Sopivissa oloissa talvi taikoo ihmemaan myös etelään. Kuva: Wikimedia Commons
Sopivissa oloissa talvi taikoo ihmemaan myös etelään. Kuva: Wikimedia Commons

Kunnon suomalainen toivoo valkoista talvea, mutta lumissa on eroja.

Lumi on olennainen osa Suomen talvea, ainakin toistaiseksi. Etelä-Suomessa on silloin tällöin lauhoja talvia ja pitkiä lumettomia jaksoja, mutta täysin mustat talvet vaanivat vasta tulevaisuuden uhkana ilmastonmuutosta koskevissa ennusteissa. Aktiivinen lumesta puhuminen alkaa heti ensimmäisten liukkaiden kelien tultua ja jatkuu kevättalven viimeisiin sateisiin.

Lumen keskeinen asema näkyy myös kielessämme, joka on lumesta rikas. Lumeen viittaavien sanojen tarkkaa määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, koska sanasto elää koko ajan. Uusia sanoja voi muodostaa johtamalla, yhdistämällä tai entisiä sanoja muuntelemalla.

Lumeen ja lumentuloon liittyy asiasisällön lisäksi monenlaisia tunteita, ja niitäkin voidaan tuoda esiin sanaston avulla. Itse kielikään ei ole samanlaista aina ja kaikkialla. On murre-eroja, tyylieroja, tilanne- ja puhujakohtaisia eroja, tunnetilan eroista puhumattakaan. Esimerkiksi se, mitä asiaproosassa kutsutaan lumihiutaleeksi, voi murteissa olla esimerkiksi hiuke, höytäle tai siukale.

Murteissa lumihiutaleita on ahkerasti nimetty myös olomuodon mukaan. Isot, toisiinsa takertuvat hiutaleet voivat olla akanhattaroita, hetaleita tai kinnaksia. Jalkarätti ja lolli tähdentävät hiutaleen raskautta. Pakkasella ilmassa leijailee hahtuvia ja hömmyjä. Höhtyvä taas tarkoittaa erityisen keveää ja hipe hyvin pientä, auringossa kimaltavaa pakkashiutaletta.

Omansa ilmassa ja maassa

Lunta voi myös sataa monella tapaa. Jos hienoa pakkaslunta sataa hiljalleen, on kysymyksessä haverinsiite, pakkasenharu tai pakkasenhiutu. Harvakseltaan satavat pakkasenkiukut, -syötit ja -vihat enteilevät sään lauhtumista. Suojasäällä sataakin sitten jo vetistä lopakkaa, räntää tai soulia.

Myös maahan päätynyttä lunta voi tarkastella monesta näkökulmasta. Äskettäin sataneen, hohtavan valkoisen lumen vanha nimitys on viti. Vaikka se on itsenäisenä sanana nykyään harvinainen, sitä käytetään vertauskuvallisesti puhtautta tähdentävänä etuliitteenä. Moni meistä muistaa vielä Visko-pesujauheen mainoksen, jossa tehtiin vitivalkoista vaivatta.

Vaikka suomalaisen silmä lepää hohtavaa lunta katsellessa, etenkin kaupungeissa tarvitaan nykyään enemmän kuraista ja sohjoista sanastoa. Kaduilla riittää flossakkaa, hölsää tai talskua.

Kelit lumen mukaan

Entisaikaan ihmisiä kiinnosti erityisesti se, miten lumi vaikutti liikkumiseen ja työntekoon. Kun ei vielä ollut koko maan kattavaa julkista tieverkostoa eikä talvikunnossapitoa, oli itse oltava selvillä siitä, millä keleillä matkaan kannatti lähteä ja mitä kautta. Umpihankeen eli uppuraan puskeminen oli hullun hommaa, viisas pysytteli oikealla tolalla eli entisellä ajojäljellä.

Lumisateen mahdollisuus oli otettava huomioon matkan suunnittelussa. Lyhytaikainen iili eli kuuro ei vielä haitannut, mutta pitempään kestävä purku, pyry, tuisku tai ryöppy oli todellinen vaara. Se saattoi sulkea tien kokonaan, varsinkin jos kova tuuli kasasi kulkijan esteeksi hiereitä, nietoksia tai triivuja. Kulkemisen saattoi tehdä hankalaksi myös maata peittävä paksu pakkaslumi, nattura, ja suojasäällä matkaa hidasti kiinni tarttuva takkala.

Kevättalvella matkaan kannatti lähteä aikaisin aamun hankikelillä. Kantohangen pinnalla oleva kerni tai sevä kesti ainakin suksimiehen painon ja joskus jopa hevospelit. Myöhemmin päivällä auringon paiste pehmitti lumen tai tien pinnan, lumesta tuli moraa ja huove eli suojakeli oli raskasta kulkea. Talvi päättyi kelirikkoon, rospuuttoon ja römppään, jolloin matkalle ei ollut järkevää lähteä ollenkaan.

Nykysuomalaisilla on kehittyneemmät menopelit, mutta eivät keliongelmat tuntemattomia ole. Ajoteillä näkyvyyttä samentaa pöllyävä tuprakka, kova tuuli juoksuttaa vastaan hauhtoa, ja pakkassäällä liikennettä haittaa kitkalumi.

Ihan oikeita sanoja

Esimerkkejä lukiessaan yksi ja toinen epäili varmaan, ettei mainittuja sanoja ole olemassakaan. Ovatko ne tosiaan suomalaisten tuntemia lumisanoja? Vastaus on kyllä ja ei.

Kaikki sanat on poimittu todellisesta kielenkäytöstä, joskaan ei välttämättä 2000-luvun suomesta. Sanoja on kymmenien vuosien ajan kerätty murteista, yleiskielestä ja muista lähteistä, eikä kukaan yksittäinen suomalainen, ei ainakaan muu kuin sanastontutkija, tunne  kaikkia lumisanoja. Monet sanat ovat alun perinkin olleet käytössä vain suppealla alueella, ja monet ovat käytännössä jo unohtuneet, kun ilmaisutarpeet ovat muuttuneet.

Toisaalta lumisanastoa syntyy koko ajan lisää, ja vanhatkin sanat saavat uusia merkityksiä.  Auraaminen on laskettelurinteessä aivan erilaista toimintaa kuin lumisella maantiellä. Kuurankukka tarkoittaa jääkiteiden kukkamaista muodostelmaa, mutta lumikukka on laskettelijan tekemä tietynlainen käännös.

Uusien sanojen muoto ja merkitys liittyvät yleensä tavalla tai toisella ennestään tuttuihin aineksiin, mutta silti uusista sanoista ei voi automaattisesti päätellä, mitä ne merkitsevät. Siitä päättää kieliyhteisö, joka sanoja luo ja käyttää.

Kaisa Häkkinen on Turun yliopiston suomen kielen professori.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2013
 

Hiutaleita

Isoja: akanhahtuva, -hattara, -palli, -pallo  tai -pommi, hetale, höhtyvä, jalkarätti, karvahanska, -­hattu, -kinnas  tai -rasa,  kintas, lapsennuttu, -riepu  tai -rätti, lolli, lollo, tallukas, ukonpala tai -palli.

Keveitä: hahtuva, hipe, höhtyvä, hömmy, höyde, höyty, höytyvä, höyty, höytä tai höytäle, jäänsydän, kimalle, kissansuola, lumenkauna, pakkasenkypenä tai -säen, ryyni.
 

Satelee

Pakkasella: haverin-,huotarin- tai iisakinsiite, pakkasen­haru, -hiutu, -ilo, -kiuhtu tai kuura, sarvenkraappu, sarvijauho.

Lauhtuessa: kylmänitu, pakkasenkiukut, -ruoka, -siemen, -sydän, syötti,­ -vihat tai -vihoitus.

Suojasäällä: lopakka, lopaska, mätä­lumi, rämpse, rämpsy, räntä, räntse, räpäskä, rätikkä, römpsy, souli.


Kelejä

Kantaa kulkijaa: hanki, kerste, koro, sevä

Viivyttää kulkijaa: hiere, huove, hyyvös, karjas, kinos, mora, nattura, nietos, niete, nuoska, nätä, reusku, ryhmy, takkala, takkela, triivu, umpi, umpu, uppura.

Haittaa autoilijaa: hauhto, juoksu- tai tuoksulumi, kitkalumi, kitu, kiurannes, tuprakka, umulumi, viki.


Maassa

Pakkasella: höhelö, höhkä, höhövä, hössö, hösy, hötti, höttyrä, höttö, hötö, höyhkä, höyhtä, höytö, nähtä, nöyhtö, utukka.

Suojasäällä: flossakka, holse, holskanne, holske, holste, holstikko, hyhmä, hyyhde, hölsä, hölsy, hölsö, hölste, hösle, höslä, klossakko, lopaska, lose, loska, lumenmäski, molskanne, molske, plotaska, sohjo, sohka, sohle, sohma, solse, solska, soltse, sopaska, soppa, söltse, tolsku, ypyli.

 

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018