.

Järvi saattaa pidättää itseensä jopa 80 prosenttia siihen tulevasta fosforista. Jos järvi rehevöityy, pidätyskyky heikkenee. Huonossa tapauksessa pohjasta alkaa vapautua fosforia, ja järvestä tuleekin päästölähde.

Jokisuistojen pohjissa taas mikrobit muuntavat epäorgaanista typpeä kaasuiksi, jotka nousevat ilmakehään. Kunnon kosteikossa typestä poistuu ilmaan jopa 60-80 prosenttia.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti