Suomen rannikkovesiä pidetään sameina, koleina ja autioina, mutta aaltojen alta löytyy - ainakin vielä - rikasta elämää.


mutta aaltojen alta löytyy - ainakin vielä - rikasta elämää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2006

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Itämeressä on vähän eliölajeja, sillä useimmille lajeille Itämeren murtovesi on joko liian makeaa tai liian suolaista. Vedenelävien moninaisuus tekee silti vaikutuksen - jopa valokuvaajaan, joka on aloittanut vedenalaiset kuvauksensa tropiikissa.

- Yllättävän värikäs maailma, luonnehtii Jukka Nurminen, joka on ikuistanut Saaristomeren kansallismaisemia parhaillaan Suomea kiertävään näyttelyynsä. - Täältä löytyvät kaikki valtamerten pääjaksot, ja kuhinaakin on. Esimerkiksi leväsiiroja on paikoin ihan vieri vieressä.


Yllättävän kaukaisia juuria

Itämeren lajien on ajateltu olevan kotoisin lähi-Atlantista ja sisävesistä. Tämä käsitys horjahti Suomen Akatemian keväällä päättyneessä tutkimusohjelmassa Biremessä (Baltic Sea Research Programme). Dna-tutkimukset paljastivat yllättäen, että sini- ja liejusimpukan lähimmät sukulaiset elävätkin Tyynessämeressä.

Niiden esi-isät näyttävät saapuneen pohjoiseen jääkauden päätyttyä. Itämeressä ne risteytyivät Atlantin simpukoiden kanssa genomiltaan ainutlaatuisiksi, vain täällä esiintyviksi muodoiksi. Sinisimpukka hallitsee nyt Itämeren kovia pohjia, liejusimpukka pehmeitä.


Uudet lajit tulevat laivalla

Nykyisin uusia lajeja saapuu laivojen painolastitankeissa ja rungon päällyskasvustona. Joka hetki 3 000-7 000 lajia matkaa tällä tavoin rannikolta toiselle. Niitä tuovat myös kalanviljely ja siirtoistutukset. Akvaarioiden eliöitä ja koe-eläimiäkin karkailee vesistöihin.

Itämeressä on tavattu yli sata tulokaslajia. Yleisimpiä ne ovat satamissa sekä jäte- ja jäähdytysvesien kuormittamilla alueilla. Kaikki eivät pysyvästi sopeudu kylmään murtoveteen.

Bireme-tutkimuksissa Suomen satamista löytyi kaksi uutta tänne asettunutta pohjaeläintä. Pohjoisamerikkalaista tiikerikatkaa tavattiin runsaasti Haminassa ja Naantalissa. Meksikonlahdelta tullutta valekirjosimpukkaa esiintyy valtavasti Loviisan ydinvoimalan jäähdytysvesien purkualueella: jopa 28 000 yksilöä neliömetrillä.

Tulokaslajit syrjäyttävät alkuperäisiä lajeja; ne voivat tuoda mukanaan loisia ja levittää tauteja. Toisaalta lajisto kehittyy monimuotoisemmaksi. Ennalta on mahdotonta arvata, mitä kaikkea mikin laji saa uudessa ympäristössä aikaan. Merien eliömaailmat ovat kuitenkin erilaistuneet nykyiseen lajirikkauteensa miljoonien vuosien kuluessa.


Hienot maisemat häviämässä


Itämeri kärsii, vaikka päästöt ovat vähentyneet.

Saaristomerta kuvatessaan Jukka Nurminen näki myös Itämeren ongelmat. Hän joutui monesti etsimään hyvää valoa ja maisemaa, koska rehevöityminen samensi vettä ja peitti pohjia leviin. Pari-kolmekymmentä vuotta sitten pulmia olisi ollut vähemmän. Itämeri näytti paljon kirkkaammalta. Tuohon aikaan kuitenkin kerättiin merenpohjaan syntitaakkaa: ravinne- ja saastekuormaa, joka nyt pulpahtelee näkyviin.

Typpi- ja fosforiravinteiden päästöt Suomenlahteen vähenivät 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun noin kolmanneksen. Silti kesäaikainen rehevöityminen jatkuu, sillä pohjasta purkautuu varastoituneita ravinteita.
Itämeren alueen luontoa ja kuormitusta kartoittaneen Bireme-tutkimuksen mukaan kierre on mahdollista katkaista vähentämällä ravinnepäästöjä edelleen.

Veteen päästyään typpi ja fosfori lisäävät levä­tuotantoa ja edistävät levämassan sedimentoitumista pohjaan. Jos massaa on paljon, se kuluttaa hajotessaan vedestä kaiken hapen. Tämä muuttaa sedimentin pinnan kemiaa, ja pohjan ravinteet alkavat vapautua veteen. Tänä kesänä pohjien tilanne on ollut erityisen huono: happi on tyystin kadonnut laajoilta alueilta.


Säätiö hankkii puhdistusta Pietariin

Suomenlahden suurin yksittäinen kuormittaja on Pietari. Miljoonakaupungin ravinnepäästöt ruokkivat sinileväkukintoja Saaristomerellä saakka ja kauempanakin. Suomenlahteen ja Saaristomerelle tulevasta leville käyttökelpoisesta fosforikuormasta peräti 40 prosenttia on peräisin Pietarista. Nevajoki tuo myös neljänneksen Suomenlahden typpikuormasta.

Jukka Nurminen on antanut kuviaan John Nurmisen säätiön Puhdas Itämeri -hankkeen käyttöön. Hankkeen tavoitteena on saada kemiallinen fosforinpoisto Pietarin suurimpiin jätevedenpuhdistamoihin. Meillä menetelmä on ollut käytössä jo yli 20 vuotta. Ympäristövaikutuksia arvioivat asiantuntijat laskevat, että se vähentäisi Pietarin fosforipäästöjä lähes 60 prosenttia. Investointi olisi noin kaksi miljoonaa euroa. Sitä varten säätiö on perustanut rahaston, johon kerätään lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä.


Omat päästöt ratkaisevat rannikolla

Pietarin päästöt ratkaisevat, miltä tulevaisuus näyttää Suomenlahden ulapoilla. Rannikolla on kuitenkin tärkeintä, mitä mereen tulee kotimaasta.

Suomenlahden kaupunkien jätevedet pantiin puhdistukseen 1980-luvulla, ja asutuskeskusten rannat ovat kohentuneet huomattavasti. Kaupunkilahdet eivät silti ole palautuneet lähellekään luonnontilaa.

Maatalouden kuormittamat rannikkovedet eivät ole ympäristömääräyksistä huolimatta parantuneet, pikemminkin päinvastoin. Apua voisi olla esimerkiksi suorakylvöstä, jossa siemen pannaan muokkaamattomaan maahan. Päästöjen vähentäminen parantaisi vesien tilaa nopeasti siellä, missä pohjaan ei vielä ole sedimentoitunut suuria määriä ravinteita.

Päästöjä kannattaa vähentää kaukanakin sisämaassa, sillä suurimman osan ravinnekuormasta tuovat joet. Itämeren tila on suuren valuma-alueen summa.


Kosteikot ja järvet pidättävät

Itämeren kannalta myös sisävesien kunto on elintärkeä. Järvet ja jokisuistot keräävät matkalla hyvän osan ravinteista.

Järvi saattaa pidättää itseensä jopa 80 prosenttia siihen tulevasta fosforista. Jos järvi rehevöityy, pidätyskyky heikkenee. Huonossa tapauksessa pohjasta alkaa vapautua fosforia, ja järvestä tuleekin päästölähde.

Jokisuistojen pohjissa taas mikrobit muuntavat epäorgaanista typpeä kaasuiksi, jotka nousevat ilmakehään. Kunnon kosteikossa typestä poistuu ilmaan jopa 60-80 prosenttia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla